Penkkihylly

Esittelinkin teille jo mieheni tekemän "penkkihyllyn", joka on yläkerran salissa. Nyt näytän teille makuuhuoneen kolmemetrisen penkkihyllyn.

Tähänhän mahtuisi vaikka mitä, mutta kun se on niin nätti tuolla tavalla melkein tyhjänä.

Suunnittelin tuovani kirjoja tähän, mutta en tahdokaan. Kirjat saisivat makuuhuoneen näyttämään rauhattomalta, kun nyt siellä on niin harmoninen tunnelma. Kirjoille parempi paikka on sali.

Tätä penkkihyllyä voisi pitää vain "koristeena" ja laittaa siihen muutaman tarkkaan harkitun esineen. Kuten huomaatte, nyt niitä esineitä ei ole tarkkaan harkittu;)

Eikö mieheni melkein kelpaisi huonekalusuunnittelijaksi pohjoismaiseen firmaan!

Penkkihylly by Nano

Mieheni sai kuningasidean. Portaiden teosta jäi yli jykeviä lankkuja ja hän teki niistä eri mittaisia "penkkejä", jotka maalasi valkoisiksi. Näitä penkkejä voi pinota päällekkäin tai käyttää yksikseen. Tämä kylläkin oli minun ideani. Mieheni ensin meinasi tehdä hyllyn ja ruuvata osat toisiinsa, mutta minä keksin, että jätetään kaikki osat irrallisiksi niin, että niistä voi tarpeen mukaan muodostaa joko matalia pöytiä tai sitten päällekkäin laitettuna hyllyjä.

Yläkerran saliin juuri tälle paikalle tulee joskus vaatekomero, mutta "in the mean time" penkkihylly saa olla tässä. Kirjoillani ei vielä ollutkaan kunnollista paikkaa.

Penkkihyllyn takana näkyy väliaikaisnukkekotini, jonka tungin nyt tuohon nurkkaan.


Läheskään kaikki kirjani ja lehteni eivät mahtuneet tähän hyllyyn, vaan työhuoneen puolella ovat nukke- ja käsityökirjani ja -lehdet. Lisäksi varastossa laatikoissa on vielä kirjoja ja Suomessa niitä on moooonta laatikollista. Ehdinköhän tämän elämäni aikana tuoda niitä kaikkia tänne? Nyyh....



Nyt mieheni teki lyhyen penkin, joka laitetaan vielä tähän kolmanneksi kerrokseksi, mutta se odottaa vielä hiomista ja maalausta.

---

Eikö ole melko skandinaavistyylinen tämä mieheni idea?

100 asiaa Peikkokukkulan Miasta

Olen ajatellut, etten ota osaa tähän, mutta kun olen aikani lueskellut toisten 100-listoja, niin olen tullut tulokseen, etteivät ne ole lainkaan tylsiä. Ken ei ole kiinnostunut, voi helposti hypätä toiseen blogiin;) Minusta on ollut kiinnostavaa lukea ”paljastuksia” monien lempiblogieni kirjoittajista. Tässäpä minun listani, olkaa hyvät. Samalla voitte ihastella Peikkokukkulan sumuisia talvimaisemia.

1. Pidän nimestäni. Kiitos siitä äiti! Mia on kätevän lyhyt ja kansainvälinen nimi, Emilia taas on romanttinen.
2. Sukunimeni on outo yhdistelmä, mutten tahtonut jättää Aaltosta pois, sillä se on osa suomalaista identiteettiäni ja sitäpaitsi sen semanttinen merkitys on kaunis ”olita”.
3. Tahdoin kaksiosaisen sukunimen, sillä Chilessä kaikilla on kaksi sukunimeä. Nyt täällä luullaan, että Aaltonen on isäni sukunimi ja Huenteo äitini :D Ja kaiken huipuksi ihmetellään, onko Aaltonen Mapuche-sukunimi!?
4. Minusta on hauska keksiä nimiä koirilleni. Niillä onkin kymmeniä lempinimiä.
5. Minusta suomalaiset sukunimet ja katujen nimet ovat kiinnostavia ja ihania, eikä niihin kiinnittänyt Suomessa mitään huomiota. Nyt kun täällä kaikkien kaupunkien kaduilla on samat chileläisten historiallisten henkilöiden ja tapahtumien nimet, niin oikein maistelen suomalaisia nimiä.
6. Kun lähetän tilauksia Suomeen ja kirjoitan kuoriin kadunnimiä, hymyilen niille.
7. Ompelen tässä samalla, kun kirjoitan tätä listaa.
8. Mieheni tahtoo aina tietokoneen klo 21 illalla...ja tämä liittyy minuun siten, että hyvin harvoin olen koneella klo 21 jälkeen...ja sillä tavalla, että tahdon oman tietokoneen!

9. Rakastan kotiani.
10. Rakastan koiriani.
11. Rakastan miestäni.
12. Mutta edellisten järjestys meni pieleen;)
13. En ole koskaan tahtonut lapsia
14. ja tunnen siitä syystä itseni epänormaaliksi
15. varsinkin tässä kulttuurissa
16. pelkään äitiyttä, vastuuta lapsesta ja synnytystä
17. toivon, että muuttuisin siinä suhteessa

18. keräilen vanhoja nukkeja
19. teen nukkeja ja minulla on nukentekijän koulutus
20. olen FM ja äidinkielenopettaja
21. tykkään kirjoittamisesta
22. Tykkään lukemisesta, vaikka se on Chilessä jäänyt vähemmälle kuin Suomessa.
23. Ruoka ilman kasviksia ei ole ateria.
24. Jos ottaisin jonkun muun rodun kuin chihuahuan, se olisi kiinanharjakoira .
25. En ole koskaan tahtonut muuttaa Suomesta pois
26. mutta elämä on
27. joskus täytyy tehdä vaikeita valintoja ja elää niiden kanssa
28. Elämäni täällä on kuitenkin mukavampaa ja mielenkiintoisempaa kuin se olisi Suomessa (niin ainakin luulen).

29. Minulla on ikävä mummoani, joka kuoli vuosia sitten :(
30. Elämäni oudoin asia oli rakastuminen ulkomaalaiseen mieheen ja vielä latinoon!
31. Luulin, että latinot eivät ole käteviä käsistään eivätkä tykkää lemmikeistä.
32. Olin väärässä molemmissa asioissa, enkä tajua, mistä olin saanut sellaisia järjettömyyksiä päähäni.
33. Kotona lempihuoneeni on makuuhuone, sillä se on esteettisesti onnistunein.
34. Mutta rakastan myös työpöytääni, sillä sen ääressä saan aikaiseksi kaikkea kivaa.
35. Vaikka rakastan chihujani, inhoan niiden räksytystä!
36. Minua harmittaa, etten voi jakaa suomen kieltä, kielellisiä leikkejä enkä vitsejä mieheni kanssa.
37. Emme voi keskustella kirjallisuudesta, sillä mieheni ei nykyään lue mitään.
38. Emme voi keskustella telkkariohjelmista, sillä minä en katso telkkaria.
39. Keskustelemme siis koiristamme ja tulevaisuuden suunnitelmista, puutarhahommista ja rakentamisesta.

40. Olemme mieheni kanssa yhdessä 24 tuntia vuorokaudessa 7 päivää viikossa ja se on välillä vähän liikaa.
41. Meille matkustelu ja reissut ovat hankalia, sillä emme luota keneenkään riittävästi, jotta voisimme jättää koirat jonkun vastuulle.
42. Nyt olemme suunnitelleet talomme, koirien huoneen ja tarhan niin, että voimme pyytää jonkun tänne meille huolehtimaan koirista, eikä vaaratilanteita pitäisi päästä syntymään.
43. Olemme menettäneet yhden chihumme Chilessä, kun se oli tutulla hoidossa muutaman tunnin. Sinä aikana chihu juoksi auton alle.
44. Meidän kotimme on ryöstetty.
45. Meidän varastomme on ryöstetty.
46. Meiltä on ryöstetty kasveja ulkoa.
47. Nyt meillä on kalterit teetettävänä, mutta ilmeisesti kalterien tekijä on ryöstänyt meidän rahat, sillä hän ei vastaa puhelimeen, eikä ole pajassaan ja siis olemme maksaneet puolet työstä viisi kuukautta sitten!
48. Niin kauan kuin meillä ei ole kaltereita ikkunoissa ja ovissa, emme voi jättää taloa hetkeksikään yksin.
49. Minulla on mukava chileläinen aputyttö, johon voin luottaa.

50. Minulla on ikävä Suomesta sitä, että oli perhettä ja ystäviä, joita voi mennä tapaamaan iltaisin tai viikonloppuisin...nyt olen aika yksin.
51. Pukeudun Peikkokukkulalla niin huonosti, etten voi laittaa blogiini mitään ”päivän asu” kuvia. Aina työvaatteet päällä, jotkut vanhat retkut.
52. Concepcionissa on vain muutama vaateliike, joissa käyn.
53. Ostan todella vähän vaatteita, mutta ne, jotka ostan, ovat laadukkaita.
54. Vaatteet, joita ostan, ovat urheilullisia ja rentoja, sillä en tarvitse muita tässä elämäntilanteessa.
55. Joskus katselen haikaillen tyylikkäiden jakkujen ja leninkien perään, mutta koska en käy kodin ulkopuolella töissä, en tarvitse sellaisia.
56. Lempivaatemerkkini Chilessä ovat Columbia, North Face ja Rockford.
57. Voisi olla muitakin, mutta kun en jaksa panostaa....
58. Nyt on vähän iskenyt innostusta siihen, että voisin tehdä itse joitakin vähän nätimpiä vaatteita. Tosin en osaa ommella ihmisten vaatteita.
59. Kaipaan valtavasti kunnollisia sisustusliikkeitä, joita siis täällä ei ole.
60. Santiagossa olisi joitakin kivoja liikeitä, kuten Laura Ashley, mutta Santiago on niin mahdottoman kaukana.

61. En ole ottanut Chilessä yhtäkään espanjan tuntia, vaan olen oppinut kielen käytännössä.
62. siksi pärjään vain arkielämän tilanteissa
63. Olen laiska lukemaan espanjaksi kirjoja.
64. En pidä kielten opiskelusta.
65. Olen hulluna käsitöihin, enkä tahdo tällä hetkellä opiskella mitään muuta.
66. Minua pyydetään jatkuvasti antamaan tunteja, mutten tahdo.
67. Annoin yliopistolla muotoilun tunteja, mutta nautin paljon enemmän yksin työskentelystä. Siksi en aio suostua uudelleen, ehkä...
68. En tahdo opettaa siksikään, etten viihdy Concepcionin kaupungissa – maalla on niin mukavaa!
69. Aion avata oman nukkenäyttelyn ja pienen puodin tulevaisuudessa.
70. Olemme etsineet sitä varten tonttia yli kaksi vuotta, mutta mitään ei ole löytynyt,
71. koska tahdon tontin joen/järven/lammen rannalta, eikä sellaisia paikkoja ole tarjolla siellä, jonne mieheni tahtoo asettua.



72. Narskuttelen yöllä hampaita ja siksi minulla on purentakisko.
73. Silti joudun ottamaan lihaksia rentouttavaa lääkettä, kun tilanne menee oikein pahaksi.
74. Tapasin ihmisen, joka tahtoo tehdä meistä televisio-ohjelman.
75. Meillä on vain yksi tietokone ja tarvitsisimme molemmat oman.
76. Yoda on maailman suloisin chihukoira ja se nukkuu tässä vieressäni juuri nyt.
77. Suren jo nyt sitä, että Chiquitita on jo 10-vuotias. Toivottavasti sillä on vielä edessä pitkä ja terve elämä!
78. Meille tulee joskus lisää koiria.
79. Kaipaan rullaluistelua ja pyöräilyä Suomen kunnollisilla pyöräteillä.
80. Jos asuisin Suomessa, asuisin mieluiten saaristossa.
81. Tahdon joskus pianon.
82. Minua pyydetään joka vuosi televisioon esittelemään käsitöitäni, mutten ole suostunut menemään kuin kerran.

83. Kirjoitan mieluummin kuin puhun.
84. mutta kun saan puhua kiinnostavista asioista mukavien ihmisten kanssa, puhun kuin papupata.
85. Ihmiset, joista en pidä, saavat minut hyvin hiljaiseksi ja jäykäksi.
86. Olen paljon omissa maailmoissani, sillä ideat asustavat siellä.
87. Rakastan sisustuslehtiä.
88. Kirjoitan Suomen Chihuahuayhdistyksen lehteen.
89. En ole koskan käytänyt alkoholia enkä tupakoinut.
90. En ole niin optimisten luonne kuin haluaisin olla.
91. Luonto on kirkkoni.

92. Tahtoisin olla parempi ja lämpimämpi ihminen kuin olen.
93. Chilessä asuminen on latistanut tunneskaalaani.
94. Olen kirjoittanut päiväkirjaa koko nuoruuteni ja nyt bloggaus ajaa vähän saman asian.

95. Olen ollut melkein viisi vuotta Chilessä käymättä kertaakaan Suomessa.
96. Mutta kun luette tätä tekstiä, istun lentokoneessa matkalla sinne! Huh, kamalat lennot - kestää yli 30 tuntia yhteen suuntaan ja maksaa 1700 dollaria.
97. Peikkokukkulan blogiin tulee kuitenkin joka viikko uusia juttuja, olen laittanut ne ajastimella.
98. Kun pääsen koneelle, käyn lukemassa kommentit ja vastaan niihin, miten ehdin;)
99. Täältä tullaan Suomi ja salmiakki!!!

100. Kiitokset teille, jotka jaksoitte lukea tänne asti ja erityiskiitokset teille, jotka jaksatte myös kommentoida:)

Vierashuone

Meillä ei käy juuri lainkaan vieraita. Yövieraita käy vielä vähemmän. Tahdon kuitenkin, että talossani on vierashuone, sillä aina toivon, että joku Suomesta eksyisi tännepäin maailmaa. Ja jos sellainen tuuri käy, niin silloin tarvitaan huonetta useammaksi päiväksi.
---
Meillä käy kuitenkin yksi yövieras melkein joka kuukausi ja hän viettää meillä silloin pari-kolme yötä. Hän on yksi kälyistäni.

Sisustin vierashuoneen poiketen talon muusta rauhallisemmasta tyylistä. Laitoin isokukkaiset värikkäät verhot ja seinät maalasimme vihertäviksi. Huoneessa on punaista, mitä muussa talossa ei ole. Ajattelin, että tämä sopii paremmin chileläiseen makuun ja kyllä kälyni mielestä huone onkin nätti. Minä en oikein pidä sen tyylistä, mutta menköön nyt. Nuo verhot mieheni on saanut lahjaksi USA:ssa yhdestä talosta, johon firma teki remonttia ja sisustusta. Kälyni mielestä verhot ovat huippuihanat. Niitä on huoneen kolmessa ikkunassa ja vielä lisäksi väliaikaista komeroa peittämässä huoneen toisessa päässä. Laitoimme vain verhotangon peittämään hyllyjä ja ripustin verhot siihen. En kuitenkaan tahdo kuvata sitä, sillä kuvissa se näyttää hurjalta, liian värikkäältä ja pienentää huonetta visuaalisesti. Koska ratkaisu kuitenkin on väliaikainen, niin annan olla noin, kun kerran kangasta oli niin paljon.

---

Päätin myös jättää vierashuoneen kalusteet tummiksi. En tahdo tuunailla niitä mitenkään, sillä sänky ja yöpöydät ovat mieheni vanhempien, jotka molemmat kuolivat puolentoista vuoden aikana, kun olimme saapuneet Chileen. Tämä oli miehelleni todella raskas kokemus, josta hän ei ole vieläkään toipunut....(voiko vanhempiensa kuolemasta koskaan kunnolla toipua?) Nuo kalusteet ovat miehelle siis tosi tärkeät.

---

Sitä olen kyllä miettinyt, että poistaisin sängynpäädyn kokonaan ja laittaisin sen varastoon. Jos sängyssä ei olisi päätyä, se mahtuisi huoneeseen kahteen eri paikkaan. Nyt se mahtuu vain tuohon ja pääty peittää hieman ikkunaa, joka tekee myös huoneesta pienemmän näköisen. Pohdin asiaa ja kokeilen.

---

Tahdon laittaa vierashuoneen parisänkyyn valkoisen päiväpeiton, sillä noissa verhoissa on jo niin paljon väriä ja kuvioita, että hirvittää. Minulla ei kuitenkaan ole riittävän isoa valkoista peittoa, joten sellainen täytyy hankkia.

New Yorkista ostamamme tuftattu matto sopii hienosti tähän vierashuoneeseen.

Yhden toisen kälyni (minulla on kälyjä vaikka muille jakaa...) tekemä maalaus keramiikkalevylle. Hän on harrastanut pitkään posliininmaalausta. Saimme tämän taulun häneltä häälahjaksi. Taulu sopii tähän vierashuoneeseen tyyliltään ja väriltään kuin nenä päähän.
---

Olen kyllä miettinyt, että vaikka tämä vierashuone ihan kiva onkin, niin se ei kuitenkaan ole minun eikä meidän talomme tyylinen. Sitten joskus kun kaikki muu on "valmista", niin varmaan tuo vierashuone on se, jossa tapahtuu uudistus ensimmäisenä. Tosin nuo huonekalut tulevat varmaan seuraaman meitä elämämme loppuun asti...kauheaa sanoa näin...elämän LOPPUUN...hui!

Sitten vähän vielä Peikkokukkulan Mian tyyliä vierashuoneessakin. "Hissuvavvu" 50-luvun punaisissa nukenvaunuissa:)

Koirat sateella

Näin paljon meidän koirat tykkäävät ulkoilla sadesäällä.

"Mami, päästä jo sisään!"

"Kävin jo pisulla, ihan varmasti!"

Nyt talvella isotkin koirat saavat olla kuistilla, jotta pysyvät kuivina ja lämpiminä. Ne eivät suostu olemaan kopissaan, koska se on liian kaukana talosta.

Nukkepajan tavallinen päivä

Näitä kuvia varten ei ole siivottu eikä järjestelty. Tältä näyttää Peikkokukkulan nukkepajan ihka tavallinen päivä.

Valmiita ja puolivalmiita töitä hyllyillä. Valokuvat raameineen odottavat seinälle pääsyä. Toimistotarvikkeita valkoisissa pikkukoreissa. Huomatkaa, miten tyylikkäät hyllyt mieheni teki rakentamisesta ylijääneistä laudoista ja listoista.

Muumikalenteri pitää päivät järjestyksessä.


Uusia enkelisuunnitelmia ensi joululle.

Yritän suunnitella uusia nukkemalleja...

Nukkelehtiä ja akryylimaaleja. Kenkälaatikoissa pitsejä, nauhoja, heijastinnauhaa, kuminauhoja yms.

Kuva-arvoitus: miten monta ompelukonetta löydät tästä kuvasta;)

Tässä näkyvät portaat parvelle. Silloin, kun vielä asuimme mökissä, nukuimme tuolla ylhäällä. Nyt siellä on työhöni liittyviä lehtiä, kirjoja ja kansioita sekä valmiit työt ja Michilandian valmiit vaatteet. Parvella on myös kangasvarastoni ja siellä ylhäällä leikkaan kankaat parven lattialla. Se on tosi kätevää, sillä tykkään mieluummin leikata kankaat lattialla kuin pöydällä ja parven lattia on aina puhdas, sillä siellä ei kukaan kävele. Minä pystyn parven keskellä seisomaan suorana, mutta reunat ovat tosi matalalla, kuten kuvasta näkyy.

Prinssi ja herne

...eli tutkielma perheen prinssin lötköttelystä sadepäivänä

Huomaisiko tämä prinssi herneen patjojen alla?

Tyynyjen välissä kattojen alla on peesä pikkuinen oo-o-ravalla...


Oih, miten on makoisaa vedellä hirsiä, kun sade ropisee peltikattoon.



Mami, saanhan olla täällä koko päivän?

Sykkyrällä-kykkyrällä

Uneksin makkaroista... ja näteistä tytöistä

Mami, älä hääri siinä sen kameran kanssa!

Jos tekeydyn oikein pieneksi, mami ei huomaa viedä minua alakertaan...

...ja saan nautiskella vällyissä koko loppupäivän!

Mamin mielestä olen söpö, koska naamani on valkoinen, mutta väri vaihtuu asteittain fawniksi. Minussa ei ole läiskän läiskää, vaan hienostunut liukuvärjäys.

Osa anturoistani ovat vaaleanpunaisia ja osa mustia.

Onko kenelläkään sydäntä sanoa, että minun pitäisi mennä tuonne ulos sateeseen pisulenkille?

Mami joi aamulla teetä sängyssä ja luki sisustuslehtiä. Minä sain murusia anispullaa.

On kuulemma olemassa ihmisiä, jotka eivät tiedä, että koiratkin tykkäävät nukkua tyynyn kanssa!

Osaatteko te ottaa sadepäivän yhtä lunkisti kuin minä, Peikkokukkulan pomo?

Vuorten valo ja Valon soturi

Peikkokukkulalla Chilen taivaan alla -blogi täytti muutama päivä sitten vuoden! Minä en kuitenkaan meinaa järjestää arpajaisia enkä kertoa, miksi aloin pitää blogia vuosi sitten, vaan mieluummin kerron teille jotain tärkeämpää. Aion julkaista uudestaan (hieman päivitettynä) yhden lempipostauksistani, jonka kirjoitin pidettyäni blogia kuukauden verran. Se kertoo teille paljon ajatuksistani ja ehkä laittaa teidätkin ajattelemaan omia unelmianne.

---

Tahdon antaa erityisreportaasin aiheesta, jonka nimen lainasin Eija Wagerin ihanasta kirjasta Vuorten valo. Hän asui Italiassa Como-järven maisemissa. Minä asun Chilessä Tomecon kukkulaisella maaseudulla tulivuorimaisemissa. Väri ja valo muuttuvat jatkuvasti vuodenajan, vuorokaudenajan ja sään mukaan. Tässä postauksessa esittelen kuistiltamme näkyviä vuoria eri valoissa.

Samalla kerron teille Paolo Coelhon sanoin, mikseivät ihmiset uskalla toteuttaa unelmiaan ja analysoin omaa tilannettani Valon soturina. Minähän pyrin päivä päivältä lähemmäs unelmaani, eikä se tie ole helppo. Lainaukset, jotka olen kirjoittanut kursiivilla, ovat Paolo Coelhon kirjan Alkemisti esipuheesta.

Jokaisen tulee tunnistaa oma Henkilökohtainen Unelmansa. --- Se on se polku, jonka Jumala valitsi meidät kulkemaan täällä maan päällä. Kun ihminen tekee jotakin, mikä täyttää hänen sydämensä ilolla, hän toteuttaa omaa Unelmaansa.

Minun ensimmäinen unelmani on ollut selvillä suunnilleen vuodesta 1979 lähtien ja toinen vuodesta 2001. Ensimmäinen unelmani on toteutunut, mutta toista kohti olen taistellut vuosia ja taistelu yhä jatkuu.

Jo suunnilleen viisivuotiaana tiesin, että tahtoisin asua maalla, mökillä, ympärivuotisesti. Nyt olen asunut kolme vuotta Chilen maaseudulla, ensin pienessä mökissä, ja nykyään mökki on laajentunut taloksi. Eihän minun koskaan pitänyt vaihtaa Suomen maaseutua Chilen maaseutuun, mutta niin vain kävi. Asi es la vida!

Toinen unelmani syntyi, kun olin valmistunut nukentekijäksi ja aloitin suhteen nykyisen mieheni kanssa. Puhuin hänelle paljon nukentekemisen ihanuudesta ja yhdessä kartutimme nukkekokoelmaani USA:ssa ja Suomessa ostamalla nukkeja kirppiksiltä, antiikkitapahtumista, garage saleista ja flea marketeista. Mieheni innostui keräämään matkamuistonukkeja, joita saikin tosi halvalla Suomen kirppiksiltä. USA:ssa, esimerkiksi Adirondackin metsissä, vierailimme yksityisten ihmisten nukkekokoelmia katsomassa. Näyttelyitä oli autotalleissa, pikkumajoissa ja liikkeiden ylähyllyillä. Suomessa taas näin nukkenäyttelyitä muunmuassa Nauvossa yhdessä vanhassa navetassa ja Turun keskustassa. Opiskeluaikoinani Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa teimme näyttelyitä Keuruulle ja Jyväskylään. Ystävälläni taas on navetassaan oma nukkenäyttely Petäjäveden Töysänperällä. Lämpimät terveiset hänelle!

Erityisesti Adirondackin nukkenäyttely sai meidät innostumaan. Ihmiset asuivat luonnon keskellä, heillä oli ainakin yksi koira ja heillä oli hauska idea siitä, miten esittelivät nukkeja. Ihmiset pysähtyivät automatkallaan katsomaan nukkeja, jos asia kiinnosti, ja pääsymaksu taisi olla kaksi dollaria. Minä olin vaikuttunut, vaikka kaikki oli hyvin yksinkertaista, eikä siellä ollut mitään oikeaa museotunnelmaa tai luksusta. Juttelimme paikasta usein, mutta emme enää seuraavilla Adirondackin automatkoilla löytäneet paikkaa. Ei se haitannut, sillä asia jäi pyörimään meidän molempien mieliin vuosiksi.

Yhdellä Chilenmatkalla sitten mieheni osti sijoitusmielessä tämän tontin, jolla nyt asumme. Nimesimme sen Troll-Hilliksi. Pian jo uneksimme tänne muuttamisesta, vaikka tuolloin vielä minä asuin Suomessa ja kävin töissä ja mieheni asui New Yorkissa ja kävi siellä töissä. Jos muuttaisimme Chileen Peikkokukkulalle, voisin siellä avata oman nukkenäyttelyn ja tehdä päivät pitkät nukkeja. Minun ei tarvitsisi mennä muualle töihin.

Marraskuun 24. päivänä vuonna 2005 muutimme Chileen ja uutena vuotena 2007-08 asetuimme Peikkokukkulalle. Jotta elämä ei olisi liian yksinkertaista ja jotta unelman saavuttamisen eteen tosiaan täytyisi tehdä töitä, olimme ymmärtäneet jo ennen Peikkokukkulalle muuttamista, että nukkenäyttelyä ei kannattaisi avata Peikkokukkulalla. Myöskään en voisi myydä käsitöitäni siellä, sillä paikka oli aivan väärä. Tomeco on köyhää maaseutua, jossa ihmisillä ei ole varaa autoihin ja jotkut jopa vielä valmistavat ruokansa lattialla olevalla nuotiolla. Luonnollisesti "keittiössä" on maalattia. Ihmisillä ei ole sähköjä ja köyhyys näkyy. Peikkokukkulalle on matkaa kilometri maantieltä ja chileläiset ovat hyin laiskoja tekemään ylimääräisiä koukkauksia matkallaan. Lisäksi maantiellä kulkee suurimmaksi osaksi vain rekkoja, joiden ajajat eivät ole otollista asiakaskuntaa nukkenäyttelylle ja käsityöpuodille. Surkein mielin jouduimme muuttamaan suunnitelmia.



Ensin mieheni ei olisi tahtonut antaa periksi. Hän suunnitteli sinnikkäästi, miten alkaisimme toteuttaa suunnitelmaamme. Se oli kyllä kriisin paikka suhteessamme. Kaiken lisäksi oli molemmilla kulttuurisokki päällä ja mieheni oli juuri menettänyt molemmat vanhempansa. Minä en suostunut ajattelemaan tulevaisuutta, loppuelämäämme, paikassa, joka ei todellakaan toimisi. Lisäksi maantieltä usein kantautuva rekkamelu sai minut todella ärtyneeksi. Tuli kuitenkin ensimmäinen kesä Peikkokukkulalla ja mieheni kärsi kuumuudesta. Hän ymmärsi, että kaiken muun lisäksi hänen terveytensä ei kestäisi kukkulan melkein 40 asteen varjolämpötiloja kesän kuumimpina viikkoina. Lääkäri sanoi hänelle saman asian, meidän pitäisi etsiä toinen paikka.



Uutta paikkaa olemme nyt etsineet melkein kolme vuotta, emmekä ole vielä sitä löytäneet, mutta se on toinen tarina. Nyt vain ei saa luovuttaa, vaan täytyy jaksaa taistella kohti Henkilökohtaista Unelmaa. Usein koen huonoa omaatuntoa tästä taistelustani, sillä sen voi myös ymmärtää itsekkyydeksi. Tätä aihetta Coelho ei käsittele. Missä menee itsekkyyden ja hyväksyttävän unelmien eteen taistelun raja? Vai onko itsekkyys hyväksyttävää, kun taistelee kohti unelmaansa? Onneksi mieheni kulkee rinnallani, joten meidän ei tarvitse tapella siitä, että toinen tahtoo ja toinen ei, mutta kyllä hänelläkin on ollut muutama kerta usko hiipumassa. Välillä tekisi mieli luovuttaa ja valita helpompi tie. Mutta juuri tästä Coelho varoittaa.




Kun minulla on usko hiipumassa, luen esipuheen uudelleen. Olen alleviivannut tärkeimmät kohdat. Itse kirja ei vaikuttanut minuun kovin paljon, vaikka monet ihmiset hehkuttavat sen erinomaisuutta. Mutta esipuhe kolahtaa joka kerta.



Miksei sitten kaikilla ihmisillä ole rohkeutta tavoitella unelmiaan? Coelhon mukaan esteitä on neljänlaisia:





1. Meille hoetaan lapsuudesta lähtien, että se mitä haluamme tehdä, on mahdotonta. Tämä ajatus iskostuu mieleemme ja vuosien mittaan ennakkoluulo, pelko ja syyllisyys valtaavat yhä enemmän alaa. Jossakin vaiheessa Henkilökohtanen Unelmamme on kätkeytynyt niin syvälle sielumme sopukoihin, että se on muuttunut näkymättömäksi.





Miettikääpä, miten totta tämä on. Mitä kaikkea te olisitte tahtoneet tehdä nuorena, mutta ympäristö on hokenut teille sen mahdottomuutta? Minä esimerkiksi en voinut alkaa opiskella arkkitehtuuria, koska olin huono matematiikassa. Miksei ympäristö hokenut minulle, että minä pystyisin siihen, jos saisin tukea. Ehkä en edes ollut niin huono matikassa, tarvitsin vain enemmän harjoitusta. Minähän jopa pärjäsin kirjoituksissa siedettävästi.





Useat ihmiset olisivat valinneet taiteellisen alan, mutta ympäristö on hokenut, ettei sillä elä tai että et ole riittävän lahjakas. Moni olisi tahtonut opiskelemaan yliopistoon, mutta ympäristö hoki, että kirjojen lukeminen on laiskuutta tai että kirjoja lukemalla tulee hulluksi. Siis näin oli ennen, tuskin enää nykyään.





Joku olisi tahtonut ottaa laulutunteja - tai vaikka pianotunteja, mutta ympäristö on antanut ymmärtää, että sinulla ei ehkä ole riittävän hyvä lauluääni tai että olet kyllä hyvä laulamaan, mutta olet liian ujo tai että äänesi ei kestäisi. Sitä paitsi sinun tulee huolehtia perheestäsi, eikä haihatella moisten kotkotusten perään. Mikä sinä kuvittelet olevasi? Eikö tavallinen elämä riitä sinulle?





Minä tahdoin arkkitehdiksi, sisustussuunnittelijaksi, mainospiirtäjäksi tai taiteelliselle alalle, mutta ympäristö (jolla en todellakaan tarkoita vain vanhempiani, vaan koulua, ystäviä, vieraita ihmisiä, yhteiskuntaa ja ITSEÄNI) hokivat minulle, että minä en ole RIITTÄVÄN hyvä ja lahjakas eikä taiteellisilla aloilla saa toimeentuloaan. Niin valitsin tylsän kompromissin ja opiskelin opettajaksi. En viihtynyt yliopistolla, mutta kirjojen lukemisesta pidin. Valmistuin ja sain heti työpaikan.



Yliopistolla meillä oli toiseksi viimeisenä opiskeluvuotena kerran sellainen harjoitus, että meidän piti kertoa, että jos emme olisi opiskelemassa siihen ammattiin, johon nyt opiskelimme, niin minkä olisimme valinneet. Minä innokkaana nukkeharrastajana sutaisin enempää miettimättä paperiin "nukketaiteilja". Ei minulla ollut aavistustakaan, olisiko sellaisia edes olemassa. Ei mennyt varmaan paria viikkoa sen sutaisun jälkeen, kun istuin työvoimatoimistossa kyselemässä, onko Suomessa mahdollista opiskella nukentekemistä jossakin. Olin ällikällä päähän lyöty, kun löytyi kaksikin paikkaa ja jopa saisin opintotukea niihin, vaikka yliopisto-opinnoissa olin jo käyttänyt tukeni. Se oli eri asteen koulutus, joten siihen sai uutta tukea. Kalajoella oli puolen vuoden koulutus ja Petäjävedellä kokonaisen vuoden.





Kun tuli oikea aika, hain Petäjävedelle ja minut hyväksyttiin. Puoli vuotta opiskelin yhtä aikaa Turun yliopistossa ja Petäjävedellä. Yliopistolla minulla oli enää lopputentti ja muita sellaisia "pikkujuttuja" tekemättä. Valmistuin maisteriksi joulun alla 2000 ja puoli vuotta myöhemmin nukentekijäksi. MINÄ PYSTYIN! Ympäristössä oli kuitenkin tuolloinkin ihmisiä, jotka hokivat hankkeen mahdottomuutta, mutta nuo ihmiset eivät enää kuulu lähipiiriini.


Paolo Coelho sanoo, että vaikka uskaltaisimme kaivaa Unelmamme sielun sopukoista, törmäämme toiseen esteeseen:





2. Se on rakkaus. Kun tiedämme, mitä haluamme tehdä, pelkäämme samalla satuttavamme rakkaitamme jättäessämme kaiken unelmamme takia.





Ihmiset eivät ymmärrä, että rakkaus on käyttövoima - ei kehityksen jarru. Ne jotka todella haluavat meille hyvää, haluavat meidän olevan onnellisia ja ovat valmiita seuraamaan meitä tällä matkalla.

Miten monta kertaa rakkaus on ollut esteenä unelmasi toteutumiselle? Minä meinasin jopa jättää suhteeni nykyiseen mieheeni, kun ajattelin satuttavani perhettäni. Itkin kohtaloni julmuutta. Miksi minun piti rakastua mieheen, joka asui toisella puolella maailmaa? Voisinko ohjailla kohtaloani ja unohtaa koko suhteen ja jatkaa elämääni Suomessa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Olihan Suomi täynnä miehiä, miksi piti löytää joku niin kaukaa?





Ja toisen kerran sama juttu, kun päätimme muuttaa Chileen. Silloin jo tiesin, että voisin saada oman nukkemuseon ja elää maalla monen koiran kanssa, jos tahtoisin. Olisiko kuitenkin pitänyt jäädä Suomeen lähelle perhettä ja kaikkea tuttua, ettei olisi satuttanut itselle tärkeitä ihmisiä?





Miten moni teistä taas on jättänyt Henkilökohtaisen Unelmansa rakkaudesta aviopuolisoon? Esimerkiksi minä koen itseni itsekkääksi, kun vaadin uusia tontinetsimisreissuja, vaikka mieheni ehkä voisi jatkaa elämänsä täällä Peikkokukkulalla. Pääsisinhän helpommalla, kun ei tarvitsisi etsiä, ei tarvitsisi hermoilla, eikä tarvitsisi pettyä kerta toisena jälkeen, kun "unelmatontti" ei olekaan myynnissä! Voisihan sitä nukkemuseota ja liikettä täälläkin yrittää, vaikka molemmat tiedämme, että se olisi älytöntä...mutta pääsisi helpommalla.


Mikäli ihmiset tajuavat, että rakkaus onkin kannustin, eikä kehityksen jarru, tulee eteen kolmas este:





3. Pelko matkalla kohdalle osuvista epäonnistumisista.






Jokainen unelmansa eteen kamppaileva kärsii kaksin verroin, kun unelmasta ei tulekaan totta, sillä tällainen ihminen ei voi turvautua mihinkään tekosyyhyn ja väittää:" En minä sitä oikeasti halunnut." Sillä kyllä hän haluaa.





Henkilökohtaiseen Unelmaan johtava tie on täsmälleen yhtä vaikea tai helppo kuin mikä tahansa muu tie - sillä erotuksella, että tätä polkua hän kulkee koko sydämensä halusta.



Minä opiskelin filosofian maisteriksi. Tie oli välillä helppo, välillä vaikea, mutta en kulkenut sitä koko sydämeni halusta. Kun lopulta ymmärsin, mitä halusin, se oli pelottavaa. Eihän elämää voi niin elää! Ei voi jättää hyvää ammattia ja virkaa näin nuorena ja ruveta taivaanrannanmaalariksi. Siinä tuli vastaan este yksi.





Sitten mietin, että voi kamalaa, minulla on nyt mahdolisuus toteuttaa unelmani, mutta kaikki eivät tule onnelliseksi siitä. Este numero kaksi.





Tämän jälkeen mietin, että jos mikään ei sujukaan Chilessä ja mies osoittutuu kauheaksi latinotyranniksi...este numero kolme.





Vaikeina aikoina Valon soturilta vaaditaan kärsivällisyyttä. Hänen tulee muistaa, että maailmankaikkeus punoo juonia hänen hyväkseen, vaikkei hän välttämättä ymmärrä miten.





Mahtavatko epäonnistumiset olla välttämättömiä? Ovat tai ei, niiltä ei voi välttyä. Kun joku alkaa taistella unelmansa puolesta, hän on kokematon ja sortuu virheisiin. Elämän salaisuus on kuitenkin kaatua maahan seitsemän kertaa ja nousta sieltä ylös kahdeksan kertaa.





Minun taistelussani suuri epäonnistuminen on se, että Peikkokukkula ei sovellukaan siihen, mistä olimme ehtineet unelmoida jo vuosia. Kaaduimme maahan, mutta tästä on noustava! Toivon, että universumi punoo juoniaan hyväksemme!




Miksi sitten oman Henkilökohtaisen Unelman tavoittelu on niin tärkeää, jos sen seurauksena vain joudumme kärsimään muita enemmän?





Siksi, että toivuttuamme epäonnistumisistamme - ja niin aina käy - meidät valtaa entistä voimallisempi hyvänolontunne ja luottamus.





Sisimmässämme tiedämme olevamme elämän ihmeen arvoisia. Jokainen päivä ja jokainen tunti on osa tätä taistelua. Alamme elää elämäämme innostuksen ja ilon vallassa.






Ankara ja odottamaton kärsimys katoaa nopeammin kuin kärsimys, joka on näennäisesti kestettävissä. Tällainen kärsimys voi nimittäin jatkua vuosien ajan ja, ilman että huomaamme sitä, se jäytää sieluamme kunnes yhtenä päivänä emme enää osaakaan rimpuilla irti katkeruudesta, joka on verhonnut meidät koko loppuelämäksemme.





Yksi inhottavimpia asioita ihmisenä olisi olla katkera. Huomaan useinkin olevani hiukan katkera joistakin asioista, mutta se, että muuttuisin kokonaan "katkeraksi vanhaksi muijaksi", olisi kyllä todella kauheaa. Katkeruus näkyy ihmsen naamasta ja on rumaa. Taistelen myös sen puolesta, ettei minun tarvitse katsella peilistä katkeraa kuvajaistani. Sekin on syy taistella kohti Henkilökohtaista Unelmaani.



Surullisimpia asioita, joita kohtasin työssäni yläasteella olivat nuoret ihmiset, melkein vielä lapset, joilla ei ollut unelmia. Ei unelmia eikä elämäniloa! Mitä voin sanoa 15-vuotiaalle naisenalulle, joka ei tahdo elämältä mitään, jolla ei ole tavoitteita, joita kohti taistella? Jos ihminen ei uneksi mistään itselle tärkeästä, ei häntä voi kannustaa kestämään vaikeita aikoja parempien toivossa. Miksi kannattaisi sietää hieman epämukavuutta, nousta ajoissa sängystä, lukea tylsiä oppikirjoja, kun kerran ei tahdo tulevaisuudelta mitään? Ihan sama. Ihan sama. Musta tulee kuitenkin sossu.

Löydettyämme unelmamme, tuhlattuamme rakkautta sen ravitsemiseen ja käytettyämme vuosia arpien hoitamiseen, huomaamme sen yhtäkkiä olevan siinä, aivan käden ulottuvilla. Tällöin kohtaamme neljännen esteen:

4. pelkäämme toteuttaa unelman, jonka puolesta olemme niin kauan taistelleet.

Tämä neljäs este on minulla vielä edessä, mutta enteitä siitä on jo olemassa. Silloin tällöin, kun olemme jo melkein ostamaisillamme jonkun paikan, iskee paniikki. Mitä, jos rahat eivät riitä? Mitä jos tämä ei onnistukaan? Mitä jos mieheni ei tosissaan tahdo olla kanssani tässä? Jaksanko varmasti? Mistä saan energiaa kaikkeen?....Olisiko kuitenkin helpompaa luovuttaa?

Ajatuskin siitä, että saavuttaisimme haluamamme, saa tavallisen ihmisen syyllisyyden valtaan. Katsomme kaikkia niitä, jotka ovat epäonnistuneet yrityksissään saada haluamansa ja koemme, ettemme mekään ansiatse menestystä. Unohdamme kaikki ne kärsimykset, joita meidän oli kestettävä. Unohdamme kaiken sen, josta meidän piti luopua päästäksemme päämääräämme.




Tämä (neljäs) on muuten esteistä kaikkein vaarallisin, sillä ilosta ja onnistumisesta kieltäytymiseen liittyy hurskauden tuntu.




Mutta jos uskot ansainneesi sen, minkä puolesta niin kovin kamppailit, silloin sinusta tulee Jumalan välikappale, autat maailman sielua ja ymmärrät, miksi olet täällä.

Tällaisia ajatuksia minä, Valon soturi, tahdoin jakaa tänään kanssanne. Suosittelen kaikille luettavaksi Paolo Coelhon kirjan Alkemisti ja varsinkin sen esipuheen, joka on juhlapainoksessa. Kevyempää, mutta ihanaa luettavaa on Eija Wagerin selostus omasta elämästään Italian vuorilla kirjassa Vuorten valo, josta lainasin vain osan osan otsikkoa.

---
Hyvää syntymäpäivää yksivuotiaalle blogilleni:)
---
Kiitos teille, jotka olette kulkeneet kanssani Peikkokukkulan polkuja jo vuoden verran ja tervetuloa kaikille uusille lukijoille! Kiitokset mukavista kommenteistanne!
---
Lisäys: Heräsimme tänä aamuna neljän jälkeen melkomoiseen tärinään: 6,5 richterin asteikolla! Tänään päivällä heilui taas ja edellisaamuna oikein kunnolla. Täällä maan alla ovat kai peikot taas vauhdissa.... Lisäksi yöllä oli hyytävät asteikot mittarissa: -2 celciusta! Onneksi sentään aamulla sisätiloissa oli ruhtinaalliset + 15.