Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Kiltti noita kevätmummo





Kiltti noita kevätmummo,
huiski talven luudallaan, 
taikoi kukot munimaan,
lauloi kasvit kasvamaan.

Tiputteli narsisseja, sinisiä vuokkoja.
Kohenteli ruohikoita, jakoi mämmituokkoja.

Kiltti noita kevätmummo,
riensi, lensi luudallaan,
laittoi kahvin kiehumaan,
silitteli kissojaan.

Kiltti noita luutamummo kevään toi tullessaan!
(Mia Aaltonen-Huenteo 2017)


facebook: @Tonttupuoti
instagram: @peikkokukkulanmia

lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pääsiäishaukahdus!

Isidora, Anastasia ja Olivia toivottavat koko hunnilauman puolesta hauskaa ja herkullista pääsiäistä kaikille  karvakorville ja heidän ystävilleen!

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Kun liekit uhkasivat kotiamme

Nyt seuraa jatkoa tarinalle siitä, mitä kaikkea alkuvuonna on tapahtunut. Mielestäni hieman liiankin dramaattisia käänteitä...

Joulukuun lopun ja tammikuun alun tein kovasti töitä. Valmistelin tonttuja feriaa varten ja ompelin Michilandian tilauksia.

Päätimme, että tästä tulee hyvä vuosi. Unelmamme alkaisivat käydä toteen. Emme tienneet, että vuoden alku toisi meille melkomoisen säikähdyksen.

Tammikuun toisella viikolla lähdimme uudelle tontillemme Valdiviaan. Asuimme teltassa ja onneksi viikkon mahtui vain yksi sadepäivä. Ilmasto siellä on hyvin erilainen kuin Peikkokukkulalla. Valdiviassa on todella kylmät aamut, illat ja yöt. Myös kesällä sataa. Oli kyllä todella eksoottista meille. Nautimme tuosta reilusta viikosta täysin siemauksin sitä yhtä iltaa lukuun ottamatta, kun oli satanut koko päivän ja kaikki teltassa oli vähän kosteaa. 


Viikon aikana maalasimme parisataa aidanseivästä mustiksi carbolineo-töhnällä, miehet laittoivat seipäät paikoilleen ja vetivät verkkoaidan koko tontin ympärille. Tontilta haettiin roskia neljä tonnia! Tontillamme on jyrkänteenreunaa mereen noin 200 metriä, joten turvallisuussyistä aita oli ensimmäinen asia, joka tontille piti laittaa, jotta uskallamme olla siellä poikamme kanssa. Myös portti tehtiin, jotta tontti saadaan lukittua. Näin kukaan ei pääse tuomaan sinne lisää roskaa. Istutimme tontille palmunalkuja, pelargonioita, muratteja, rahapuita ja muita, jotka pärjäävät ilman kastelua. Kävimme joka päivä läheisessä kylässä syömässä merenherkkuja ja kalaa. Sanomattakin selvää, että viikko kului liian nopeasti, mutta paluumatkalle oli lähdettävä. Kälyni oli Peikkokukkulalla talonvahtina ja tahtoi jo palata omaan kotiinsa. Lisäksi feria alkaisi muutaman päivän päästä!


Reilu kaksi viikkoa kestävä Feria de Arte Popular alkoi 20.1.17 Concepcionissa. Mieheni ja poikani tulivat auttamaan minua kojun järjestämisessä ja sen jälkeen he lähtivät takaisin kukkulalle.





 Olisin viisi päivää feriassa klo 11-23 ilman apua. Kuudentena päivänä apulaiseni pääsisi auttamaan minua. Päivät menivät nopeasti, mutta viidentenä päivänä huomasin olevani väsynyt. En ole tottunut 12-tuntisiin työpäiviin, kun ihmiset vilistävät silmissä koko ajan.

Ostin feriasta lampaan. Siitä tuli tietokonepöytäni tuoli, jolla nytkin istun tätä tekstiä näpytellessäni.

 Feriakojussa juttelin ihmisten kanssa, myin töitäni ja tein lisää tonttuja. Ensimmäiset päivät menivät myynnin suhteen ihan mukavasti. Kuudentena päivänä sitten apulaiseni tuli ja päätin lähteä kunnon lounaalle. Viisi päivää olin syönyt avokadoja, tomaatteja, paahtoleipää ja sellaisia ruokia, jotka valmistuivat kuumaa vettä lisäämällä. Nyt jätin kojun hyvillä mielin apulaiseni hoiviin ja suunnistin kaupungille päin.


Ensin menin vähän kaupoille, sillä oli alennusmyyntejä. Ostin miehelleni lahjaksi toppatakin. Huvittavaa niillä helteillä. Ilmassa leijui savunhaju ja horisontti oli harmaa. Menin perulaiseen ravintolaan. Söin rauhassa ja nautiskelin kiireettömyydestä. Ei ollut mikään kiire takaisin feriaan. Olisi hiljainen päivä keskellä viikkoa. Puhelimeni alkoi soida. Mietin, että pitää vielä käydä muutamassa kaupassa ostamassa materiaaleja töihini. Vastasin puhelimeen. Mieheni sanoi hädissään, että minun pitäisi jättää kaikki asiat kesken ja hypätä autoon. Tuli oli lähellä Peikkokukkulaa! Minun täytyisi tulla hakemaan poika ja koirat turvaan!

 Tässä kuvassa olen lähellä Talcahuanon kauppakeskusta, se jää vasemmalle. Minä käännyn oikealle ja tuosta kun vielä ajaa viitisen minuuttia, tullaan moottoritielle.

Metsäpalot olivat riehuneet Chilessä jo muutaman päivän, mutta Tomecossa ei ole koskaan ollut metsäpaloja. Kuvittelin, että säästyisimme tälläkin kertaa. Juoksin linja-autoon ja soitin apulaiselleni. Sanoin, etten tiennyt, milloin pääsisin palaamaan, mutta joku tulisi hänet hakemaan illalla ferialta. Linja-autosta juoksin kälyni luokse. Minulla ei ollut autoa, koska se oli Peikkokukkulalla. Kälyni oli juuri sinä päivänä retkellä ystäviensä kanssa. Otin hänen autonsa. Jokainen minuutti olisi tärkeä. Kipinä saattaisi hypätä pitkänkin matkan ja tuli saattaisi olla hetkessä meillä. Lähdin ajamaan Tomecon suuntaan ja jäin tietenkin heti ruuhkiin Concepcionissa. Ihmiset tahtoivat kaikki samaan suuntaan pelastamaan tavaroitaan ja katsomaan, mitä kodeilleen tai loma-asunnoilleen on tapahtumassa.

Tämä kuva on otettu Peikkokukkulalta seuraaville kukkuloille päin.

Jonot matelivat hitaasti ja poliisit huitoivat teiden varsilla. Paloautot ulvoivat. Kaupungista pois päästyäni bussiterminaalin ohitettuani ja hetken ajettuani liikenne pysähtyi kokonaan. Näin liekkejä molemmin puolin tietä ja paljon paloautoja. Soitin miehelleni, että olen jumissa. Kukaan ei päässyt eteenpäin. Käskin hänen alkaa pakata yläkerrasta arvokkaimmat nukkeni, jotta saan ne nopeasti autoon. Lopulta liikenne alkoi taas virrata. Ajoin liekkien ohi ylinopeutta Tomecoon päin. Päättelin niin, että poliiseilla on nyt muutakin tekemistä kuin olla ratsaamassa ylinopeutta ajavia.

Savua alkuillassa.

Tietullilla minua pisti vihaksi. Ilma oli kirkas ja puhdas. Ihmiset kuitenkin paniikissa kiirehtivät pelastamaan ihmisiä, eläimiä ja tavaroita ja silti tietullia perittiin tällaisella kriisihetkellä. Kun aloin lähestyä kukkulaamme, alkoi ilma olla savuista. Ajoin portistamme sisään. Siellä olikin jo kolme autoa. Sukulaisia oli tullut hakemaan meiltä tavaroita. Heidät oli päästetty poliisien sulkujen ohi, kun kertoivat, että ovat evakuoimassa taloa. Pieni poikani tuli minua vastaan kasvot huolestuneena. Hän alkoi kertoa helikoptereista, jotka lensivät yllämme ja heittivät vettä liekkeihin. Tuli ei kuitenkaan ollut ihan lähellä meitä, mutta seuraavalla kukkulalla kyllä. Jos tuuli kääntyisi, talomme palaisi.
Pyysin poikaa pakkaamaan tärkeimmät tavaransa matkalaukkuun, jotta voisi leikkiä niillä tädin luona. Itkua tuhertaen poika kysyi, palaisiko joulupukin tuoma Batman-polkuauto. Se ei mahtuisi mukaan. Sanoin, ettei tuli tänne meille tulisi. Otetaan vain varmuudeksi vähän tavaroita mukaan. Poika laittoi legoja punaiseen Trunck-laukkuunsa. 

Minä kannoin kaikki vanhimmat nukkeni ja pehmoeläimet autoon. Pakkasin muumimukit, Taika-astiat ja Tiheikönväki-kupit. Otin tärkeimmät/rakkaimmat vaatteeni kaapista. Pakkasin pojan vaatteet laukkuihin (varsinkin ne Suomesta ja USAsta saadut!) Läppäri, ulkoinen kovalevy, jolla on kaikki valokuvat, cd-levyt, joilla ovat kaikki vanhat kuvat. Muutama rakkain kirja, nukkekirjat, vauvakirjat, mustavalkoiset valokuvat, ensimmäiset kenkäni! Dominicin dvd-elokuvat pakkasin yhteen laukkuun. Jos kaikki palaisi, en mistään saisi pojalle suomenkielistä katseltavaa nopeasti. Suomenkieliset lastenkirjat myös mukaan! En voisi myöskään jättää Brion junaratoja liekkeihin! Huomasin ajattelevani koko ajan, että jos kaikki palaa, Dominicilla pitää olla tuttuja tavaroita, joilla aloittaa palon jälkeinen elämä. Kaapaisin mukaani myös mummon virkkaamat verhot ja tilkkupeitot. Tämä oli aivan mieletöntä. Tänne asti, toiselle puolelle maailmaa, olin raahannut rakkaat tavarani ja muistoni ja nyt joku typerä tuli yritti viedä ne minulta! 

Tajusin siinä samalla, että tämä oli extreme-konmarittamista. Ei ollut todellakaan aikaa miettiä mitään. Sitä tuli valittua itselle rakkaimmat tavarat vauhdilla, eikä sen asian kanssa välttämättä ollut käytännöllisyydellä mitään tekemistä! Muumipeltipurkki lähti mukaan, samoin muita aivan hyödyttömiä esineitä. 

Tämä oli kyllä mieltä avartava kokemus sen takia, että tajusin myös, miten paljon talossa on sellaista tavaraa, joilla ei ole mitään tunnearvoa minulle. En olisi surrut kuin parin huonekalun kohtaloa - ja nekin ovat ne kaikkein rämimmät ja huonokuntoisimmat mööpelit. Toinen on tämä tietokonepöytäni, jonka laatikot rämisevät eivätkä tahdo aueta ja jonka alataso on rikki. Toinen taas minun rakkain huonekaluni: keittiön sohva, jonka itse tuunasin. Molemmista on juttu tässä blogissa.

Nukkekodin huonekalut ja asukkaat kaapaisin isoon koriin vauhdilla ja auton takakonttiin! Jos joku pieni huonekalu menisi nyt rikki, liimaisin sen kuntoon. Kahdenkymmenen vuoden aikanen kokoelmani ei saisi palaa. Itse nukkekodin voisin rakentaa taas uuden. Tärkeimmät paperini, vanhentunut passini, todistukseni ja vauvakirjat olivat kaikki rottinkikorissa, jonka laitoin avolavalle. Miten monta kertaa olenkaan ajatellut, että jos tämä talo syttyisi joskus palamaan, minun pitäisi ensin juosta makuuhuoneen nurkkaan ja heittää rottinkikori ulos ikkunasta. Siellä ovat kaikki todistukseni, paperini ja vanhat valokuvat. Nyt oli oikeasti se hetki, vaikkei sentään liekit olletkaan talossa.

Von Trollheimien perhe oli yhä rauhallisella jouluaterialla, kun jättiläiskoura tuli ja kaapaisi kaikki vauhdilla pois kodista. Nyt perheraukka on pakattuna suureen pahvilaatikkoon kaupunkiasuntojemme varastossa. Milloin pääsevät sieltä pois? Vasta sitten, kun meillä on uusi koti!

 Lava-autoon ja sukulaisten autoihin kannoimme varastosta kaikki nukkelaatikkomme. Tulevan museomme nuket eivät saisi palaa! Jos pitkäaikainen unelmamme palaisi, mitä sitten tekisimme? Juuri nyt, kun vihdoin meillä olisi paikka, johon voisimme unelmamme toteuttaa! Jos nyt menettäisimme kaiken, se olisi kamalaa!

Pakkasin kuin raivotar. Ulkona myrskysi kuuma tuuli, kävyt sinkoilivat männyistä ja neulaset lensivät. Musta savu nousi seuraavalta kukkulalta ja sukulaiset vain seisoivat tuijottamassa sinne. Minä raahasin tavaroita talosta autoihin, varastosta autoihin. Sireenit ulvoivat tiellä ja helikopteri melusi ilmassa. Lämpöä oli lähes neljäkymmentä astetta.

Sukulaiset lähtivät autoillaan ja veivät tavaroitamme koteihinsa turvaan Yumbeliin. Yksi sukulaispoika ajoi avolavamme heidän pihalleen. Minulla oli auto lähes täynnä. Vielä tunkisin sinne boksit, joissa olisi kaikki pikkukoirat. Poika meni istuimeensa. Koirien boksit takapenkille ja lattioille. Mukaan vielä koirien ruuat, taluttimet, kaulapannat sekä koirien terveyspaperit ja sukutaulut. Auto oli lattiasta kattoon asti täynnä. Mieheni jäi kolmen ison koiran kanssa Peikkokukkulalle. Hänellä oli meidän henkilöautomme pakattuna, jos hänen täytyisi lähteä pakoon. Katsoin viimeisen kerran kotiamme. Olisi surullista, jos kaikki palaisi. Huonekalumme, lamppumme, taulumme, sänkymme, mattomme, kaikki kaunis, minkä löytäminen Chilessä on niin vaikeaa! 

Mieheni sanoi, että se oli tavaraa vain, meillä oli vakuutus, joka kyllä korvaisi. Ostetaan sitten uudet tavarat. Miten miehet voivat ajatella noin? Kodin tavaroilla on tunnearvoa. On niin vaikeaa löytää Chilessä mitään, mistä tykkään. Ei se ole niin kuin Suomessa, jossa menee kauppaan ja on vaikeaa valita, mitä ottaisi, kun on liikaa kaikkea nättiä. Täällä menee kauppaan, eikä tahdo ostaa mitään, kun kaikki on niin rumaa. Ja jos sitten löytää jotain kaunista, se on aivan ylihinnoiteltua, paljon kalliimpaa kuin Suomessa.

Istuin jo autossa, kun muistin vaaleanpunaisen Kitchen Aid -blenderini! Juoksin hakemaan vielä senkin ja tungin sen täynnä olevaan autoon. Vielä löytyi pieni kolo. Mieheni pyöritteli silmiään. Kyllähän me uuden blenderin voisimme ostaa, jos se palaisi. Niin varmaan, mutta ei ikinä vaaleanpunaista! Se oli liikkeen ainoa, eikä tänne koskaan tule mitään ihanaa enempää kuin yksi.

Mieheni hoputti meitä jo lähtemään, ettemme jäisi liekkien saartamiksi matkalla takaisin Concepcioniin. Hän neuvoi meitä kääntymään Yumbeliin, jos tietä ei voisi jatkaa Concepcioniin saakka. Menisimme Yumbeliin jonkun sukulaisen luokse. Miehelläni oli suunnitelmana pysyä kukkulalla isojen koirien kanssa niin kauan kuin pystyi. Hän pakenisi koirien kanssa autolla, mikäli tietä pystyi ajamaan tai sitten pakenisi jalkaisin toista kautta, jos olisi pakko. Hyvästelimme ja lähdin ajamaan. Kymmenen minuuttia ajettuani ilma taas selkeytyi ja piti maksaa tietulli. Lähempänä Concepcionia tilanne meni uudestaan pahaksi. Katselimme Dominicin kanssa, miten molemmilla puolilla oli liekkejä ihan talojen lähellä. Dominic sanoi, että tuhmat miehet ovat sytyttäneet tulet. Ja tottahan se oli. Jotkut hullut lietsoivat metsäpaloja heittämällä bensaa metsään ja sytyttämällä lisää paloja. Ihmiset menettivät henkensä, satoja taloja paloi, tuhansia hehtaareja paloi ja jotkut vatipäät sytyttivät lisää!

Liekit talojen lähellä. Nuo kaikki kuvassa näkyvät metsät paloivat täysin, mutta talot säästyivät.


 Jatkuu seuraavassa postauksessa!

P.S. Vastaus viime postauksen kysymykseeni näyttelyn nukeista: Ne joutuivat evakkoon sukulaisten luokse. Sieltä ne vietiin tilanteen rauhoituttua kaupunkiasuntojemme varastoon. Siellä ne joutuvat asumaan vielä ehkä vuoden verran laatikkoihin sullottuina.