Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

lauantai 26. marraskuuta 2011

Onnea on omistaa kutsuva sisäänkäynti




Peikkokukkulalla vietämme loppukevättä. Kolmen viikon päästä alkaa kesä.

Vihdoinkin keksimme käyttöä lehmäntaljalle. Mihinkään huoneeseen se ei sopinut matoksi, joten kokeilin sitä tuohon rottinkisohvalle. Siinä se on ihan mukava. Nyt vaan nuo virkkaamani tyynyt eivät enää sovi tyyliin, höh.
Kuistin alla istuskelen silloin, kun olen netissä. Ulkona on silloin tällöin hieman parempi yhteys. Samalla kuulen lintujen sirkutuksen ja sirkkojen sirityksen. Tuolla kukkien takana näkyvän valkoisen pöydän ääressä minä nytkin kirjoitan tätä tekstiä.

Kuistilla myös grillaamme pari kertaa viikossa. Lounaan syömme gazebon alla mäntyjen katveessa. Gazebo on yhäkin rikki, mutta kun se nojaa yhteen paksuun mäntyyn, sitä voi käyttää. Kun laitoni verhot siihen takaisin, ei enää edes huomaa, että se on vähän kenossa.



Jos tämä viimeisen kuvan sisäänkäynti olisi jossakin muussa blogissa tai lehdessä, olisin kuolla kateudesta ;) Kehtaako/saako näin edes sanoa? Olen tyytyväinen kotiini. Täytyykö sen olla salaisuus? "Kel onni on, se onnen kätkeköön"...miksi ihmeessä?

Pussukat painoiksi

Chilessä ei myydä lainkaan pöytäliinapainoja - ainakaan en ole sellaisiin törmännyt kuuden vuoden aikana. Toin Suomesta verhonipsuja (niitäkään en ole täältä löytänyt), jotta voisin tehdä betonista kivoja painoja, mutten ole vielä päässyt niin pitkälle asti. Nyt kuitenkin pöytäliina liehuu tuulessa ja lentelee ympäri Peikkokukkulaa tai sitten yksi kulma läiskähtää suoraan soppalautaselle. Tänään sain siitä tarpeekseni ja mietin, miten voisin tehdä PIKAISESTI pöytäliinapainoja.


Keräsin tieltä sopivanpainoisia kiviä, kääräisin ne kankaaseen, kiristin nauhalla ja kiinnitin verhonipsut. Ihan hauskat näistä tuli!

Nyt pysyy Suomesta tuotu kerniliina (niitäkään ei saa täältä) aisoissa.
-
Olette tietysti huomanneet, että postaustahtini on harventunut. Se ei johdu pelkästään kiireestä, vaan seuraavasta: Latasin tämän postauksen kahta kuvaa nettiin KAHDEKSAN TUNTIA! Kyllä siinä bloggaustahti hidastuisi paremmisakin piireissä....

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Synnytystuskia

Pitäisi pökätä maailmaan lumikuningatar. Kolmisen viikkoa laskettuun aikaan. Syntyykö vai eikö synny ajoissa?

tiistai 15. marraskuuta 2011

Emalimuki ja villakäsi

Kyllä emalimuki käy pirtelönjuontiinkin, vaikkei se ehkä ihan ekaksi tule mieleen. Tilasin Suomesta kuusi erilaista Muurlan emalista muumimukia ja lisäksi sain tämän kuvassa näkyvän Suomen tuliaisena ystävältäni, joka myös asuu Chilessä. Kiitos P! Hankin mukit pihakäyttöön. Niitä on kiva kannella ulkona, kun ovat muuta kuin muovia, mutteivät silti mene rikki. Meillä alkavat nyt mansikat kypsyä, joten mansikkapirtelöä on tullut hurautettua muutaman kerran. Vadelmapirtelöä tullaan juomaan varmaan paljon tänä kesänä!


Lumikuningatar on saanut kädet ja käsivarret. Minä olen yrittänyt ehtiä nauttimaan ihanasta kevätpäivästä hetkittäin. Ei ole mennyt ihan koko päivä työhuoneessa.


Joku kyseli siitä gazeboni kohtalosta pari postausta aiemmin. Peikkokukkulalla riehui kamala myrsky ja juuri silloin olin yksin kotona. Myrsky meni gazebon katon alle ja yritti repiä gazebon irti paikoiltaan. Koska se oli kiinnitetty hyvin tukevasti maahan, se ei päässyt irtoamaan, joten metallipylväät vääntyivät ja pultit irtosivat kokonaan paikoiltaan. Sitä ei edes saa korjattua ilman hitsaajaa. Tällä viikolla yritän löytää Yumbelista hitsaajan, joka voisi tulla korjaamaan rakkaaksi käyneen gazeboni.


Nyt menen kastelemaan puutarhaa, sekin jokapäiväinen touhu on alkanut :)

sunnuntai 13. marraskuuta 2011

Irtiotto arjesta ja koirahuolia

Voisi kuvitella, että Peikkokukkulalla asuu vain rentoutuneita ihmisiä, jotka nauttivat luonnonrauhasta ja viettävät kiireetöntä elämää. Väärin. Minä asun työpaikallani on olen tällä hetkellä väsynyt ja stressaantunut. Vaikka yritän päivällä poistua hetkeksi ulos ja nauttia keväästä, lintujen liverryksestä, erivärisistä kukista ja kasvimaan taimien kasvamisesta, en pääse pois työpaikaltani. Aivoissa kalvaa jatkuvasti pitkä lista tekemättömiä töitä ja pitkä lista koiranvaatetilauksia. Harrastus ei tunnu joka päivä harrastukselta. Joulunäyttelyn avaamiseen on enää muutama viikko ja lähes kaikki suurimmat työt ovat vielä tekemättä. Kauhulla ajattelen seuraavia viikkoja.

-
Olivialla on kipua niskan tienoilla ja se on kovalla kipulääkityksellä. Lääkitys kesti viisi päivää ja torstain se ehti olla lääkkeittä. Perjantaina sen vasen takajalka ei enää toiminut ja se sai oudon kipukohtauksen, jolloin se tuijotti ilmaan ja kouristi etujalkojaan. Pari päivää sitä ennen Leya alkoi kirkua tuskasta, kun nostimme sen syliin.
-
Lauantaina lähdimme sitten taas eläinlääkärille molemmat koirat mukanamme ja minulla ja miehellä kiersi kauhuajatukset aivoissa. Olimme molemmat netistä lukeneet neurologisista sairauksista, syringomyeliasta ja muista kauheista taudeista. Vaikkei Olivialla olekaan syringomyelian pitkästä oirelistasta kuin pari ja vaikka juuri ne tyypillisimmät oireet puuttuvat, niin silti sitä kuvittelee, että jos kuitenkin...
-
Eläinlääkäri katsoi Olivian röntgentulokset ja oli näkevinään pientä häikkää kaularangassa. Se näkyi sivulta otetussa kuvassa, mutta ei takaa otetusta. Olivia sai määräyksen jatkaa särkylääkkeitä vielä useamman viikon ja se myös joutuu nyt käyttämään tukiliiviä (muistatteko vielä Yodan motoristiliivin?) Olivia joutui myös boksilepoon, eli ei hyppelyä eikä paljon liikuntaa. Mikäli vaiva ei mene pois muutamassa viikossa, tutkimuksia täytyy jatkaa. Eläinlääkäri ei edes sivulauseessa maininnut syringomyelian mahdollisuudesta, eikä hän esittänyt sellaisia kysymyksiä, joita hänen olisi pitänyt kysyä, jos olisi tautia epäillyt, joten toivomme nyt vain parasta!

Kun eläinlääkäri kuuli, että Leyalla alkoi muutama päivä sitten samantapaiset oireet, oli hänkin ymmällään. Eihän voi mitenkään olla mahdollista, että saman perheen kaksi aivan eri sukua olevaa chihuahuaa sairastuu neurologiseen sairauteen viikon sisällä! Leya määrättiin myös boksilepoon, varmuudeksi tukiliivin käyttöön ja särkylääkkeille, vaikkakin pienemmällä annostuksella. Myös Leyalla huomasimme kipua takajaloissa. Varmuudeksi otettiin vielä verikoe Oliviasta, jotta suljetaan infektioiden mahdollisuudet pois.
-
Minä, mieheni ja eläinlääkäri olemme kaikki ymmällämme, mikä ihme niska-jalkakipu voi iskeä kahteen chihuun yhtäaikaa. Olemme pohtineet, ovatko isot koiramme astuneet juostessa molempien päälle. Harjis-Blondi tykkää alistaa chihuja siten, että se jättää ne vatsansa alle, mutta eihän se paina kuin nelisen kiloa, eikä se koskaan edes koukista raajojaan, joten ei se paljon painoa chihujen päälle laita. Taika (n.15 kiloa) ja Luna (n. 30 kiloa) ovat painavia, mutteivät koskaan leiki chihujen kanssa. Olisivatko ne voineet astua niiden päälle? Nämäkin arvuuttelut tuntuvat epätodennäköisiltä, sillä chihu-isokoira-kokoonpanolla tässä ollaan oltu jo monta vuotta, eikä ongelmia ole ollut. Miten muka yhtäkkiä kaksi chihua olisi loukannut yhtäaikaa?
-
Maanantaina kuulemme verikokeiden tulokset ja ehkä tiedämme hieman lisää. Aina sitä vaan muistaa Suomen hyvät puolet ja näkee Chilen huonot puolet, mutta nyt eläinlääkäreillä rampatessa huokaisee helpotuksesta siitä, että asumme Chilessä. Koiran röntgenkuvaaminen maksoi vain 20 euroa ja verikoe maksoi 12 euroa! Eläinlääkärin vastaanotto maksaa 10 euroa. Suomessa on ”hieman” toiset hinnat!
-
Meidän oli tarkoitus viettää lauantaina rentoutuspäivä, lähteä pois kotoa, mennä syömään ja katsomaan merta, jotta pääsisin hetkeksi pois työpaikaltani. Olin kovin allapäin, kun chihut olivat niin kipeitä ja kun rentoutuspäiväni meni eläinlääkärien takia niin mönkään. Eläinlääkäri ja verikoe toisella eläinlääkärillä kuitenkin olivat ohi jo puolen päivän aikoihin ja koirat voivat olosuhteisiin nähden hyvin, joten päätimme, että tehdään jotain kivaa kuitenkin. Ei palattaisi vielä Peikkokukkulalle, koska ex-aputyttöni oli lupautunut talonvahdiksi iltaan saakka.


Kävimme ostamassa uuteen teollisuuskoneeseeni (joka ei toimi vieläkään!) uusia korkealuokkaisempia neuloja, jotta korjaaja voisi maanantaina selvittää, johtuuko vika huonoista neuloista vai itse koneesta. Korjaajalla itsellään ei ole yhtään neuloja! Tällaista elämä on Chilessä...
-
Neulojen oston jälkeen suuntasimme auton nokan kohti Coliumoa, pientä kyläpahasta, joka kärsi tsunamissa reilu vuosi sitten. Meidänhän piti ostaa sieltä pieni lomatalo, mutta muutimme sitten mieltämme joitakin kuukausia ennen tsunamia. Päätimme mennä katsomaan, miten uudelleenrakentamistyöt ovat päässeet vauhtiin.
-
Coliumoon ajaa Concepcionista tunnissa. Ajetaan hyvin rumien merenrantakaupunkien, Pencon, Lirquenin ja Tomen läpi. Ne ovat teollisuus- ja satamakaupunkeja, joiden tehtaat ovat lähes kaikki kuolleet ja köyhyys näkyy todella pahasti. Kaikki on rappeutunutta ja rumaa. Juuri ennen Dichatoa (suomalaiseen makuun hyvin ruma uimarantakaupunki) kääntyy pikkuinen tie vasemmalle ja sitä ajetaan noin vartin verran Tyynenmeren rantaan saakka. Matkalla näkyy surkeita peltitaloja ja muovivessoja, jotka rakennettiin kiireellä tsunamissa talonsa menettäneille ihmisille, joista suurin osa on kalastajaperheitä.


Juuri kun meri alkaa näkyä, aletaan lasketua jyrkkää kiemurtelevaa tietä pitkin ja siellä on Coliumon idyllisin kohta. Tien vierellä on parempiosaisten kesäasuntoja. Itse talot eivät ole mitään palatseja, mutta paikalliseen tasoon nähden hienoja. Puutarhat ovat kauniita, kuten kivimuuritkin. Koska ne ovat kaikki jyrkässä rinteessä, niille ei ollut käynyt kuinkaan, vesi ei sinne asti ollut yltänyt.
-
Me menimme syömään vakioravintolaamme, joka on niin vaatimaton, että teitä ehkä naurattaisi. Se on aivan meren vieressä ja etupihalla ravintolan sisäänkäynnin edessä kuivatetaan pyykkejä. Lokit ja pelikaanit istuvat vesirajassa levien peittämillä kivillä. Pöydät ja tuolit ovat masentavan rumia, seinät maalattu läikikkään sinapinkeltaiseksi, eikä mistään meritunnelmasta ole kuultukaan näköalaa lukuun ottamatta. Ravintolan vieressä on perheen talo. Molemmat tuhoutuivat tsunamissa. Nyt keskeneräisen ravintolan seinillä on valokuvia tsunamin jälkeisestä ravintolasta, josta oli jäljellä vain alakerran betoniseinät. Toinen kerros kattoineen oli meren poispyyhkäisemä. Kaikki talot noin 30 metriä vesirajasta olivat tuhoutuneet samalla tavalla.

Söimme Paila Marinan ja Mariscal Calienten, jotka ovat molemmat merenherkkukeittoja. Ne tuodaan pöytään savilautasilla ja keitto kiehuu vielä pitkään niissä. Lopuksi vielä söimme merenherkkuempanadakset ravintolan ulkopuolella lintuja katsellen. Leya ja Olivia haukkuivat boksistaan ravintolan pihakoirille sekä pelikaaneille. Ne olivat molemmat hyvällä tuulella :)
-
Annoimme ruokaa, vettä ja särkylääkkeet pikkukoirille ja päätimme mennä rannalle. Nämä rannat eivät ole mitään palmujen koristamia turistirantoja päivänvarjoineen! Miehet kumisaappaissaan kahlaavat vesirajassa ja nyppivät kiviltä merilevää syötäväksi ja myytäväksi. Päästimme koirat hiekalle. Ajattelimme, että saavat hieman kävellä, ennen kuin laitamme ne taas lepäämään boksiin. Molemmat pikkukoirat riemastuivat silmin nähden, kun ne saivat pehmeää hiekkaa tassujensa alle! Hännät alkoivat heilua ja kaikkea piti haistella: merileviä, meritähtiä, hiekkaa, kiviä, tikkuja jne. Ne olivat niin onnellisia kurjien sairastelupäivien jälkeen, ettemme raaskineet boksittaa niitä samantien, vaan annoimme niidenkin hieman nauttia vapaapäivästä. Ei ollut kivuista jälkeäkään, kun Leya ja Olivia tepastelivat rantahiekalla. Mitään riehumisia emme kylläkään suvainneet karvaneitojen harrastaa

Käveltyämme hetken palasimme autolle ja suunnistimme kohti Concepcionia. Kävimme vielä romumarkkinoilla, josta emme löytäneet yhtään mitään. Sitten kohti Peikkokukkulaa. Olinkin uutta energiaa täynnä, kun chihut voivat niin hyvin ja minulla oli autossa rannalta napsimiani kasveja. Heti menin kaivamaan multaa kukkaruukkuihin ja istutin uudet kasvini juurtumaan.
-
Oli hyvä päivä. Tänään sunnuntaina olen ottanut rennosti. Normaalit siivoamiset tietty olen hoitanut. Pesin Blondin ja ajoin sen parran. Nyt olen tikutellut lumikuningattaren luomia. Suurikokoinen kolibri juuri lenteli tässä koneeni vieressä ja säikähti minua.
-
Tässä tuli nyt tekstiä korvaamaan viime viikon hiljaisuuden. Pitäkää peukkuja, että pikkukoirat parantuvat, eikä niillä ole mitään loppuelämän lääkityksiä vaativia sairauksia! Pitäkää peukkuja, että selviä seuraavien viikkojen joulunäyttelyyn valmistautumisesta kunnialla. Ja että se teollisuuskoneeni saadaan kuntoon!
-
Hyvää alkavaa viikkoa teille, toivottelee Peikkokukkulan Mia

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Silloin kun...



...elämässä tapahtuu absurdeja asioita, mieli on maassa ja olo musta. Silloin kun joutuu ponnistelemaan, että jaksaa tehdä jokapäiväiset askareet ja kohdella muita ihmisiä hyvin.


Silloin voi iloita vaikka siitä, että toisella puolella maailmaa on ystävä, joka jaksaa kuunnella ja siitä, että suihkulähteessä elää vieläkin - epäilyistä huolimatta - se ainoa sammakkorouva, jolla on silmät selässään.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Alfat

Leya 4 v. ja Chiquitita 11 v.

torstai 3. marraskuuta 2011

Makoiluja

Meillä makoillaan tänään eri syistä.

Chiquitita nauttii uudesta koiratuolista.


Olivia on vähän pipinä ja eläinlääkärille ollaan lähdössä.



Ja Elviralla on eka juoksuaika menossa.



PÖTKÖTELLISIN MINÄKIN, JOS EHTISIN!

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Hellehaalari

Meillä on ollut nyt pari helteistä kevätpäivää. Blondin selkä ehti jo kerran palaa ja nyt täytyy miettiä tapoja, joilla suojataan Blondin ihoa. Ei kuitenkaan ole kiva pitää aktiivista koirulaista seuraavat puoli vuotta sisälläkään ja aurinkorasvan käyttöä pitää rajoittaa, sillä Blondi rakastaa kieriä maassa. Sen iho olisi kokoajan täynnä aurinkorasvaan liimaantuneita roskia. Onkohan sellainen suihke parempaa? Trikoopaidat ovat liian kuumia, mutta onneksi niitäkin voi kesällä käyttää, jos kastelee niitä koko ajan. Paitojen kanssa kuitenkin ongelmaksi jäävät paljaat lonkat.


Päätin kokeilla ohuen kesähaalarin ompelemista. Illalla myöhään muiden ompelutöideni jälkeen vielä surrasin vaalean hellehaalarin ohuesta kukallisesta kankaasta. Taskutkin ompelin koristeeksi.
Blondi nauttii kirmata uusi kevyt haalari päällään. Tosin tämäkin jättää liikaa paljaaksi, pitäisi melkein paita laittaa tuohon alle. Tai sitten rasvata yläraajat ja niska.

Blondille on palkitsevaa ommella, sillä se on selkeästi koira, joka nauttii vaatteistaan...ja oikeastaan ihan kaikista vaatteista. Minkä tahansa vaatteen jäädessä lattialle, Blondi käy sen korjaamassa omaan petiinsä.

Tein pussilahkeetkin :)

Blondi jumppaa.

Lämpimät terveiset Peikkokukkulan helteestä!

tiistai 1. marraskuuta 2011

KAMALA KONE!

Tein suuren hankinnan. Suuren ja painavan. Kyllästyin tavallisten ompelukoneiden jatkuviin huoltoihin ja niistä johtuviin rahanmenoihin. Ostin TEOLLISUUSOMPELUKONEEN. En olisi ikinä uskonut, että jonakin päivänä tulen tähän pisteeseen. En ole ikinä mokomaa rakkinetta tahtonut. Aina olen pitänyt rajana sitä, että tavallisilla koneilla täytyy pärjätä. No, aina ei mene niin kuin suunnittelee. Jos kerran Suomen pikkukoirat tykkäävät Mi-Chi-vaatteista, niin kai sitten täytyy ostaa kamala rakkinne...hih, rakkine rakeille :D




Te, jotka ette ole nähneet teollisuuskonetta, niin kurkatkaapa tuonne pöydän alle! Se vaaleanharmaa iso mötikkä juuri ompelukoneen alla on moottori. Samaa kaliiperia kuin autonmoottori...Ajatelkaapa, tavallisessa ompelukoneessa moottori on koneen sisällä ja tässä koneessa moottori on melkein koneen kokoinen. Tuo pöytä kuuluu koneeseen ja polkimelle mahtuu yhtä aikaa kolmekin jalkaa ;) Lisäksi oikean reiden vieressä on sellainen uloke, jolla saa paininjalan nostettua, eikä tarvitse lainkaan käyttää vasemmalla kädellä paininjalassa olevaa vipua.

Kone on siis ruma ja iso, mutta pahin tulee seuraavaksi: se on hirveän MELUISA! Kun opettelin koneen käyttöä liikkeessä, en huomannut ääntä juurikaan, sillä kadulta kuului automelua ja kaupungin ääniä. Kun sitten toimme koneen tänne Peikkokukkulalle ja käynnistin illan rauhassa pöydässä olevan vihreän ON-napin, alkoi hirvittävä hurina ja lievä tärinä. Pelkäsin koko talon lähtevän lentoon. Shokissa painoin samantien punaista OFF-nappulaa ja melu häipyi vähitelellen loppuen tuulettimen huminan kaltaiseen ääneen. Juoksin olohuoneeseen raportoimaan asiaa itku kurkussa:" Maquina nueva esta rota! Hay un terrible ruido!" ("Uusi kone on rikki, kuuluu kamala ääni!")



Käskin mieheni soittaa HETI siskon tyttärelleen, jolla myös on teollisuuskone. Puhuin Maria Eugenian kanssa ja käskin hänen kuunnella, kun käynnistän koneen. Laitoin puhelimen moottorin viereen ja hän kuunteli. Itse asiassa toivoin, että koneessa olisi jokin vika, jotta asialle voisi tehdä jotain. Maria Eugenia antoi tuomionsa:" Tuo on aivan normaalia, teollisuuskoneet ovat media chillones!"

Menin nukkumaan raskain sydämin. Olen hyvin meluherkkä. Kärsin jopa kaukaa kuuluvasta maantien melusta, kun sieltä päin tuulee. Voimakkaat äänet saavat minut voimaan fyysisesti pahoin, alkaa melkein oksettaa. Jopa mikroaaltouunin piippaus oksettaa minua. Voimakas musiikki aiheuttaa päänsärkyä. Ja nyt minulla on työväline, joka pitää lentokenttämelua!



Nukuin huonosti ja ahdistuneesti. Aamulla kuitenkin heräsin sillä mielellä, että tämän kanssa on nyt selvittävä. En kuitenkaan tahdo palauttaa konetta, sillä oikeasti tarvitsen sitä. Täytyy vaan laittaa radio tai cd-levy soimaan niin voimakkaalle, että se vie huomion koneen hurinasta, vaikka inhoan kovaäänistä musiikkiakin. Olen myös miettinyt korvakuulokkeita ja niistä tulevaa musiikkia tai voisihan korvatulpatkin laittaa. Asia vaan on niin, että teen näitä töitä muiden hommieni ohella, joten en tahtoisi olla eristäytynyt niin, etten kuule, jos mieheni tahtoo sanoa minulle jotakin, ja aputytön kanssakin on aika tarpeellista kommunikoida.



Onneksi koneen voi pitää päällä vain silloin, kun ompelee saumaa. Kun laittelee nuppineuloja tai purkaa, täytyy heti painaa OFF-nappia. Siskon tytär ja kaikki muutkin lohduttelivat, että kyllä meteliin tottuu pian. No, sitä odotellessa....