Yksin yksin ypöyksin ylleröinen yskii...

Yksinolon mukavuudesta

Minä rakastan yksinolemista. Rakastan myös miestäni, jotta tämäkin asia tulee selväksi:) Mutta silti on ihanaa, kun hän lähtee kaupunkiin pariksi päiväksi ja minä jään yksin tänne maalle kotiin. Me emme kumpikaan käy töissä kodin ulkopuolella, joten normaalisti olemme yhdessä ihan koko ajan, joka päivä, joka minuutti. Mökkimme on niin pieni, että kun täällä tahtoo liikkua, niin toisen pitää väistää;) Onneksi ulkona on tilaa pakoilla toista, kun sille tuulelle sattuu.

Vaikka mökissämme paljon ei tilaa olekaan, ulkona kukkuloilla on tilaa hengittää.

Meillä on tuolla campomme toisessa päässä sellainen nurkka, jonne voi mennä mököttämään. Se on campomme viimeisin pääty ja sen mallinen, että piikkilanka-aidat (joita täällä käytetään rajaamaan tontit) muodostavat terävän kolmion. Täytyy kyllä olla TOSI huonolla tuulella, että sinne asti jaksaa lähteä. Sinne täytyy kävellä jyrkähköä rinnettä alaspäin, hypätä puron yli ja kiivetä jyrkkää rinnettä ylöspäin. Matkaa on ainakin kilometri. Eihän se tasaisessa maastossa ole matka eikä mikään, mutta tuossa maastossa miettii kaksi kertaa, että mökötyttääkö tarpeeksi;) Varsinkin, kun pitää jaksaa kiivetä takaisin, mikä on vielä raskaampaa, sillä ylämäkeä on paljon enemmän. Jos aurinko paistaa, parempi mennä mäkättämäänmököttämään varastoon, jossa on viileää ja varjoisaa...

Varasto on piilossa. Sinne voi mennä mököttämään;)

Mutta tämän tekstin piti kertoa yksinolemisen ihanuudesta. Kun minä jään yksin kotiin, syön huonosti. En jaksa panostaa ruuanlaittoon, koska ei tarvitse huomioida toista. Yleensä ruokavalioni kahtena yksinolopäivänä on tällainen: luonnonjogurttia ja muroja aamupalaksi, luonaaksi ja iltapalaksi. Välissä voin syödä suklaamoussea neljä annosta;) Ja kun maha kurnii, niin vesikeksejä suoraan paketista. Koirat täytyy muistaa syöttää, vaikka itse syönkin mitä sattuu. Sitten kun mies taas tulee kotiin, on uutta energiaa kokata.

Meillä on sellainen jako, että minä teen lounaan ja mies tiskaa. Normaalisti latinomiehet eivät tiskaa, joten näky on erikoinen meillä satunnaisesti käyvien ihmisten mielestä. Joskus olen kyllästynyt kokkaamiseen ja silloin mieheni tekee lounasta ja minä tiskaan. Mieheni lounaat eivät ole kovin vaihtelevia, joten siksi mieluusti teen itse. Miehen tavallisimmat kaksi luonasta ovat: 1. keitetyt perunat ja jurel. Hän siis avaa makrillisäilyketölkin perunoiden lisäksi. 2. Linssi-makkarapata. Hän laittaa linssit likoamaan edellisenä iltana. Seuraavana aamupäivänä hän pesee linssit ja laittaa ne kiehumaan kokonaisten chileläisten makkaroiden, pilkotun sipulin, valkosipulin ja porkkananpalojen kanssa. Kun ruoka on muhinut muutaman tunnin, hän lisää riisiä tai makaronia ja perunanpaloja. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, ettei sitä voi syödä, vaikka se hyvältä tuoksuikin. Nyt olen todennut, että se on ihan hyvä ruoka muiden ruokien joukossa. Siitä tykkäävät kuulemma työmiehet.

Kun olen yksin, olen tavallista enemmän netissä myös. Minulla on tilaa ja hiljaisuutta kuunnella omia ajatuksia ja miettiä, mitä tahdon kirjoittaa. Kirjoitan myös pidempiä viestejä ystävilleni Suomeen. Kun mieheni on kotona, hän joko höpöttää minulle tai koirille, kuorsaa sohvalla tai katsoo telkkaria. Kaikesta edellä mainitusta toiminnasta tulee siis ääntä, joka häiritsee keskittymistäni, mitä tulee ajatteluun. Olenkin päättänyt, että kun me joskus sen talon rakennamme, niin hänelle pitää saada erikseen tv-huone, vaikka pienikin. Siellä saisivat typerät chileläiset ohjelmat vallata ilmatilan ja minä saisin olla rauhassa olohuoneessa omassa hiljaisuudessani tai rauhallisen musiikin soidessa.

Mieheni ei ole perheessä ainoa, joka tykkää maata sohvalla.

Chileläisillä ja suomalaisilla on aivan erilainen melunsietokyky! Minä en kestä mitään melua! Minua ärsyttää maantienmelu, koirien räksytys ja haukkuminen (kaksi eri asiaa), lapsien kiljuminen, telkkarin melu, imurin hurina, kova musiikki jne. Mutta rakastan sateen voimakasta rummutusta peltikattoon ja myrskyn räminää nurkissa. Eli en ole looginen ollenkaan. Mieheni taas kuulemma ärsyyntyy hiljaisuudesta. Hänelle tulee outo olo, jos ei kuulu mitään. Hän kuuntelee musiikia paljon voimakkaammalla äänellä kuin minä, telkkari toitottaa melunsietokykyni ylärajoilla ja koirat saavat räkyttää niin paljon kuin lystäävät, eikä mieheni edes huomaa. Nyt hän on oppinut sen, että kun jalkapallomatsissa selostaja alkaa huutaa "gooooooooaaaaaallllgoooooaaaalgoalgoalgoal....", hän vääntää ääneen paljon hiljaisemmalle.

Tykkään sateen ropinasta.

Melunsietokyvyn ja meluntuottamisen suhteessa taas ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Mieheni toiminta on rauhallista ja hiljaista, kun taas minä rämistelen ja kolistelen. Minun ympäriltäni tuolit kaatuilevat, tavarat putoilevat jne. Kun minä satutan itseni sisällä mökissä, huudan niin paljon, että ulkokoiratkin korvat luimussa, selkä köyryssä livistävät koppiinsa. Eilenkin löin pikkurillini chihujemme sisätarhan reunaan. Pikkurilli vääntyi ja se sattui niin kauheasti, että kiljuin ja huusin ja kiukuissani potkaisin seinää. Siinä samassa, koska ikkunan vieressä tätä teatteria toteutin, näin, miten saksanpaimenkoira lähes ryömi korvat luimussa koppiinsa ja sekarotuiset Seita ja Taika perässä vikkelään. Kaikilla oli syyllinen ilme ja ne katsoivat minua ikkunan läpi. Näky oli niin hassu, että aloin nauraa samalla, kun itkin kivusta. Chihuahuat kyyristelivät kaikki pesissään ja katsoivat minua sen näköisinä, että "papi tule kotiin pelastamaan meidät tuolta hullulta!"

No, tänään on pikkurillini sininen ja paisunut, mutta nautin silti siitä, että saan olla yksin. Nyt on vähän hidasta tehdä käsitöitä, kun yhtä sormea ei voi liikuttaa, mutta kirjoittamista se ei haittaa yhtään;) Kirjoittelin paljon jo pienenä ja otsikko onkin lapsuusajoiltani. Keksin nimittäin runoja, joissa kaikkien sanojen piti alkaa samalla kirjaimella. Y-runostakin tuli kohtuullisen mittainen, mutta muistan vain tuon alun, joka tuntui sopivan tämän päivän yksinolon otsikoksi.

Keväällä on myös mukava istuskella mökin edustalla, kun ei vielä ole liian kuuma. Kevät on kyllä parasta aikaa Chilessä!