Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

perjantai 8. elokuuta 2014

Pitkä kotimatka

Parin kuukauden Suomiloman jälkeen oli edessä paluumatka kotiin. Koska aiemmat matkani Dominicin kanssa olivat aina menneet hyvin ja koska tämä oli aina saanut oman istumapaikan, vaikkei siitä ollut maksettu, odotin matkaa luottavaisin mielin. Muutama päivä ennen matkaa suurin osa tavaroistamme oli jo pakattuna. Yksi ylimääräinen matkalaukku oli tulossa mukaan.  Silloin kuitenkin aloin hieman huolestua, sillä Dominic aivasteli ja nenä alkoi vuotaa. Ajattelin, että ehtiipä tuo vielä parantua ennen matkaa – tai sitten tauti iskee oikein kunnolla päälle. Tai voi käydä niinkin, että Dominic on jo kunnossa mutta että minä sairastun. En ole vielä tähän päivää mennessä joutunut lentämään flunssassa, mutta olen kuullut, että se on hyvin epämukavaa ja kivuliastakin. Menin apteekkiin ja ostin painetta tasaavat korvatulpat, nenäsumutetta ja särkylääkkeitä. Niillä toivottavasti saisimme matkaamme helpotettua, jos olisi tarvetta.

Pääsimme Dominicin kummitädin kyydissä Helsingin kentälle. Olimme molemmat aivan kunnossa. Lähetin laukut matkaan ja olin niin onnellinen, kun jostain syystä Lufthansan neitokainen antoi ylimääräisen matkalaukkuni mennä ilmaiseksi! Näin ei ole vielä koskaan käynyt muilla lentoyhtiöillä. Tämän täytyy tietää hyvää onnea! Lensimme Frankfurtiin kaksi ja puoli tuntia. Dominic nukkui koko matkan omalla paikallaan. Minä päätin myös nukkua, vaikka uusi kirja poltteli laukussani. Onneksi nukuinkin, sillä jatko ei ollut niin helppoa kuin olin kuvitellut! Frankfurtissa meillä oli muutaman tunnin odottelu. Dominic leikki lasten leikkipaikalla, söimme hampurilaisen ja jäätelöä. Dominicille kelpaa vielä myös vauvanruoka purkista, joten sellainenkin meni parempiin suihin. Kiinnostavia kauppoja en löytänyt, joten shoppailua emme harrastaneet lainkaan.


Viimeinen Pikkukakkonen Suomessa aamulla ennen lähtöä.

Seuraava lento oli kahden ja puolen tunnin pätkä Madridiin. Dominicilla oli taas oma paikka. Nyt ei tarvittu tablettia, sillä Lan Chilen koneessa oli jokaisella henkilökohtaiset näytöt runsaine valikoimineen. Lentoemäntä sanoi, että Madridissa meidän pitäisi poistua koneesta ja mennä lentoemännän osoittamaa tietä pitkin odottamaan samaan koneeseen paluuta. Lentokoneen laskeutuessa Dominic itkeätihrutti hieman ja hieroi korviaan. Kyllä se lievä nuha kuitenkin vaikutti korviin.

Poistuimme koneesta ja jäimme odottamaan rattaita, joiden piti tulla koneen ovelle. Muut saivat rattaansa ja me vain odottelimme. Kysyin kahteen otteeseen henkilökunnalta ja kuulemma rattaat olivat tulossa. Kaikki muut olivat menneet aikoja sitten ja me seisoimme orpoina tunnelissa. Lopulta lentäjä ja kaikki lentohenkilökunta kävelivät pois koneesta. Yksi heistä kuitenkin kääntyi meihin päin ja kysyi, mitä vielä odottelimme. Kerroin odottavamme rattaita. Mies lähti kysymään asiasta keltaliivisiltä miehiltä, jotka lähtivät tarkistamaan lentokoneen varaston. Meidän rattaitamme ei ollut siellä, vaan ne oli lähetetty Santiagoon matkalaukkujen kanssa. Sitten kaikki olivat häipyneet näkyvistä. Dominic meni istumaan Trunki-laukkunsa päälle, otti sarvista kiinni ja minä aloin vetää häntä tunnelia pitkin. Tuli vastaan risteys, josta valitsin leveämmän tunnelin. Siellä tuli vastaan suuri ovi, joka oli kiinni. Ihmettelin hetken, kunnes ovi aukeni itsestään. Tulimme valtavan pitkään käytävään, jossa oli liukuhihna. Lopulta saavuimme halliin, jossa oli Iberian ja Lan Chilen pienet tiskit ja muutamaan terminaaliin johtava turvatarkastus. Lan Chilen tiskillä ei ollut ketään, joten jäin odottelemaan. Ihmettelin kyllä, miksei siellä ollut ketään, sillä lentoon oli aikaa vain 55 minuuttia. Jonkin aikaa odoteltuani kysyin pieneltä joukolta, mitä nämä odottivat. Hekin odottelivat Lan Chilen ihmisiä, mutta he olivat matkalla Limaan. Tajusin, että jotakin oli nyt pahasti pielessä. Minä olin Dominicin kanssa ainoa, joka oli matkalla Santiagoon. Missä kaikki muut olivat? Missä olin kävellyt harhaan?

Näillä laukuilla lähdimme kotimatkalle. Vain käsilaukkuni puuttuu kuvasta.

Menin näyttämään lipppuni turvatarkastukseen. Mukava vanhempi mies sanoi, että minun pitää vain odotella, kyllä tiskille joku pian tulisi. Sitten mies lähti pois. Tilalle tuli nainen. Joidenkin minuuttien päästä menin kysymään naiselta, miksei tiskillä ole ketään. Nainen sanoi, ettei se ole hänen asiansa. Hän hoitaa turvatarkastusta, eikä voi auttaa lentoyhtiöiden asioissa. Näytin hänelle lippuni ja hän sanoi, ettei sellaisilla pääsisi mihinkään, että tarvitsisin lentoliput. Sanoin, että juuri ne minun pitäisi saada Madridista Lan Chilen tiskiltä. Näin minulle oli Helsingissä Lufthansan virkailija sanonut. Nyt minulla oli vain kaksi revittyä lippua.
Suomen aikaa oli jo keskiyö ja Dominic alkoi väsyä. Välillä jouduin kantamaan häntä, välillä taas hän pyöri lattialla, välillä juoksi karkuun ja välillä istui laukkunsa päällä väsyneenä. Etsin suuren näytön, josta huomasin, että aikaa check-inniin on vain neljä minuuttia. Menin uudelleen naisen luokse ja pyysin tältä apua. Sanoin, etten tiennyt, mitä minun pitäisi nyt tehdä. Minulla oli neljä minuuttia aikaa, revityt liput ja väsynyt lapsi. Nainen huusi minulle todella epäkohteliaasti, ettei voinut auttaa. Pyysin häntä soittamaan jonnekin. Informaatiotiskillä ei ollut ketään töissä enää siihen aikaan. Hän käski mennä Iberian tiskille, vaikka minä ja Limaan menevät matkustajat olivat sanoneet, ettei siellä ollut ketään. Silloin lähes huusin naiselle, että menetän seuraavan 14 tunnin lennon ja joudun jäämään kentälle pienen lapsen kanssa, eikä kukaan voi muka tehdä yhtään mitään. Silloin nainen sanoi, että hän hakee vartijan.

Nainen alkoi sen jälkeen huutaa toiselle matkustajalle, joka oli matkalla kahden pikkutytön kanssa. Matkustaja oli vahingossa kävellyt väärin ja joutui tulemaan tyttöjen kanssa toistamiseen turvatarkastukseen. Minä ihmettelin, miksi Madridin kentällä turvatarkastajat ovat poikkeuksetta aina olleet kamalan ilkeitä ja tylyjä. Sitten iso vartija käveli luokseni ja kysyi, mikä hätänä. Hänelläkin oli todella ynseä asenne. Selitin samat asiat kuin naiselle, vartija katsoi lippujani ja totesi, etten pääse niiden kanssa turvatarkastuksestä läpi. Se olisi vastoin lakia, jos hän antaisi minun mennä. Sitten pyysin häntä kuuntelemaan minua tarkasti. Vihdoinkin tajusin siinä hermostuneisuudessani sanoa oikeat sanat, sillä vartija alkoi selvästikin ymmärtää ongelmani ytimen. Sanoin, että olin jo ollut siinä samassa koneessa, johon minun tuli palata. Olin kävellyt väärään paikkaan, vaikken vieläkään ymmärtänyt hermostuksissani ja väsyneenä, missä olin niin tehnyt. Sitten vartija sanoi naiselle, että hän aikoo nyt elämänsä ensimmäisen kerran (hah, pitäisikö muka uskoa?) päästää tämän rouvan läpi turvatarkastuksesta revityillä lipuilla, mutta vain siksi, että tällä oli pieni lapsi mukanaan. Huokaisin helpotuksesta. Näytin passini ja liput, käsimatkatavarani aukaistiin. Check-in aika oli mennyt aikoja sitten ohitse. Tullivirkailija sanoi, että heidän täytyy analysoida vauvanruokapurkin sisältö. Ei tällaista ole koskaan ennen tapahtunut! Virkailija laittoi vauvanruuan johonkin laitteeseen ja katsoi näytöltä tekstiä. Sitten sain tunkea kaiken laukkuihin. 

Dominic istui taas leppäkerttu-Trunkinsa päälle ja käskin hänen pitää kovin mustista sarvista kiinni. Juoksin henkeni edestä minulle osoitettuun suuntaan. Mietin, miten olisin selvinyt noista kävelyistä ja juoksuista ilman Trunkia, koska kerran minulla ei ollut rattaita. Onneksi tuli Trunki hankittua!Vartija oli sanonut, että jos minulla olisi onnea, portilla lentovirkailijat tekisivät minulle liput, jotta pääsisin nousemaan koneeseen. Minun piti löytää U60-portti. Katsoin opasteita ja vedin laukkua perässäni toivoen koko ajan, ettei Dominic putoa kyydistä. Onneksi Dominic oli koko loman lähes joka päivä ajellut potkupyörällään, joten hänen tasapainonsa oli kehittynyt huimasti. Domskun takatukka hulmusi kun juoksin portilta toiselle. Olin jo U40 kohdalla, kun yhtäkkiä en huomannut siitä eteenpäin johtavia kylttejä. Minulla ei ollut aikaa etsiskellä eikä aikaa juosta harhaan. Menin törkeästi aitojen alitse portille U40 ja kysyin, missä on portti 60. Minulle osoitettiin suunta ja jatskoin juoksemista. Tajusin, että ehtisin kyllä vielä koneeseen.

Näin U60 –kyltin katonrajassa ja seuraavaksi huomioni kiinnittyi ihmisiin. Portilla oli paljon ihmisiä, jotka eivät liikkuneet mihinkään. Vilkaisin taululle ja lennon lähtöaika oli siirretty myöhäisemmäksi. Huomasin yhden pienikokoisen miehen lentohenkilökunnasta. Hän oli ollut lennolla Frankfurtista Madridiin ja juuri hän sanoi minulle odotellessamme rattaita tunnelissa, että minun pitäisi mennä kollegan johdattamaan suuntaan odottamaan koneeseen paluuta. Menin hänen luokseen hiksenä ja naama punaisena, aivan loppuunväsyneenä, suu kuivana ja kerroin, mitä meille oli tapahtunut. Kerroin, että jouduin tunnelissa harhaan, sillä risteyksessä ei ollut ketään osittamassa oikeaa suuntaa, eikä muita matkustajia ollut enää liikkeellä. Kerroin, että melkein menetin tämän lennon. Mies vain kysyi, että eikö todellakaan ollut ketään näyttämässä suuntaa. Hän ei pyytänyt edes anteeksi. Minusta Lan Chile oli mokannut jo kaksi kertaa. Ensin jouduin odottamaan rattaita, eikä kukaan tiennyt, tulisiko ne. Kun lopulta sain tiedon, ei ketään ollut ohjaamasa oikeaan suuntaan. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin todella menettänyt näiden virheiden takia lennon? Mies sanoi minulle, että nyt voin istua ja levätä, sillä koneessa tehdään tarkastusta ja lähtö viivästyy tunnin verran.

Portilla ei ollut enää mikään kahvila auki, sillä oli aamuyö. Onneksi seinän vieressä oli muutama iso automaatti, joista sai vaikka mitä herkkuja. Näytin Dominicille, miten jännää oli, kun kolikoita laittamalla koneessa alkoivat liikkua erilaiset osat ja sitten luukkuun tipahti juotavaa ja keksejä. Annoin Dominicille elämänsä ensimmäisen kerran kaakaota ja kyllä hän ihmetteli. Pieni sormi osoitti pulloa ihmeissään. Oli uusi maku, josta hän todella piti. Ajattelin, että kaikki taas järjestyy. Kunhan vain pääsemme koneeseen, voimme molemmat  nukahtaa sikeään uneen ja nukkua ainakin kahdeksan tuntia!

Pääsimme koneeseen. Ikkunan vieressä istui joku nainen, keskimmäinen paikka oli tyhjä ja käytävän viereinen paikka oli varattu meille. Laitoin tavarat ylälokeroon ja jatkuvasti tarvittavat seuraavan penkin alle. Laitoin Dominicin istumaan keskipaikalle niskatyynyn ja lelujen kanssa. Otimme kengät pois ja asettauduimme taloksi. Koneeseen lappoi koko ajan lisää väkeä. Yhtäkkiä vieressä seisoi isokokoinen mies, joka sanoi, että keskipaikka oli hänen. Otin samantien kaikki tavarat pois siitä ja nostin Dominicin syliini. Mies sanoi, että kyllä hän voi jäädä käytävän viereen. Ei kiitos, minä en lapsen kanssa jäisi kahden vieraan ihmisen väliin. Annoin miehen mennä paikalleen ja sanoin tälle, että siirtyisin pois muualle koneeseen, kun lentoemäntä löytäisi ylimääräisen tyhjän paikan. Mies sanoi, ettemme me millään tavalla häirinneet häntä. Suomalainen olisi kyllä varmasti huoannut syvään ja sanonut, että hyvä kun painumme tiehemme mahdollisimman nopeasti. Kun näytti siltä, ettei ihmisiä enää tullut, pyysin lentoemäntää etsimään sellaisen paikan, että Dominic saisi oman istuimen. Lentoemäntä sanoi katsovansa, mitä voi tehdä. Turvaohjeita alettiin esittää ja kone nousi. Vähän ajan kuluttua lentoemäntä tuli kertomaan, että kone oli aivan täynnä, yhtään ylimääräistä paikkaa ei ollut. Totesin, että kamala 14 tuntia oli edessä. No, eihän lentoemäntä asialle mitään voinut. En ollut ostanut Dominicille omaa paikkaa, kun kerran alle kaksivuotiaan kanssa saa vielä lentää 10 prosentin maksulla. En ollut uskonut, että näinkin voi joskus käydä.


Helsingissä lähdössä lentoon.

Dominic nukahti heti koneen noustua. Hän oli sylissäni poikittain. Pää oli käytävän puolella ja jalat olivat välillä naapurin pöydällä, vaikka yritin kyllä pitää Dominicia omalla puolellani, ettei miestä alkaisi ärsyttää. Kun tämä kuorsasi, oletin, etteivät Dominicin jalat häntä kauheasti haitanneet. Käytävän toisella puolella oleva tyttö antoi tyynynsä minulle, jotta sain vähän pehmusteita ja lentoemäntä toi ylimääräisen filtin, jolla pehmustin pöytää, jotta sain Domskun jalat siihen. Toki vaihdoimme välillä asentoa ja jopa minä sain tungettua jalkani pöydälle jonkinlaiseen sykkyrään, ettei niiden tarvinnut roikkua alaspäin koko ajan. Hankalaa oli, kun oli pakko päästä vessaan. Dominic nukkui, enkä voinut enempää pidättää. Minun oli pakko kantaa Dominic vessan luokse, sillä en uskaltanut jättää häntä paikalle. Jos hän heräisi, eikä näkisi minua, hän saattaisi säikähtää kauheasti. Kannoin siis Dominicin vessan luo ja hän heräsi. Lentoemäntä otti Dominicin syliin ja minä luikahdin pikaisesti vessaan ja kuulin, kun Dominic huusi täyttä huutoa lentoemännän sylissä. Sitten palasimme paikallemme ja aika pian poika taas nukahti.

Luin jonkin verran matkan aikana ja nukahtelin pieniä hetkiä. Kyllä Dominicille tuli unta noin kahdeksan tuntia, itselleni tietenkin taas huomattavasti vähemmän. Aamulla heräsimme paljon ennen kuin koneeseen sytytettiin valot. Katsoimme sitten lastenohjelmia ja minä luin Kiinan unohdettuja tyttäriä. Kävelimme Dominicin kanssa käytävällä ja annoin hänen leikkiä paikkamme vieressä lattialla autoillaan, sillä kaikki vielä nukkuivat, eikä kukaan kävellyt edestakaisin. Lopulta tuli aamupalan aika ja Dominic nautiskeli hedelmäpaloja ja jogurttia. Dominic ei saanut tietenkään omia ruoka-annoksia, sillä hänellä ei ollut omaa paikkaakaan. Ruoka kuitenkin riitti hyvin meille molemmille, sillä minulla ei koneessa paljon ruoka maistu ja lisäksi minulla oli pojalle eväitä käsimatkatavaroissa. Ihmeen nopeasti ne 14 tuntia menivät. Lamppui syttyi, että turvavyöt olisi kiinnitettävä. Lan Chilessä sylilapsia ei kiinnitetä omiin turvavöihinsä, vaan vanhemman tulee pitää vain kiinni. Tunsin taas, miten jotain lämmintä alkoi levitä housuilleni...tämä ei voinut olla totta. Taas laskun aikana, enkä voisi vaihtaa vaippoja enkä housujamme. Nyt kuitenkin olin varautunut edes harsokankaalla, jonka työnsin heti syliini Dominicn pyllyyn alle. Miten nuo housuvaipat falskaavat noin paljon koneessa, kun muuten juurikaan tuollaista ei tapahdu? Kun kone oli laskeunut ja pysähtyi, oli voittajaolo. Olin pystynyt lentämään pitkä melkein kaksivuotias poika sylissäni 14 tuntia! Etukäteen en olisi uskonut, että minusta on siihen. Onneksi oli yölento!

Santiagossa kävimme ensin vaihtamassa vaipan ja vaatteet. Tämän jälkeen pääsimme ohi maahantulojonojen, sillä Chilessä on aina huomioitu hyvin pienten lasten kanssa olevat. Dominic istui Trunkinsa päällä ja näytimme passimme sekä henkilökortit. Menimme hakemaan matkatavarat. Dominicin mielestä oli kiinnostavaa, kun matkalaukut tulivat liukuhihnaa pitkin ja kiertelivät ympäri hallia. Kultainennoutaja tullin liivissä haisteli laukkuja. Yhtäkkiä se alkoi raapia yhtä rinkkaa. Koiran ohjaaja heitti äkkiä sille lelun ja alkoi rapsutella sitä. Sitten ohjaaja alkoi vetää teippiä repun ympärille. Siinä vaiheessa meidän kolme matkalaukkuamme ja rattaat olivat koossa ja nostin ne kaikki kärryjen päälle. Menimme tulliin ja kerroin, että minulla on mukana kantarellisoppajauhoa. Pelkäsin, että se jää tulliin ja saan sakkoja, jos ne löydetään. Ei niitä alettu katsomaan, mutta yksi matkalaukuista kuitenkin avattiin. Siinä oli näkynyt jotakin hyvin epäilyttävää: metalliputkia, ties mitä aseita...Matkalaukusta kuitenkin löytyi vain leluja ja Dominicin osiin laitettu punainen potkupyörä.

Väsynyt selfie yhdellä kädellä pojan nukkuessa. Myös ruokailu tapahtui yhdellä kädellä. Ruokaliinan laitoin nukkuvan Dominicin päälle, että hän pysyisi puhtaana, jos ruokaa tipahtelisi.

Tullista yksi mies lähti työntämään kärryjäni  kotimaanterminaaliin. Tätä olin toivonutkin, että joku lähtisi auttamaan.  Mies teki check-innin koneella ja vei meidät jonojen ohi. Matkatavaramme lähetettiin Concepcioniin ja minulle kävi taas mieletön tuuri: ylimääräisestä matkalaukusta ei veloitettu mitään! Edellisenä vuonna Air Francella matkustaessani maksoin ensin Suomessa muistaakseni 120 euroa ja sitten vielä Santiagossa 30 euroa. Nyt minun vielä piti maksaa miehelle, joka auttoi meitä. Edellisenä vuonna oli antanut muistaakseni juuri tuolle samalle miehelle vain 1000 pesoa ja mies sanoi minulle, että se oli liian vähän. Nyt taskussani oli valmiina 2000 pesoa ja jokunen euro. Ne annoin miehelle, enkä tiedä, oliko hän tyytyväinen vai ei. Nämä ovat vähän hankalia asioita. Olen tottunut, että Chilessä juomarahaksi joka paikassa riittää 100-200 pesoa, paitsi tietty tarjoilijoille täytyy antaa 10 prosenttia laskusta. Lentokentällä kuitenkin taksat ovat toiset. Mieheni nauroikin minulle, kun kerroin antaneeni 2000 pesoa. Sekin kuulemma oli vähän. Olisi pitänyt antaa 5000 pesoa. Minusta se kuulosti pöyristyttävältä, sillä onhan se melkein maatyöläisen päivän palkka.

Meillä oli vielä neljän tunnin odottelu Santiagon kentällä.  Menimme ravintolaan. Siellä Dominic kaatoi appelsinimehun päällensä. Onneksi oli vielä yksi puhdas paita käsimatkatavaroissa.  Soitin miehelleni. Alkoi olla jo kärsimätön olo. Pian pääsisi kotiin! Vielä lensimme hieman alle tunnin. Concepcionissa oli aurinkoinen talvipäivä ja ihailin koneen ikkunasta merta ja vuoria. Ihanaa, kun nykyään tunnistaa ilmasta käsin kaikki tutut paikat. Dominic istui taas sylissäni ja nukkui koko matkan, olihan hänen päiväuniaikansa. Concepcionin kentällä saimme nopeasti laukkumme ja mieheni juoksi porteista luoksemme, vaikka  kulku siihen suuntaan onkin kielletty. Dominic istui rattaissa ja katsoi, kun joku mies kumartui hänen eteensä. Dominicin silmät pullahtivat ulos päästä ja suu aukesi, kun hän tajusi, kuka siinä oli ja hän huusi:” Pappa!” Suomessaoloaikana hän oli unohtanut espanjan sanan ”papá”. Kälyni, joka on Dominicin kummitäti, heilutteli lasiseinän takana. Dominic muisti heti tätinsä ja juoksi halaamaan Silviaa ja sanoi:” tätä”.

Oli ihanaa palata Peikkokukkulalle ja nähdä, millaisen yllätyksen mieheni oli meille tehnyt parin kuukauden aikana. Kuvassa osa siitä. Kerron ja näytän joskus lisää ;)

16 kommenttia:

  1. olipas matka! mutta onneksi pääsitte perille!!! t.Arja

    VastaaPoista
  2. Huh mikä kokemus!! Tuon rinnalla omien reissujen yllättävät "käänteet" tuntuvat mitättömiltä;) Voin vain kuvitella sen hädän kun kukaan ei auta.. Selviydyit kuitenkin, yritä toipua ;) Kiitos kivasta blogista, nyt oli ihan pakko laittaa kommentti :) terkkuja Suomen lämmöstä.

    VastaaPoista
  3. Matkanne oli niin jännittävä, että ihan henkeä pidättäen tätä luin. Hyvin selvisitte kuitenkin. Loppu hyvin kaikki hyvin ja kotona olette! Varmaan todella huojentavaa asettua aloilleen omaan kotiin vaikka samalla haikeaa, kun loma Suomessa loppui.

    VastaaPoista
  4. Meidän seitsemän tunnin automatka mökille on lasten leikkiä teidän Suomi-lomamatkaan verrattuna (vaikka olen tähän asti pitänyt sitä niin vaikeana ja pitkänä...) - olipas silmiä avaava kertomus. Minusta sinä olet tosi reipas suomalainen:).
    t. uusmaalainen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä seitsemän tuntia autossakin voi olla kärsimystä, mutta onneksi siinä voi pitää jaloittelutaukoja oman maun mukaan.

      Poista
  5. Huhhuh. Luulen, etten selviäisi noin pitkistä lennoista edes yksinäni, saati sitten lapsen kanssa.

    VastaaPoista
  6. Huh,mikä matka!! Aivan hegästyin kun luin:)) Onneksi kaikki meni kuitenkin hyvin ja pääsitte ehjin nahoin kotiin! Saat olla ylpeä itsestäsi Mia, monikaan ei tuollaisesta rumbasta selviäisi kunnialla!
    Terv. Tarja

    VastaaPoista
  7. Ihanaa talviaikaa koko perheelle, varmasti helpotus olla taas omassa kodissa! Tepa Seinäjoelta

    VastaaPoista
  8. Voi kauhistus miten painajaismainen kokemus Madridin kentällä pienen lapsen kanssa;olisi itse varmaan jo purskahtanut itkuun turhautuneena- Onneksi pääsitte sitten kuitenkin hyvin kotiin:)
    Finnairilla saa ottaa ylimääräisen laukun mukaansa,jos maksaa 25 euroa per suunta.Tänän kesänä käytinkin tuota mahdollisuutta hyväkseni:)

    VastaaPoista
  9. Minä jo väsyin ja ahdistuin lukiessa.
    Omassa muistissa on vain väsyneenä valvotut yöt kahden pikkuisen kanssa muutamilla rautatieasemilla, joskus kauan sitten, jatkoyhteyksistä myöhästyneenä. Onneksi lapseni olivat molemmat "kiltisti", mutta se oma väsymys oli tuskaisaa, kun ei saanut nukahtaa, piti valvoa lasten unta.
    Kohdallasi voi sanoa, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Ja elämänkokemusta tuli reippaasti lisää. :)

    VastaaPoista
  10. Aikamoinen tarina! Kerrot sen niin ilmeikkäästi, että tunnelmat voi melkein fyysisesti kokea!

    VastaaPoista
  11. Kyllä taisi niskasi olla muutaman päivän jumissa tuon kokemuksen jälkeen!
    Varmaan rankka matka helpotti Suomesta lähdön haikeutta - oli huojentavaa päästä omaan kotiin ja oikaista itsensä suoraksi omalla vuoteella puhdas yöpuku päällä.

    Hyvää jatkoa, Mia!

    VastaaPoista