Ruusupensaita sankarille

Minulla oli syntymäpäivä. Mieheni ei ole ikinä antanut minulle ruusuja eikä muitakaan kukkia, sillä hänestä katkotut kukat kuuluvat vain hautajaisiin ja haudoille. Silloin, kun olimme "nuoria ja rakastuneita" ja hän tuli vaikka lentokentälle vastaan, hänellä oli mukanaan kaasupallo, jossa luki "I love You", näin hän välttyi kukkien hankkimiselta. Mieheni myös inhoaa syntymäpäiviä. Hänelle ei saa pitää juhlia, vieraita ei saa kutsua, eikä lahjoja saa antaa näkyvästi. Olen jo oppinut hänen tavoilleen, mutta kieltämättä se vähän rassaa, ettei hänen "traumansa" takia minullakaan ole oikeita synttäreitä. Eli siis minä en saa kakkua enkä mitään seremonoita, jos en niitä itse järjestä.

---

Tänä vuonna sain jonkun vatsaflunssan muutama päivä ennen synttäreitäni, joten kun olimme kaupungissa ruokakaupassa, en ostanut mitään hyvää syntymäpäiväkseni. En myöskään kutsunut niitä vähäisiä ystäviäni, joita minulla täällä on, sillä ajattelin, etten voi itse mitään kuitenkaan syödä, enkä ollut vatsakivun takia juhlatuulella. Lisäksi minulla ei nykyään ole mitään juhlamieltä, koska mies ei halua järjestää koskaan mitään arkipäivästä poikkeavaa. Joten ajattelin, entä antaa olla taas kerran, vaikka täyttyvien vuosien vuoksi olisi voinut jotain vähän isompaakin järjestää.

---

Kun vielä asuimme eri maissa, mieheni soitti syntymäpäiväaamunani aikaisin ja lauloi puhelimessa Cumpleaños Feliz. Nykyään ovat myös laulamiset jääneet vähemmälle. Lahjojakaan mieheni ei tykkää antaa sinä päivänä, kun ne kuuluisi antaa. Hän mieluiten antaa lahjat ennen tai jälkeen varsinaisen päivän. Olen varma, että tämä on jonkinlainen syndrooma, mutta itse hän ei osaa selittää syitä. En ole kuullut muilla olevan tällaista oireyhtymää. Mieheni antaa kyllä aina minulle hienoja ja hyödyllisiä lahjoja, joten täytyy vain tottua tähän yllätyksettömyyteen. On täytynyt minunkin aikuistua.

---

Mieheni oli järjestänyt meille työntekijän syntymäpäiväkseni istuttamaan kasveja. Toimme mieheni siskon pihalta "muutaman" ruusupensaan. Ne ovat tuossa kuvassa alhaalla. Että sain kun sainkin ruusuja tänä vuonna :)

Kesken kaikkien istuttelujen ainoa hyvä chileläinen ystäväni soitti minulle ja toivotti onnea! Olin ihan ihmeissäni, että hän musti syntymäpäiväni ja sanoinkin sen hänelle. Hän sanoi, että olen hänelle niin hyvä ystävä, että siksi hän muistaa. Tulin ihan liikuttuneeksi, sillä minulla ei täällä ystäviä ole juuri ollenkaan. Lisäksi minua alkoi nolottaa, sillä en muista edes missä kuussa hänen synttärinsä ovat. Olen aivan älyttömän surkea muistamaan numeroita. Olenkin opetellut muistamaan perheeni synttärit niin, että äidin on talvella, isän on kesällä, veljen on syksyllä ja nuoremman pikkuveljeni synttärin muistan vaikka unissani. Niin tärkeä hänen syntymänsä minulle oli silloin joskus yli 20 vuotta sitten:)

Flor de pluma


No, nyt kun asumme Chilessä, ovatkin vuodenajat päinvastaiset, joten olen nykyään ihan sekaisin muistamisissani. Jouluna voisin lähettää kesäterveiset ja pääsiäisestä ei ole tietoakaan. Isänpäivä on täällä eri aikaan kuin Suomessa. Ja kun olen tottunut siihen, että äitienpäivä on keväällä, niin täällä se onkin syksyllä. Siksi nykyään kaikki onnitteluni lähtevät myöhässä, sillä herään aivan liian myöhään tajuamaan asiat.



Ystäväni puhelimessa ilmoitti, että hän tulisi miehensä ja vauvansa kanssa kylään meille viideltä iltapäivällä. Toivotin iloisesti tervetulleeksi, ihanaa, oikeita synttärivieraita! Sitten tajusin, ettemme olleet ostaneet mitään tarjottavaa ja mökki oli sotkuinen. Istuttelin kuitenkin vielä tunnin verran kukkia ja sitten laitoin lounaan ja aloin pohtia tarjottavaa. Päätin tehdä pikapullat mustikkahillolla ja suklaamuffinsit suklaamoussepäällisellä. Vispasin ja sekoittelin ja huomasin, että leivinjauhe oli vanhaa. Laitoin jauhetta kaksinkertaisen määrän. Suklaamuffinsseihin piilotin Fazerin mariannesuklaapalan sisään.


Mökkimme flor de pluman takaa



Puuhellan uunissa on aina niin lempeä lämpö, että kakkuja pitää paistella ainakin kaksi kertaa kauemmin kuin ohjeissa sanotaan. Leipomiset onnistuivat täydellisesti, mikä ei ole ollenkaan sanottu, kun on meidän puuhellasta kyse. Joskus on sivuilta palanutta ja sisältä raakaa. Joskus on lätsähtänyttä. Pursotin suklaamoussen muffinssien päälle ja laitoin vielä suklaapallon koristeeksi. Olin tyytyväinen pikaisiin leipomuksiini.



Eukalyptuksen henki toivotti minulle kitisevällä äänellään onnea. Olisi kuulemma muffinsi hänellekin maistunut...


Aloin siivota mökkiä ja pesin jopa lattiat. Kun kaikki oli valmista, aloimme odotella vieraita. Vettä satoi kaatamalla poikkeuksellisesti. Kello oli jo kuusi, mutta olen tottunut siihen, että he tulevat tunnin myöhässä. Mieheni kuitenkin kysyi minulta, että missä puhelimeni oli. Olin jättänyt sen autoon. Juoksi hakemaan sen ja näin, että ystävältä oli tullut kolme soittoa ja ääniviesti. Viestissä hän sanoi, etteivät he voikaan tulla, sillä "joku oli kovin paha". Kuuntelimme miehen kanssa molemmat, emmekä saaneet selvää, oliko isä paha vai auto paha. Soitin ystävälleni ja hän sanoi, että ilma oli niin paha, etteivät he voineetkaan tulla, sillä sunnuntaisin heillä ei ollut työntekijöitä ja heidän piti itse ruokkia 20 hevostaan ja muut eläimet. Paha sää hidasti hommaa. He tulisivat jokin toinen päivä.

Mustikkapulla vuoassa ja suklaamuffinssit

Me päätimme sitten miehen kanssa kahdestaan pitää kekkerit. Laitoin vain ensin osan tarjottavista astioihin ja pakkaseen, jotta minulla olisi sitten tarjottavaa, kun he tulisivat. Laitoin nätit mustikkapikapullat pakkaseen ja jätin meille syötäväksi vuokaan tekemäni (muffinsivuokia ei ollut riittävästi). Juttelimme tulevaisuudensuunnitelmista, söimme ja joimme teetä. Olimme juuri lopettaneet syömisen, kun puhelin taas soi.

Eräille herkkujen näkeminen oli vähän liikaa.

Puhelimessa oli ystäväni, joka kertoi, että he olivatkin jo saaneet syötettyä eläimet ja vaikka satoikin kaatamalla, he päättivät sittenkin lähteä. He olisivat meillä tunnin päästä. Toivotin tervetulleeksi, mutta heitin vitsiä, että kakku on kyllä jo syöty. Ei kuulemma haittaisi, sillä hän toisi omenapiirakkaa.

Puhelun jälkeen kaivoin pakkasesta (onneksi jäätymättömät) herkut ja laitoin ne taas kerran tarjolle. Kahdeksalta illalla pimeässä kaatosateessa ystäväni sitten tulivat ja yrittivät tartuttaa tapansa mukaan vauvakuumetta minuun. Eivät onnistuneet taaskaan. Mutta meillä oli kiva ilta. Kyllä ystävien merkitys kasvaa silloin, kun asuu maailman toisella puolella!

Tässä itse sankari taas kerran vanhempana.