Köyhyyttä vai järjen köyhyyttä?

Naapurimme asuvat peltilevyistä ja laudoista kyhätyssä hökkelissä, jota casaksi kutsutaan. He elävät ehkä köyhiten koko Collahuen Cerro Alton asukkaista. Talo muodostuu keittiöstä ja makuuhuoneesta. Huoneissa on maalattia. Perheen nelikymppinen äiti on koko ikänsä kokannut nuotiolla keittiön lattialla. Perheellä ei ole mitään lämmitystä talossa, ei myöskään ikkunoita. Vain aukko katon rajassa, josta savu pääsee ulos. Talo lämpeää samalla nuotiolla, jolla ruoka valmistetaan. Voitte kuvitella hajua talossa.

Juttelin perheen kahden nyt jo aikuisen tyttären kanssa neljä vuotta sitten ruuan laittamisesta. Kysyin, oliko heillä puuhellaa. Tytöt kertoivat, ettei heillä ollut vielä sellaista modernia laitetta kuin puuhella, mutta he kyllä hankkivat sellaisen, kun talo on valmiimpi. Silloin perhe oli juuri rakentanut talonsa. Heillä oli yksi hehkulamppu sekä radio. Heillä ei edes ollut vettä. Kun he tahtoivat pestä vaatteita, he kävelivät muutaman kilometrin heidän vanhalle talolleen, ottivat vettä lähteestä ja pesivät vaatteensa.

Nyt on kulunut neljä vuotta. Talo on yhä samassa kunnossa kuin silloin. Edistyksenä on se, että heillä on nyt televisio ja sähköllä toimiva pumppu, joka pumppaa veden porakaivosta. He täyttävät tankin vedellä lauantaisin ja pesevät vaattensa. Sitten he ottavat pumpun pois porakaivosta ja lukitsevat sen taloonsa.

Koko perhe nukkuu samassa makuuhuoneessa. Nyt perheen nuorempi (19-vuotias) tytär on muuttanut kaupunkiin töihin. Hän on nanana (apulaisena) ja myös asuu sen perheen kodissa. Tähän asti kuitenkin tytöt ovat jakaneet sängyn. Vanhempi tytöistä kertoi minulle, että kyllä on nyt kylmää nukkua, kun sisko ei enää nuku vieressä.

Perheen isä on laiska ja hän juo. Äidistä emme juuri tiedä muuta, kuin että hän näyttää olevan aina pahalla päällä. Hän on kuin mörkö, joka piilottelee puskissa. Hän on ehkä epäsosiaalisempi kuin minä. Tytöt ovat käyneet peruskoulun loppuun, mutta heistä näkee, että heidän maailmansa on todella pieni. Heidän juttunsa ovat outoja. He eivät herätä luottamusta olemuksellaan. Nuorempi tytöistä on hyvä käsistään ja hänelle opetinkin joitain käsitöitä. Hän myös on ahkera ja yrittää päästä elämässään pidemmälle kuin savuiseen peltihökkeliin. Nyt hän opiskelee iltaisin töiden jälkeen Concepcionissa. Vanhempi tytöistä on kömpelö ja laiskempi. Hän kuitenkin on helmikuusta alkaen ollut minun apulaiseni. Voin kertoa, että on ollut melkoinen totuttelu, sillä entinen aputyttöni oli niin huippuhyvä.

Miksi otsikkona on ”Köyhyyttä vai järjen köyhyyttä”? Nyt pääsen varsinaiseen asiaan. Meillä on uuden veroinen puuhella, jonka ajattelimme myydä, sillä se vie turhaan tilaa keittiöstä. Mieheni ei tahdo asentaa sitä uudelleen maanjäristysten pelossa. Meidän puuhellamme ei ole yhtä turvallinen kuin kamiina, sillä puuluukkua ei saa lukittua. Tahtoisimme ostaa toisen samanlaisen kamiinan/takan kuin olohuoneessammekin on. Mutta mihin tungemme puuhellan? Tuli mieleemme, että voisimme tarjota sitä naapureillemme edulliseen hintaan. Olisi heille helppoa, kun saisivat naapurista hellan, sillä liikkuminen autottomille ihmisille on aina vaikeaa. Kerroin aputytölleni, että aiomme myydä hellan. Hän voisi kysyä vanhemmiltaan, ovatko he kiinnostuneista ostamaan sen.

Ajattelin, että varsinkin perheen äiti tulisi iloiseksi. Ei enää kykkimistä lattialla, ei enää leivän hautaamista tuhkaan, vaan olisi ihan oikea uuni. Talokin lämpeäisi siinä samalla. Aputyttö tuli maanantaina töihin, eikä puhunut mitään puuhellasta. Kysyin sitten lounaalla, että tahtovatko hänen vanhempansa sen hellan. Hän sanoi, etteivät he tahdo. Kysyin, miksei. Hän kertoi, ettei talo ollut vielä valmis ja he tahtoivat ostaa hellan sitten, kun talo oli valmiimpi. Puuhella olisi kuulemma heidän tiellään! Ihan kuin sitä ei voisi kantaa ulos, jos he muka joskus talonsa saavat valmiiksi. Neljään vuoteen ei ole mitään tapahtunut!

Nyt te lukijat ehkä ajattelette, että voi perheraukkaa. Heillä ei varmaan ole rahaa ostaa hellaa ja että minä olen sydämetön, kun en tajua asiaa. Mutta voin kertoa teille, ettei asia ole niin! Perhe elää kurjasti, se on totta, mutta miksi se elää niin kurjasti, sitä emme tajua. Perheen isä jutteli juuri mieheni kanssa autoista. Hän kertoi, että hän on ajatellut ostaa lava-auton, jotta saisi polttopuita, hiiliä ja eläintenruokaa kuljetettua. Mieheni kertoi hänelle, että olemme suunnitelleet ostaa uuden auton ja jos sen teemme, aiomme myydä tuon lava-auton, mikä meillä nyt on. Naapuri kysyi heti automme hintaa. Kun mieheni kertoi tälle hinnan, hän sanoi:” Ai niin halpa. Minä olin ajatellut jotain parempaa, ainakin miljoona pesoa kalliimpaa kuin tuo teidän autonne.”

Miettikää, miehellä on varaa ostaa kallis auto, mutta ei hanki vaimolleen hellaa, ei ikkunoita taloonsa, ei edes kunnollista taloa, ei huonetta aikuiselle tyttärelleen, ei mitään, mikä tekee elämästä edes hieman mukavampaa! Ei ihme, että vaimo on tuollainen mörkö kuin on. Varmaan häpeää niin paljon elämäänsä! Lisäksi he tuntuvat tyttären sanojen mukaan inhoavan kaikkia muita kukkulan asukkaita. Kaikissa muissa on vikaa ja paljon – ja kaikki ovat heille jotain sukua. Kateus varmaan saa heidät niin kiukkuisiksi.

Että onko köyhyyttä vai järjen köyhyyttä olla ostamatta puuhellaa?