No queda, no hay !

Tässä postauksessa kerron siitä, miten tarjoukset ovat aina falsoja ja vastapainoksi laitan kuvia eilen mollaamani Yumbelin plazasta, mikä onkin koko kaupungin siedettävin paikka.

-

Täällä mainostetaan kovasti telkkarissa ja isojen liikkeiden mainoslehtisissä kaikenlaisia hienoja tarjouksia. Jos ostat television, saat kannettavan tietokoneen kaupan päälle, jos ostat kannettavan tietokoneen, saat coca-colaa jne. Tiedättekö, me emme ole onnistuneet saamaan yhtäkään tarjouksessa olevaa kallista tuotetta, vaikka menisi liikkeeseen samana päivänä, kun mainos tulee telkkarista! Mehän kuitenkin olemme viimeisen kuuden vuoden aikana ostaneet paljon isoja kalliita ostoksia, koska mitään meillä ei ollut, kun Chileen muutimme. Silti yhtäkään kunnon tarjousta emme ole onnistuneet hyödyntämään. Tämä varmaan kertoo jotakin näiden tarjousten laadusta!

Mieheni tahtoi ostaa uuden ison taulutelevision ja juuri samaan aikaan minä tarvitsin kannettavaa. Sitten näimme tarjouksen telkkarissa ja mies heti seuraavana päivänä lähti Concepcioniin. Koko valtavassa liikkeessä, ei keskustassa eikä kauppakeskuksessa ollut enää jäljellä yhtäkään televisiota, jonka mukana olisi tullut kannettava. Ne muka olivat kaikki jo menneet. Tai kai siis olivatkin menneet, mutta oliko niitä tarjoustelkkareita ollut vain kolme kappaletta koko Chilessä? Tuolla tavalla ihmiset huijataan liikkeisiin ja lopulta kun päähänsä on laittanut, että telkkaria mennään ostamaan, niin se sitten ostetaan, vaikkei enää tarjouksia olisikaan. Mieheni meni toiseen liikkeeseen ja osti jonkinlaisessa tarjouksessa olevan telkkarin, mutta senkin tarjouksen sai vain, jos maksaa osamaksulla, eli joka kuukausi täytyy jonottaa maksamaan erää.

Minä tahdoin ostaa kannettavan tietokoneen ja pläräsin niitä harvoja mainoksia, joita kälyn luokse Concepcioniin oli tullut. Meillehän ei todellakaan tule mainoslehtisiä, eikä muutakaan postia, sillä meillä ei ole osoitetta, eikä tiellämme ole nimeä. Eivätkä isot liikkeet köyhälle maaseudulle viitsi esitteitä lähettää. Näin haluamani vaaleanpunaisen Sony Vaion tarjouksessa ja hihkaisin kälylle, että tuon tahdon, mennään ostamaan. Tarjous oli voimassa vain liikkeen kortin omistaville ja piti maksaa osamaksuna. Käly sanoi, että ostetaan hänen kortillaan.

Menimme kauppakeskukseen ja menin suoraan kysymään kannettavaa. Kannettava oli näytteillä ja siinä oli tarjoushinta kissan kokoisilla kirjaimilla. Sanoin, että tahdon tuon, mutta vaaleanpunaisen. Myyjä sanoi, ettei ollut jäljellä vaaleanpunaisia. Harmistuin, vaikka olisihan minun se pitänyt tietää. ”No, otan sitten tuon, mutta valkoisena.” Ei ollut valkoisia jäljellä. ”No anna sitten musta!” ”Ei ole mustia jäljellä. Ei noita kannettavia ole ollut jäljellä enää yli viikkoon!” ”Miksi sitten kone on vielä tässä näytteillä, miksi televisiossa mainostettiin näitä vielä eilen illalla? Miksi hintakin on tässä?” Kysyin, voisiko hän soittaa tai katsoa koneelta, olisiko keskustan liikkeessä vielä näitä jäljellä. ”Ei, me emme toimi lainkaan niin. Emme voi tietää toisen liikkeen tilannetta. Teidän täytyy itse mennä sinne.”

Kysyin kälyltä, viitsisikö hän lähteä kanssani vielä keskustaan. Menimme keskustan samaan liikkeeseen, eikä sielläkään ole ollut koneita enää pitkiin aikoihin. Menimme toiseen kauppaketjuun ja siellä oli hieman erisävyinen Sony Vaio aika paljon kalliimmalla, mutta oli se vähän uudempi mallikin. Päätin ostaa koneen. Tarjouksen sai vain kortilla ja piti maksaa osamaksuna. Kälyllä oli senkin liikkeen kortti. Minulle tuotiin laatikko ja sitä alettiin tarkastaa. Paketista kuoriutui fuksianpunainen kirkuva kone! Meinasin pyörtyä. Myyjä ihmetteli kovasti ja tarkasti sarjanumeroita. Lopulta paljastui, että hän oli tuonut aivan väärän laitteen. Niitä ei ollut vielä laitettu myyntiin. Onneksi mies löysi vielä varastosta tämän possunpunaisen koneeni, jonka kovalevy on hajonnut jo kaksi kertaa.
Tällaisissa asioissa huomaa, että asuu kehitysmaassa. Asiat näyttävät päällisin puolin edistyksellisiltä, mutta kun pintaa vähän rapsuttaa, niin kakun sisällä on pelkkää tyhjää tai sitten sitä ihteään!

Suurimmassa kodinrakennusliikkeessä Sodimacissakin on kaakeleita vaikka millä mitalla (tai ainakin yhtä paljon kuin Suomen huonoimmassa kaakeliliikkeessä), mutta sitten kun löytää mieleisen ja pyytää sitä, niin juuri sitä ei enää ole jäljellä. Ei ole ollut moneen kuukauteen. Mutta miksi ne mallit killuvat vielä siellä seinillä hintalappuineen? Kiusaamassa asiakkaita vai? Vai antamassa illuusiota laajasta valikoimasta? Kun muutimme Yumbeliin, niin silloin supermarketin nimi oli Key Market. Illuusiota laajoista valikoimista antoi 10 –metrinen hyllykkö, joka oli täynnä öljypulloja ja toinen puoli täynnä makaroneja ja riisiä. Kyllähän ne markettien hyllyt täyteen saadaan!

Voi voi, näitä juttuja olisi vaikka miten paljon, jos olisin viisinyt kirjoittaa muistiin. Nyt ei kuitenkaan tulee muuta mieleen. Tuli valvottua viime yönä huonovointisena, sillä ostin Biggeristä kakkupalan, joka ei sitten kai ilmeisesti ollut ihan primaa...Tänään on väsyttänyt aika lailla.

Yumbelin "kuuluisa" suihkulähde, joka ei ole toiminnassa kuin joskus harvoin, mutta tiistain kaatosateella se pulppusi iloisesti :)

---

Ovatko tällaiset tavallisesta elämästä kertovat jutut ja kuvat kauhean tylsiä ja rumia, vai pitäisikö Peikkokukkulan blogin keskittyä vain Peikkokukkulan taloon, puutarhaan, koiriin ja käsitöihin?