Peikkokukkulan yksinkertaista elämää - osa 2

Minä siis olen itse valinnut elämän, joka on mielestäni monilta osin hyvin yksinkertaista: En käy kodin ulkopuolella töissä. Herään aamulla vasta kahdeksalta. Siivoan koirien huoneet, syön aamupalan ja alan tehdä töitä/harrastelua. Ehdin työskennellä kolmisen tuntia ja sitten valmistan lounaan. Mieheni tiskaa. Jos aurinko paistaa, istuskelen jonkin aikaa kuistilla lukien, neuloen tai nukkuen. Sitten palaan työhuoneeseeni, jossa seuranani ovat yleensä Yoda, Choko Bon Bon ja Blondi. Tyttöchihut ovat yleensä olohuoneessa mieheni kanssa. Teen käsitöitä, tarkistan tilaukset, vastaan kyselyihin, kirjoittelen postauksia, suunnittelen uusia ideoita aina siihen saakka, kunnes menen nukkumaan yhdentoista maissa. On myös iltoja, jolloin otan käsityöt olohuoneeseen ja istun sohvalla miehen seurana katsomassa telkkaria. En pidä televisiosta lainkaan, joten jos itse saisin valita, sitä ei meidän kodissamme olisi. Se kuitenkin on miehelle niin tärkeä kapistus, että on selviö, että meidän huushollissa sellainen on ja pysyy. Muina kuin talviaikoina aikaa menee tietysti paljon enemmän ulkona kuin nyt talvella. Puutarhaa pitää kastella ja siellä on tietysti aina uusia projekteja meneillään.
-
Yksinkertaiseen elämääni kuuluu se, että päivät ovat aina samanlaisia. Ei ole arkipäiviä eikä viikonloppuja. Jos tahdon pitää viikonlopun keskellä viikkoa, niin teen sen. Rehellisesti minun kyllä täytyy sanoa, että olen menettänyt jotain ihanaa. Kaikkea ei voi saada. Muistan vielä niin hyvin, miltä tuntui perjantai-iltapäivänä töiden jälkeen, kun oli koko viikonloppu edessä! Se keveys ja vapaus! Parasta oli, jos ei ollut tunteja perjantaina lainkaan ja pääsi lähtemään viikonlopunviettoon jo torstaina. Pakkasin auton valmiiksi ja otin Chiquititan mukaan ja lähdin Turkuun tai saaristoon. Ja entäpä se tunne, kun pitkä kesäloma alkoi suvivirrellä! Olen menettänyt ne, mutta olen saanut tilalle enemmän vapautta. Minun ei myöskään tarvitse inhota maanantaiaamuja eikä lomanloppuja.

-
Päiväni ovat siis aina samantapaisia, mutta ne eivät ole missään nimessä tylsiä! Herään aamuisin aina kutkutus mahanpohjassa. Taas uusi ihana päivä. Mitä tänään tekisinkään? Jos ensin teen tilaukset pois alta, niin sitten voin keskittyä joulunäyttelyjuttuihin! Tai jospa istuttaisin eilen kaivamani violetat uuteen paikkaan ja sitten vasta neulahuovuttaisin sen taulun loppuun.
Minä olen onnellinen siitä, että saan tehdä mitä tahdon. Olen valinnut yksinkertaisen ja niukan elämän, jotta voin tehdä sitä, mistä todella pidän. Minä voisin käydä töissä ja ansaita kuukausipalkaa. Olisin voinut jäädä Suomeen nauttimaan kohtuullisesta palkastani. Olisi rahaa matkustella ja laittaa ehkä hienompaa taloakin sekä ostella enemmän vaatteita ja sisustustavaraa. Olen iloinen siitäkin, että uskalsin tehdä tämän valinnan.

Yksinkertaiseen elämääni kuuluu alkeellisuus, joka johtuu tästä kulttuurista sekä siitä, että etenemme hiljaa hissukseen. Me emme ole ottaneet pankista lainaa, joten teemme uudistuksia talossa sitä mukaa, kun meillä on rahaa ja kun löydämme jonkun maestron sen tekemään. Suuri osa pienistä tuloistani menee koiriin. Ne syövät korkealaatuista ruokaa ja ne käyvät eläinlääkärillä aina kun jotain tarvetta on. Maanjäristyksen jälkeen menetimme lähes kaikki tulomme, kun se rakennus, jossa vuokra-asuntomme ovat, meni asumiskelvottomaksi. Nyt siitä on kulunut 1,5 vuotta ja tilanne on yhä sama. Emme voi vieläkään vuokrata asuntoja. Maksettavaksi tuli myös asuntojen ja yleisten tilojen korjaus (ei ollut vakuutusta, koska kirjanpitäjä oli varastanut ne rahat)! Se vaikuttaa elämäämme luonnollisesti valtavan paljon, mutta onneksi mieheni ei stressaa asiasta juuri lainkaan, enkä minäkään viitsi sitä pahemmin ajatella.
-
Elämme säästeliäästi ja yksinkertaisesti. Valot sammutetaan, kun huoneessa ei olla, eikä sähkölämmitystä käytetä kuin silloin, kun on tosiaan liian kylmä. Villasukkia kuluu paljon ja koirilla on nyt talvella aina fleecenutut päällä. Ruuasta ei tarvitse tinkiä ja se onkin edullisempaa kuin Suomessa. Ajamme vanhalla autolla, mutta olemme iloisia siitä, että meillä on edes se! Turhia automatkoja vältetään, sillä bensakin on Chilessä todella kallista. Se maksaa yli euron litra, vaikka minimipalkka Chilessä on noin 250 euroa/kuukausi. Suomessa käyn harvemmin kuin tahtoisin. Me emme myöskään matkustele edes Chilessä juuri lainkaan. Yhdessä lähteminen onkin hankalaa koiramäärän ja varkaiden takia. Joskus teemme päiväreissun Chillanin tulivuorelle, kuumiin lähteisiin tai rannalle ja se onkin sitten luksusta.

Minä en koe menettäneeni materiassa juuri mitään, vaikka tiedän, että sillä saralla ehkä Suomessa elämäni voisi olla ”rikkaampaa”. Suurin menetys on se, että perhe, ystävät, Suomi ja sen luonto jäivät niin kauas. Mikään mahdollinen materia ei minua toisi sinne takaisin. Jos palaisin, syyt olisivat toiset.
-

Minulla on Chilessä varaa myös hemmotella itseäni ja arvostan sitä paljon enemmän kuin ehkä Suomessa osaisin. Chilessä minulla on mahdollisuus pitää apulaista. Voisin myös pyytää jotakin käymään siivoamassa meillä, mutten tahdo. Voin ostaa kirjan tai tilata lehden Suomesta. Ostan myös kauniita vaatteita, tosin paljon harvemmin kuin ennen, mutta en edes kaipaa suuria vaatevuoria. Ostan jotain kotiini, jos löydän jotakin kivaa. Suuria ostoksia, kuten huonekaluja tai koneita täytyy odotella pidemmän ajan (niin kuin varmaan monien Suomesssakin!) Silloin tällöin ostan cd-levyn. Sain ostettua vaaleanpunaisen kannettavan tietokoneen ja uuden ompelukoneen. Tällä hetkellä suurimmat haaveeni kotiini olisivat piano, vanha lasiovinen kaappi ja tiskikone (tässä järjestyksessä). Voin odotella hyvin seuraavatkin kuusi vuotta. Vuodet kuitenkin vierivät ihan liian nopeasti!

-

Jotkut teistä lukijoista ehkä nyt ajattelette, että olen tekopyhä - varsinkin sellaiset, jotka tuntevat minut oikeassa elämässä. Minähän tykkään käydä shoppailemassa! Rakastan kaikkea suloista ja kaunista. Viihdyn kaupoissa tuntitolkulla - siis Suomen kaupoissa. Tilaan netin kautta jotain pientä Suomesta ja USA:sta. Minä en siis ole mikään superekologinenvegaaniantimaterialisti, vaikka nyt yksinkertaisemmasta elämästä puhunkin. Minä kaihdan äärimmäisyyksiä kaikessa. Sen olen äidiltä oppinut. Parempi kulkea kultaista keskitietä ja olla hyvin kohtuullinen kaikessa (kuten pitää chihuahuamäärä kohtuullisena, eikä olla työnarkomaani....heh!)

Minä kuitenkin vietän nykyään suhteellisen yksinkertaista elämää, kuten olen jo kertonut, ja se sopii minulle hyvin. Jos asuisin Suomessa, luultavimmin tahtoisin enemmän kaikkea. Vertaisin ehkä kavereihini, vaikkei saisi. Naapurin puolella ruohokin on vihreämpää ja uusi auto pitäisi saada. Täällä Chilessä on helppoa tyytyä vähempään. Täällä on helppoa laittaa asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja pysyä kohtuudessa. Ei tarvitse kuin katsoa naapureita ja ymmärtää olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä elämä on minulle antanut.

-

Niin se vaan on hassua, että kirjoitan tässä yksinkertaisesta ja alkeellisestakin elämästämme ja samaan aikaa täällä meitä pidetään rikkaina. Ei sellaisina ökyrikkaina, joita Chilessä asuu muurien takana ja jotka lentävät loma-asuntoonsa saarelleen Etelä-Chileen yksityislentokoneella Santiagosta, mutta jonkinlaiseen yläluokkaan kuuluvina kuitenkin. Chile on hyvin voimakkaasti luokkayhteiskunta ja luokkaerot ovat valtavat. Entinen aputyttöni, jonka kanssa ystävystyin, sanoi:" Kyllä, te olette rikkaita. Teillä on varaa pitää työntekijöitä, teidän ei tarvitse käydä töissä, teillä on hyvä koulutus ja voitte matkustella." Ystäväni taas kuvaili hänen perheensä ja meidän tilannettamme näin:" Kyllä, me olemme rikkaita, sillä meillä on aikaa nähdä lastemme/lemmikkiemme kasvavan, pyyhkiä niiden peput, tehdä kaikkea sitä, mitä elämässämme tahdomme tehdä. Me olemme siis kaikki rikkaampia kuin Piñera! Me kuulumme dreamer-luokkaan ja Mia, sinä kuulut prinsessaluokkaan :D"

-

Kyllä minulla onkin välillä prinsessaolo. Vaikka kuljen täällä kolmissa villasukissa, 10 vuotta vanhassa fleecehupparissa ja ryppyisissä tekemissäni huousuissa, jonka vetoketju on rikki, tunnen olevani mitä onnekkain rinsessa. Kuljen talossani ja hoen mielessäni: "Tämä on minun taloni, nämä ovat minun koiriani, painan nyt meidän mikroaaltouunimme nappia, meillä on jääkaappikin..." Tunnen kiitollisuutta asioista, jotka olivat itsestäänselvyys Suomessa. Kun on jättänyt taakseen melkein kaiken, paitsi Chiquititan, joitakin kirjoja ja monta matkalaukullista nukkeja ja kun on pitänyt aloittaa kaikki nollasta, jokainen kodin tavara tuntuu merkitykselliseltä, vaikkei se niin hieno olisikaan. Ja kun monena päivänä viikossa aputyttö on auttamassa minua käsitöiden teossa, saan aivan uutta näkökulmaa elämään. Hän on 20-vuotias nainen ja minun on pitänyt opettaa hänet käyttämään vedenkeitintä, silitysrautaa ja mikroaaltouunia!

-

Koko elämäni pituinen unelma on lapsesta asti ollut asua maalla ja omakotitalossa. Nyt minulla on oma talo maalla! Taloni on minulle todella rakas. Se on niin paljon hienompi ja suloisempi kuin mitä hurjimmisa unelmissanikaan olin ajatellut Peikkokukkulalle saavani. Siitä ehkä puuttuu moderni tekniikka ja kaikki sellainen, jota talo tarvitsee Suomessa selviytyäkseen talven yli. Minä elän mökillä ympäri vuoden ja en voi valittaa! Sitäkin olen tahtonut lapsesta saakka. Pieniä epämukavuuksia täytyy katsoa sormien läpi ja suunnata katse siihen, mikä on hyvin onnistunutta. Ihailen valkoisia lautalattioita ja siirrän katseen pois huonosti hiotuista kohdista. Nautin, kun saan herätä taitekaton alla. Kuuntelen sateen ropinaa peltikattolla ja tuulen ulinaa ikkunoissa. Hymyilen männylle, joka heiluttelee oksiaan ikkunan vieressä. Jos sohvalla viluttaa, niin otan tekemäni tilkkutäkin harteille ja nautin siitä, että täkin alle käpertyminen on minulle muutakin kuin sisustuslehtien loppuunkulunut klisee.

-

En tiedä, mitä te lukijat ajattelette, sillä teissä on niin paljon erilaisia ihmisiä. Melkein pelottaa kirjoittaa näin vapautuneesti tavallisen tavallisisesta elämästäni. Ehkä siellä on joku, joka pitää minua aivan pöpinä ja toisen mielestä valintani ovat idioottimaisia. Ihanaa on se, ettei kukaan ole vielä koko blogihistoriani aikana sanonut minulle rumasti. Varmaan siksi aina niin innokkaasti tänne kirjoittelenkin.

-
Nyt kello on kahdeksan illalla. Kuuntelen Straussia. Koirat nukkuvat pesissään tuolini vieressä täällä uudessa työhuoneessani. Kaksi tuikkukynttilää luovat tunnelmaa talvi-iltaan. Lämmintä työhuoneessa on 15 astetta, eikä se tunnu kovin kylmältä - niin on kuusi Chilen vuotta karaissut minua. Pian kuitenkin laitan tuon sähköpatterin päälle, ihan koissujenkin takia. Ensin kuitenkin menen lievittämään mieheni USA:n kaipuuta kunnon amerikkalaisella hampurilaisella! Miesparalla ei mene juuri nyt kauhean hyvin...hänelle iski muutama päivä sitten kihti vasempaan käteen ja tänään hän liukastui ja loukkasi selkänsä! Hän näyttää nyt ihan papparaiselta ;)