Kevät, koirat ja käsityöt

Kolmeen K:hon voisi kiteyttää tämän postauksen jutut, otsikon mukaan.

Kevät on tullut Peikkokukkulalle. Hedelmäpuut kukkivat, tässä kuvassa membrillo eli kvitteni.

Otan osaa Kalevala Caliin. Se on virallinen Suomen 100-vuotisprojekti. Ympäri maailmaa tuhansia ihmisiä virkkaa näitä samoja paloja yhtä aikaa ja tekee näistä sitten oman peiton joulukuussa, mikäli pysyvät aikataulussa. Minä olen aika hyvin pysynyt, mutta nyt on uusin pala (Väinölän viljavat vainiot) vielä tekemättä. Joka maanantai ja perjantai tulee ohjeet uuteen ruutuun. On todella mukavaa olla mukana Facebook-ryhmässä, jonne ihmiset laittavat kuvia paloistaan, Niistä tulee niin kovin erilaisia riippuen siitä, mitä värejä ja millaisia lankoja käyttävät. Tässä kuvassa Isidora esittelee Pohjan akka -palaa.

Ilmatar oli ensimmäinen pala ja tähän mennessä on vieläkin suosikkini.

 

Sotkan pesässä oli näpräämistä, sillä nuo munat piti ensin virkata kaikki erikseen ja lopuksi ne piti liittää neulalla ja langalla toisiinsa kiinni. Samoin x- ja y-silmukat tuottivat minulla vaikeuksia, joten virheitä tässä palassa on.

Maailman synty on erittäin kaunis pala, eikä sekään näin aloittelijalle tuntunut kovin helpolta.

Kätketyn auringon olen suunnitellut virkkaavani toisen, sillä tahdon tehdä niin, että nuo kuvassa heikosti näkyvät palluraiset olisivat eri väriä kuin pohja.

Iso tammi pienen persikkapuun oksilla.

Olen oppinut todella paljon uutta näitä paloja virkatessani. Se on mielenkiintoista! Tämän kuvan oton jälkeen tein Isoon tammeen (ylhäällä keskellä) eriväriset reunat. Maailman syntyä pienensin purkamalla uloimman kerroksen ja tein pylväiden sijaan puolipylväitä.

Tässä aloittelen Kalevalan merta ja Oliviaa väsyttää.

Innostuin virkkaamaan Ilmattaria eri väreissä.

...Ja Isidora on siellä, missä lankakorikin!

Mandala Madness ja monenlaisia kuulumisia

Hei pitkästä aikaa!

Ihan aluksi tahdon muistuttaa Peikkokukkulan blogin lukijoita siitä, että olen nykyään paljon enemmän Instagramissa kuin blogistaniassa. Sinne päivitän kuulumisiamme lähes joka päivä. Siitä voitte syyttää vaikka ihanaa iPhone 6 plussaa, jossa on niin iso ruutu, etten enää viitsi lainkaan kököttää tietokoneella. Puhelimella en kuitenkaan voi tehdä blogia, olen kokeillut, eikä siitä tullut mitään. Pitäisi ostaa jokin sovellus, enkä viitsi ostella mitään "turhaa". Instagram on myös ihanan kätevä, ottaa vain kuvan ja lähettää sen samantien. Jää kokonaan pois tietokoneelle tallentaminen ja kuvien pienentäminen. Huonona puolena tosiaan se, ettei sinne viitsi kirjoitella juuri mitään. Jos satut tietämään, miten pystyisin tekemään blogia ilmaiseksi iPhonella, niin minua saa valistaa kommenttiloodan puolella.

Instagramista minut löytää nimellä @peikkokukkulanmia

...ja sitten niihin kuulumisiin:

Olen viimeksi kirjoittanut toukokuussa, joten nyt aivan lyhyt katsaus elämäämme. Nelivuotias poikani aloitti koulun maaliskuussa itkien ensimmäisen viikon. Sen jälkeen koulu on sujunut loistavasti. Hän on pakolliseen esikouluun valmistavalla vapaaehtoisella luokalla katolisessa julkisessa koulussa. Dominic piti esitelmän (!) lepakoista. Hän osaa jo kirjaimet, vokaalit, kirjoittaa nimensä siistein pienin kirjaimin, tunnistaa sekä tekstauskirjaimet että isot kirjaimet, osaa numerot, viikonpäivät, kuukaudet. Hän osaa sanoa, millä kirjaimella sana alkaa. Hän osaa kirjoittaa ja lukea joitakin sanoja, muttei vielä varsinaisesti lue eikä kirjoita. Hän piirtää pikkutarkkoja piirustuksia ja värittää hienosti. Koulussa askarrellaan paljon. Hän on opiskellut ruuansulatusjärjestelmää ja luustoa (!), planeettoja ja eläimiä. Heinäkuussa oli talviloma. Sitä ennen nelivuotiaillekin annettiin todistus, jossa arvioitiin todella monta osa-aluetta pikkutarkasti. Dominic sai diplomin ja oli luokkansa paras oppilas. 

Lepakkoesitelmän pitämistä harjoittelimme viikon kotona. Dominic maalasi itse pahvin, kirjoitti osan teksteistä sekä piirsi ja leikkasi kuvia. Esitelmä oli mennyt hienosti - pikkuisen pojan eka esitelmä!

Lapsilla on koulupuvut. Dosmkun ikäisillä ei ole vielä pakollisena virallista koulupukua. Siksi Dominicilla on vain pukuun kuuluvat harmaat housut ja muuten tummansinistä, joka kelpaa koulupuvun korvikkeeksi.

Melkoista on koulunaloitus täällä verrattuna Suomeen, mutta eivät lapset siitä kärsivän näytä. Dominic menee todella mieluusti kouluun. Päivät ovat pitkiä: 8.30-15 kahtena päivänä viikossa ja muina päivinä neljään asti. Me haemme neljän päivinä Domskun koulusta jo yhdeltä, koska kerran koulu on vielä vapaaehtoista, emme tahdo kuormittaa häntä liian paljolla heti alkuun. Tosin hän on AINOA 21 oppilaasta, joka ei ole pitkiä päiviä. Domsku on suosittu kaveriensa keskuudessa, joten lyhyemmät päivät eivät ole vaikuttaneet esimerkiksi kaverisuhteisiin.

Hortensiamandalani Calfucon tontilla

Minä olen blogissa kertonut juoksuharrastuksestani. Sille kuuluu huonoa. Juoksin huhtikuussa  muutaman kuukauden tauon jälkeen 10 kilometrin lenkin, jonka lopussa polvi alkoi vaivata. Seuraavana päivänä en sitten päässyt kävelemään kunnolla. Tämän jälkeen olen yrittänyt juosta monta kertaa, mutta melko huonoin tuloksin. Nykyään kävelen viisi minuuttia ja juoksen muutaman. Sillä tavalla voin liikkua useamman kilometrin yleensä ilman polvivaivaa. Välillä vedän Dominicia polkuautossa. Laitan köyden vyötäröni ympäri ja sillä tavalla tulee erittäin tehokasta kuntoilua. 

Vaivan nimi on juoksijanpolvi. Harmi kyllä en ole viitsinyt tehdä riittävästi lihasharjoitteita, jotka auttaisivat vaivaan. Ennen lenkkiä ja lenkin jälkeen venyttelen kyllä it-jännettä. Polvi ei särje, koska olen levännyt sitä kuukausitolkulla, mutta portaita alastullessa tunnen sen, jokin siellä muljahtelee. Toivon, että vielä joskus voin juosta kuten ennen. En tiedä, onko liikaa toivottu.

Olen yllättänyt itseni virkkaamalla omasta mielestäni vaikeaa ja suurta työtä. En ole ikinä virkannut edes tilkkupeittoa, enkä opetellut muuta kuin isoäidinneliön ja afrikankukan. Nyt teen Mandala Madnessia. Olen yhdeksännessä osassa, kerroksella 59. Siinä on jo 59 kerrosta enemmän kuin olisin ikinä uskonut itsestäni. Eikä tässä vielä kaikki...teen KAHTA yhtäaikaa. Tämän postauksen kuvien mandalaa nimitän itsekseni hortensiamandalaksi. Lankana käytän akryyli-villasekoitetta. Chilestä on tosi vaikeaa löytää kauniita värejä, eikä täällä käytetä villaa kuin paksuissa langoissa, joten sellaisen löytäminen oli mahdotonta. 

Toista mandalaa virkkaan puuvillalangasta. Siinä on kirkkaammat värit kuin hortensiamandalassani. Minulla ei ole tavoitteena saada niitä valmiiksi. En uskalla ottaa niin hurjaa tavoitetta näillä lähtökohdilla, enkä siksikään, kun tiedän, millaiset seuraavat pari vuottamme tulevat olemaan. Lievästi sanottuna työntäyteisiä nimittäin! Salaa kuitenkin toivon, että hortensiamandala olisi joskus uudessa makuuhuoneessamme valkoisen peiton päällä. Jos joskus saan sen valmiiksi, aion jättää sen pyöreäksi. Ensin pyöreä muoto tuntui minusta hullulta peitoksi, mutta nyt minusta se on juuri sen juju! Se näyttää upealta pyöreänä yksivärisen peiton päällä parisängyssä! (Mandalan kulmapaloihin siis löytyy ohjeet netistä ja moni on ne mandalaansa virkannutkin.)

Minusta mandalan virkkaaminen on ihanaa ja rentouttavaa silloin, kun ei ole vaikea kohta menossa. Mielenkiinto pysyy yllä koko ajan, sillä jokainen kerros on erilainen ja minä kokemattomana virkkaajana opin koko ajan uusia asioita. Ensin harjoittelen hortensiamandalalla kerroksen ja saatan nyhjätä sitä kaksikin viikkoa! Sen jälkeen puuvillamandalassa sama kerros menee paljon reippaammassa vauhdissa, koska olen jo hoksannut kerroksen idean. Nyt kyllä jännittää osa 10, sillä kaikki sanovat, että se on eirttäin hidas ja hankala vaihe. Vakoilin sitä kyllä jo Youtube-videolta.

Asumme yhä Peikkokukkulalla. Emme ole vielä aloittaneet rakentamista Calfucon tontillemme. Piirsin jo talon ja nyt piirustukseni ovat arkkitehdillä, joka tekee niistä oikeanlaiset mittoineen ja laskelmineen. Saimme jo ensimmäisen version, mutta nyt sitä korjaillaan ja hiotaan paremmaksi.

Valdiviassa on nyt sähkö- ja vesiasiat vetämässä. Toiveena on, että pääsemme rakentamaan tämän vuoden puolella, mutta sähkön saamiseen saattaa mennä niin kauan, että aloittaminen viivästyy. Viime reissullamme selvitimme Dominicin kouluasioita. Meillä on nyt kolme koulua kiikarissa ja toivomme, että hän pääsisi yhteen niistä. Hankalaa on, kun parhaat yksityiset koulut ovat aivan täynnä ja oppilaiden pikkusisarukset menevät jonojen ohi. 

Tietoa Calfucon-projektista löytyy Instagramista @peikkokukkulanmia

Molemmat mandalani jokin aikaa sitten, nyt ne ovat isommat

Chilessä vietämme vielä talvea. Viime viikonloppuna kuitenkin siirryttiin kesäaikaan. On ollut hurjia kaatosateita. Valdiviassa voi sataa monta viikkoa putkeen, täällä Tomecossa on satanut muutamia päiviä ja sitten taas aurinko paistanut useamman päivän. Ensi kuussa juhlitaan Chilen itsenäisyyttä tavan mukaan viikon verran ja se on samalla kevään aloitus. Kevät on parasta aikaa, puut kukkivat, aurinko paistaa, muttei ole liian kuuma. Odotan jo kovasti kevättä, kun tulee taas istuttua ulkona quillay-puun alla.

Koiramme voivat hyvin. Piukusuu-kissa on kateissa, ollut jo pari kuukautta. Koiranvaatteiden ompelusesonki alkaa taas syyskuussa, nyt onkin ollut tosi hiljaista Suomen kesän ajan. Myös Tonttupuotiin (Facebookissa) alkaa ilmestyä uusia tonttuja ja alan tehdä tulleita tonttutilauksia. Kiireinen loppuvuosi tiedossa, mutta onneksi se on täytetty asioilla, joista tykkään!

Oikein mukavaa elokuuta teille!

Sharpie-askarteluja

Teimme neljävuotiaan pojan kanssa pääsiäisen ja äitienpäivän alla askarteluja sharpie-kynillä. Piirsimme kuvat valkaisemattomalle puuvillakankaalle, jonka jälkeen tussien kuivuttua silitin kankaat. Päälle vedin vielä degoupage-tekniikasta tuttua lakkaa suojaamaan värejä ja myös kovettamaan hieman kangasta. Nurjalle puolelle silitin tukikankaan, jonka jälkeen ompelin kivoista värikkäistä kankaista takakappaleet. Siksakilla molemmat kankaat yhteen ja ripustuslenkin jätin kankaiden väliin. Saimme kivoja pääsiäiskoristeita, jotka ripustimme oksiin ja joita annoimme lahjaksi.

 

Äitienpäivän alla Dominic piirsi Suomen mammalleen perinteisen ketun sekä Batman- ja Robin-ketut. Niistä ompelin vuorillisen pussin, joihin Dominicin mielestä mamma voi rahan puuttuessa laittaa vaikka makaroneja :D

Isomummulleen teimme pienen koristetyynyn.

Kehystettävää taidetta on myös siunaantunut kotiimme monen kappaleen verran.

Lohikäärme Elliot ja Pete

Eikö ole aika hienoja piirustuksia neljävuotiaan pojan tekemiksi? Ihan itse on väritetty myös!

Kiltti noita kevätmummo

Kiltti noita kevätmummo,

huiski talven luudallaan, 

taikoi kukot munimaan,

lauloi kasvit kasvamaan.

Tiputteli narsisseja, sinisiä vuokkoja.

Kohenteli ruohikoita, jakoi mämmituokkoja.

Kiltti noita kevätmummo,

riensi, lensi luudallaan,

laittoi kahvin kiehumaan,

silitteli kissojaan.

Kiltti noita luutamummo kevään toi tullessaan!

(Mia Aaltonen-Huenteo 2017)

facebook: @Tonttupuoti
instagram: @peikkokukkulanmia

Pääsiäishaukahdus!

Isidora, Anastasia ja Olivia toivottavat koko hunnilauman puolesta hauskaa ja herkullista pääsiäistä kaikille  karvakorville ja heidän ystävilleen!

Kun liekit uhkasivat kotiamme

Nyt seuraa jatkoa tarinalle siitä, mitä kaikkea alkuvuonna on tapahtunut. Mielestäni hieman liiankin dramaattisia käänteitä...

Joulukuun lopun ja tammikuun alun tein kovasti töitä. Valmistelin tonttuja feriaa varten ja ompelin Michilandian tilauksia.

Päätimme, että tästä tulee hyvä vuosi. Unelmamme alkaisivat käydä toteen. Emme tienneet, että vuoden alku toisi meille melkomoisen säikähdyksen.

Tammikuun toisella viikolla lähdimme uudelle tontillemme Valdiviaan. Asuimme teltassa ja onneksi viikkon mahtui vain yksi sadepäivä. Ilmasto siellä on hyvin erilainen kuin Peikkokukkulalla. Valdiviassa on todella kylmät aamut, illat ja yöt. Myös kesällä sataa. Oli kyllä todella eksoottista meille. Nautimme tuosta reilusta viikosta täysin siemauksin sitä yhtä iltaa lukuun ottamatta, kun oli satanut koko päivän ja kaikki teltassa oli vähän kosteaa. 

Viikon aikana maalasimme parisataa aidanseivästä mustiksi carbolineo-töhnällä, miehet laittoivat seipäät paikoilleen ja vetivät verkkoaidan koko tontin ympärille. Tontilta haettiin roskia neljä tonnia! Tontillamme on jyrkänteenreunaa mereen noin 200 metriä, joten turvallisuussyistä aita oli ensimmäinen asia, joka tontille piti laittaa, jotta uskallamme olla siellä poikamme kanssa. Myös portti tehtiin, jotta tontti saadaan lukittua. Näin kukaan ei pääse tuomaan sinne lisää roskaa. Istutimme tontille palmunalkuja, pelargonioita, muratteja, rahapuita ja muita, jotka pärjäävät ilman kastelua. Kävimme joka päivä läheisessä kylässä syömässä merenherkkuja ja kalaa. Sanomattakin selvää, että viikko kului liian nopeasti, mutta paluumatkalle oli lähdettävä. Kälyni oli Peikkokukkulalla talonvahtina ja tahtoi jo palata omaan kotiinsa. Lisäksi feria alkaisi muutaman päivän päästä!

Reilu kaksi viikkoa kestävä Feria de Arte Popular alkoi 20.1.17 Concepcionissa. Mieheni ja poikani tulivat auttamaan minua kojun järjestämisessä ja sen jälkeen he lähtivät takaisin kukkulalle.

 Olisin viisi päivää feriassa klo 11-23 ilman apua. Kuudentena päivänä apulaiseni pääsisi auttamaan minua. Päivät menivät nopeasti, mutta viidentenä päivänä huomasin olevani väsynyt. En ole tottunut 12-tuntisiin työpäiviin, kun ihmiset vilistävät silmissä koko ajan.

Ostin feriasta lampaan. Siitä tuli tietokonepöytäni tuoli, jolla nytkin istun tätä tekstiä näpytellessäni.

 Feriakojussa juttelin ihmisten kanssa, myin töitäni ja tein lisää tonttuja. Ensimmäiset päivät menivät myynnin suhteen ihan mukavasti. Kuudentena päivänä sitten apulaiseni tuli ja päätin lähteä kunnon lounaalle. Viisi päivää olin syönyt avokadoja, tomaatteja, paahtoleipää ja sellaisia ruokia, jotka valmistuivat kuumaa vettä lisäämällä. Nyt jätin kojun hyvillä mielin apulaiseni hoiviin ja suunnistin kaupungille päin.

Ensin menin vähän kaupoille, sillä oli alennusmyyntejä. Ostin miehelleni lahjaksi toppatakin. Huvittavaa niillä helteillä. Ilmassa leijui savunhaju ja horisontti oli harmaa. Menin perulaiseen ravintolaan. Söin rauhassa ja nautiskelin kiireettömyydestä. Ei ollut mikään kiire takaisin feriaan. Olisi hiljainen päivä keskellä viikkoa. Puhelimeni alkoi soida. Mietin, että pitää vielä käydä muutamassa kaupassa ostamassa materiaaleja töihini. Vastasin puhelimeen. Mieheni sanoi hädissään, että minun pitäisi jättää kaikki asiat kesken ja hypätä autoon. Tuli oli lähellä Peikkokukkulaa! Minun täytyisi tulla hakemaan poika ja koirat turvaan!

 Tässä kuvassa olen lähellä Talcahuanon kauppakeskusta, se jää vasemmalle. Minä käännyn oikealle ja tuosta kun vielä ajaa viitisen minuuttia, tullaan moottoritielle.

Metsäpalot olivat riehuneet Chilessä jo muutaman päivän, mutta Tomecossa ei ole koskaan ollut metsäpaloja. Kuvittelin, että säästyisimme tälläkin kertaa. Juoksin linja-autoon ja soitin apulaiselleni. Sanoin, etten tiennyt, milloin pääsisin palaamaan, mutta joku tulisi hänet hakemaan illalla ferialta. Linja-autosta juoksin kälyni luokse. Minulla ei ollut autoa, koska se oli Peikkokukkulalla. Kälyni oli juuri sinä päivänä retkellä ystäviensä kanssa. Otin hänen autonsa. Jokainen minuutti olisi tärkeä. Kipinä saattaisi hypätä pitkänkin matkan ja tuli saattaisi olla hetkessä meillä. Lähdin ajamaan Tomecon suuntaan ja jäin tietenkin heti ruuhkiin Concepcionissa. Ihmiset tahtoivat kaikki samaan suuntaan pelastamaan tavaroitaan ja katsomaan, mitä kodeilleen tai loma-asunnoilleen on tapahtumassa.

Tämä kuva on otettu Peikkokukkulalta seuraaville kukkuloille päin.

Jonot matelivat hitaasti ja poliisit huitoivat teiden varsilla. Paloautot ulvoivat. Kaupungista pois päästyäni bussiterminaalin ohitettuani ja hetken ajettuani liikenne pysähtyi kokonaan. Näin liekkejä molemmin puolin tietä ja paljon paloautoja. Soitin miehelleni, että olen jumissa. Kukaan ei päässyt eteenpäin. Käskin hänen alkaa pakata yläkerrasta arvokkaimmat nukkeni, jotta saan ne nopeasti autoon. Lopulta liikenne alkoi taas virrata. Ajoin liekkien ohi ylinopeutta Tomecoon päin. Päättelin niin, että poliiseilla on nyt muutakin tekemistä kuin olla ratsaamassa ylinopeutta ajavia.

Savua alkuillassa.

Tietullilla minua pisti vihaksi. Ilma oli kirkas ja puhdas. Ihmiset kuitenkin paniikissa kiirehtivät pelastamaan ihmisiä, eläimiä ja tavaroita ja silti tietullia perittiin tällaisella kriisihetkellä. Kun aloin lähestyä kukkulaamme, alkoi ilma olla savuista. Ajoin portistamme sisään. Siellä olikin jo kolme autoa. Sukulaisia oli tullut hakemaan meiltä tavaroita. Heidät oli päästetty poliisien sulkujen ohi, kun kertoivat, että ovat evakuoimassa taloa. Pieni poikani tuli minua vastaan kasvot huolestuneena. Hän alkoi kertoa helikoptereista, jotka lensivät yllämme ja heittivät vettä liekkeihin. Tuli ei kuitenkaan ollut ihan lähellä meitä, mutta seuraavalla kukkulalla kyllä. Jos tuuli kääntyisi, talomme palaisi.

Pyysin poikaa pakkaamaan tärkeimmät tavaransa matkalaukkuun, jotta voisi leikkiä niillä tädin luona. Itkua tuhertaen poika kysyi, palaisiko joulupukin tuoma Batman-polkuauto. Se ei mahtuisi mukaan. Sanoin, ettei tuli tänne meille tulisi. Otetaan vain varmuudeksi vähän tavaroita mukaan. Poika laittoi legoja punaiseen Trunck-laukkuunsa. 

Minä kannoin kaikki vanhimmat nukkeni ja pehmoeläimet autoon. Pakkasin muumimukit, Taika-astiat ja Tiheikönväki-kupit. Otin tärkeimmät/rakkaimmat vaatteeni kaapista. Pakkasin pojan vaatteet laukkuihin (varsinkin ne Suomesta ja USAsta saadut!) Läppäri, ulkoinen kovalevy, jolla on kaikki valokuvat, cd-levyt, joilla ovat kaikki vanhat kuvat. Muutama rakkain kirja, nukkekirjat, vauvakirjat, mustavalkoiset valokuvat, ensimmäiset kenkäni! Dominicin dvd-elokuvat pakkasin yhteen laukkuun. Jos kaikki palaisi, en mistään saisi pojalle suomenkielistä katseltavaa nopeasti. Suomenkieliset lastenkirjat myös mukaan! En voisi myöskään jättää Brion junaratoja liekkeihin! Huomasin ajattelevani koko ajan, että jos kaikki palaa, Dominicilla pitää olla tuttuja tavaroita, joilla aloittaa palon jälkeinen elämä. Kaapaisin mukaani myös mummon virkkaamat verhot ja tilkkupeitot. Tämä oli aivan mieletöntä. Tänne asti, toiselle puolelle maailmaa, olin raahannut rakkaat tavarani ja muistoni ja nyt joku typerä tuli yritti viedä ne minulta! 

Tajusin siinä samalla, että tämä oli extreme-konmarittamista. Ei ollut todellakaan aikaa miettiä mitään. Sitä tuli valittua itselle rakkaimmat tavarat vauhdilla, eikä sen asian kanssa välttämättä ollut käytännöllisyydellä mitään tekemistä! Muumipeltipurkki lähti mukaan, samoin muita aivan hyödyttömiä esineitä. 

Tämä oli kyllä mieltä avartava kokemus sen takia, että tajusin myös, miten paljon talossa on sellaista tavaraa, joilla ei ole mitään tunnearvoa minulle. En olisi surrut kuin parin huonekalun kohtaloa - ja nekin ovat ne kaikkein rämimmät ja huonokuntoisimmat mööpelit. Toinen on tämä tietokonepöytäni, jonka laatikot rämisevät eivätkä tahdo aueta ja jonka alataso on rikki. Toinen taas minun rakkain huonekaluni: keittiön sohva, jonka itse tuunasin. Molemmista on juttu tässä blogissa.

Nukkekodin huonekalut ja asukkaat kaapaisin isoon koriin vauhdilla ja auton takakonttiin! Jos joku pieni huonekalu menisi nyt rikki, liimaisin sen kuntoon. Kahdenkymmenen vuoden aikanen kokoelmani ei saisi palaa. Itse nukkekodin voisin rakentaa taas uuden. Tärkeimmät paperini, vanhentunut passini, todistukseni ja vauvakirjat olivat kaikki rottinkikorissa, jonka laitoin avolavalle. Miten monta kertaa olenkaan ajatellut, että jos tämä talo syttyisi joskus palamaan, minun pitäisi ensin juosta makuuhuoneen nurkkaan ja heittää rottinkikori ulos ikkunasta. Siellä ovat kaikki todistukseni, paperini ja vanhat valokuvat. Nyt oli oikeasti se hetki, vaikkei sentään liekit olletkaan talossa.

Von Trollheimien perhe oli yhä rauhallisella jouluaterialla, kun jättiläiskoura tuli ja kaapaisi kaikki vauhdilla pois kodista. Nyt perheraukka on pakattuna suureen pahvilaatikkoon kaupunkiasuntojemme varastossa. Milloin pääsevät sieltä pois? Vasta sitten, kun meillä on uusi koti!

 Lava-autoon ja sukulaisten autoihin kannoimme varastosta kaikki nukkelaatikkomme. Tulevan museomme nuket eivät saisi palaa! Jos pitkäaikainen unelmamme palaisi, mitä sitten tekisimme? Juuri nyt, kun vihdoin meillä olisi paikka, johon voisimme unelmamme toteuttaa! Jos nyt menettäisimme kaiken, se olisi kamalaa!

Pakkasin kuin raivotar. Ulkona myrskysi kuuma tuuli, kävyt sinkoilivat männyistä ja neulaset lensivät. Musta savu nousi seuraavalta kukkulalta ja sukulaiset vain seisoivat tuijottamassa sinne. Minä raahasin tavaroita talosta autoihin, varastosta autoihin. Sireenit ulvoivat tiellä ja helikopteri melusi ilmassa. Lämpöä oli lähes neljäkymmentä astetta.

Sukulaiset lähtivät autoillaan ja veivät tavaroitamme koteihinsa turvaan Yumbeliin. Yksi sukulaispoika ajoi avolavamme heidän pihalleen. Minulla oli auto lähes täynnä. Vielä tunkisin sinne boksit, joissa olisi kaikki pikkukoirat. Poika meni istuimeensa. Koirien boksit takapenkille ja lattioille. Mukaan vielä koirien ruuat, taluttimet, kaulapannat sekä koirien terveyspaperit ja sukutaulut. Auto oli lattiasta kattoon asti täynnä. Mieheni jäi kolmen ison koiran kanssa Peikkokukkulalle. Hänellä oli meidän henkilöautomme pakattuna, jos hänen täytyisi lähteä pakoon. Katsoin viimeisen kerran kotiamme. Olisi surullista, jos kaikki palaisi. Huonekalumme, lamppumme, taulumme, sänkymme, mattomme, kaikki kaunis, minkä löytäminen Chilessä on niin vaikeaa! 

Mieheni sanoi, että se oli tavaraa vain, meillä oli vakuutus, joka kyllä korvaisi. Ostetaan sitten uudet tavarat. Miten miehet voivat ajatella noin? Kodin tavaroilla on tunnearvoa. On niin vaikeaa löytää Chilessä mitään, mistä tykkään. Ei se ole niin kuin Suomessa, jossa menee kauppaan ja on vaikeaa valita, mitä ottaisi, kun on liikaa kaikkea nättiä. Täällä menee kauppaan, eikä tahdo ostaa mitään, kun kaikki on niin rumaa. Ja jos sitten löytää jotain kaunista, se on aivan ylihinnoiteltua, paljon kalliimpaa kuin Suomessa.

Istuin jo autossa, kun muistin vaaleanpunaisen Kitchen Aid -blenderini! Juoksin hakemaan vielä senkin ja tungin sen täynnä olevaan autoon. Vielä löytyi pieni kolo. Mieheni pyöritteli silmiään. Kyllähän me uuden blenderin voisimme ostaa, jos se palaisi. Niin varmaan, mutta ei ikinä vaaleanpunaista! Se oli liikkeen ainoa, eikä tänne koskaan tule mitään ihanaa enempää kuin yksi.

Mieheni hoputti meitä jo lähtemään, ettemme jäisi liekkien saartamiksi matkalla takaisin Concepcioniin. Hän neuvoi meitä kääntymään Yumbeliin, jos tietä ei voisi jatkaa Concepcioniin saakka. Menisimme Yumbeliin jonkun sukulaisen luokse. Miehelläni oli suunnitelmana pysyä kukkulalla isojen koirien kanssa niin kauan kuin pystyi. Hän pakenisi koirien kanssa autolla, mikäli tietä pystyi ajamaan tai sitten pakenisi jalkaisin toista kautta, jos olisi pakko. Hyvästelimme ja lähdin ajamaan. Kymmenen minuuttia ajettuani ilma taas selkeytyi ja piti maksaa tietulli. Lähempänä Concepcionia tilanne meni uudestaan pahaksi. Katselimme Dominicin kanssa, miten molemmilla puolilla oli liekkejä ihan talojen lähellä. Dominic sanoi, että tuhmat miehet ovat sytyttäneet tulet. Ja tottahan se oli. Jotkut hullut lietsoivat metsäpaloja heittämällä bensaa metsään ja sytyttämällä lisää paloja. Ihmiset menettivät henkensä, satoja taloja paloi, tuhansia hehtaareja paloi ja jotkut vatipäät sytyttivät lisää!

Liekit talojen lähellä. Nuo kaikki kuvassa näkyvät metsät paloivat täysin, mutta talot säästyivät.

 Jatkuu seuraavassa postauksessa!

P.S. Vastaus viime postauksen kysymykseeni näyttelyn nukeista: Ne joutuivat evakkoon sukulaisten luokse. Sieltä ne vietiin tilanteen rauhoituttua kaupunkiasuntojemme varastoon. Siellä ne joutuvat asumaan vielä ehkä vuoden verran laatikkoihin sullottuina.

Nukkenäyttely Tomecon koululla

Vuosi 2017 on alkanut sellaisissa merkeissä, etten ole saanut aikaa enkä ajatusrauhaa kirjoittamiseen. Tänä aamuna heräsin kuudelta flunssaisena ja pahoja unia nähtyäni. Ensimmäiseksi mielessäni oli blogini. Jos nyt kirjoittaisin jotakin ennen kuin Dominic herää, se  rauhoittaisi minua painajaisten jälkeen.

Ehkä te lukijat olette ajatelleet, etten enää edes asu Peikkokukkulalla ja siksi tänne blogiinkaan ei päivity mitään. Ehei...täällä me yhä asumme. Uudella tontillamme olemme viettäneet aikaa tänä vuonna vain kahdeksan päivää, mutta siitä myöhemmin.

Kerron parissa seuraavassa postauksessa loppuvuoden 2016 tapahtumista ja alkuvuoden 2017 kaaoksesta...joten asiaan: 

Minun piti jatkaa englannin tuntien ja nukkekurssin pitämistä Tomecon koululla 23.12. asti, koska opettajien lakko kesti yli kuukauden ja niinpä kesäloma ei alkanutkaan joulukuun alkupuolella niin kuin alunperin sen piti. Tunteja siis pidettiin ihan jouluun asti, että saatiin paikattua puuttuvia tunteja.

Lisäksi pidin matkamuistonukkenäyttelyn koululla juuri joulun alla. Sen järjestäminen oli lähes fiasko. Olin puhunut rehtorin kanssa näyttelyn järjestämisestä monta kuukautta aikaisemmin ja asia oli sovittu. Rehtori kuitenkin sairastui ja vastuussa oli toinen ihminen. Opettajien pitkä lakko sotki koko koulun ohjelman. Menetin myös monta tuntia nukkekurssilaisteni kanssa, joten jouduin auttamaan oppilaita paljon, että nuket saatiin valmiiksi.

Yksi oppilaistani näköisnukkensa kanssa, sain luvan kuvan julkaisemiseen

Päivänä, jolloin näyttely piti järjestää, menin hakemaan toimistosta minulle ostetut styrox-levyt, joiden päälle saisin nuket seisomaan rautalankaviritelmillä. Toimistossa oli KAKSI styrox-levyä. Katsoin vastaavaa ihmistä ja sanoin, että miten minä laitan sadat nuket kahdelle levylle? Vastaava kohautteli hartioitaan. Kysyin, onko mitenkään mahdollista saada levyjä lisää. Koululla ei ollut yhtään sellaisia ja vastaavalla oli rahaa kahdeksan euron edestä tehdä ostoksia. Sanoin, että pidän vielä nukkekurssini loppuun ja tasan kello neljältä toivon pöytien olevan salissa, jotta mieheni voi alkaa kantaa nukkelaatikoita heti sisään oppilaiden poistuttua koulusta.

Soitin miehelleni ja kerroin tilanteen. Hän sanoi, että peruuttaisimme koko näyttelyn. Mikäli koululla ei ollut enempää kiinnostusta näyttelyyn, miksi pitäisimme sen ilmaiseksi. Kerroin, etten kehtaisi peruuttaa monta kuukautta sitten luvattua asiaa. Pyysin miestäni tulemaan neljältä avolava-auto täyteen pakattuna. Kolmelta jätin oppilaat hetkeksi tekemään nukkeja kirjastonhoitajan valvontaan ja menin katsomaan, oliko saliin tuotu pöydät. Ei ollut! Vain tunti aikaa ja salissa oli pingispöydät ja pelaajat. Juoksin toimistoon, eikä siellä ollut ketään. Sain käsiini pari työntekijää, kysyin pöydistä ja pöytäliinoista. Ei ollut pöytäliinoja, sillä ne olivat juuri pesussa, eikä niitä muutenkaan ollut kuin kaksi. Osoitin isoa kasaa pöytäliinoja, jotka olivat varaston hyllyllä. Ei, niitä ei saanut käyttää, sillä ne olivat jonkun yksityishenkilön pöytäliinoja. Lopulta nainen lähti katsomaan, olisiko ne kaksi liinaa pesty. Hän toi ne minulle märkinä, kyllähän ne nopeasti siinä lämmössä kuivuisivat. Onneksi sain edes kaksi liinaa!

Dominic toisen oppilaan nuken kanssa

Sitten taas saliin: pöydät eivät olleet salissa ja aikaa oli puolisen tuntia. Näistä asioista vastaava ihminen ei ollut missään. Kyselin opettajilta, joita näin ja minut neuvottiin kahden talkkarin puheille. Juoksin ruokalan eteen, jossa miehet leppoisasti istuskelivat ämpäreiden päällä. Selostin heille tilanteen. Vartin päästä salissa pitäisi olla paljon pöytiä! Ai, he eivät olleet kuulletkaan. He tulivat sisälle ja toivat minulle kolme pöytää. Sanoin, että tarvitsen tämän salin kaikki seinät täyteen pöytiä! Tästä on puhuttu kuukausia sitten. Talkkarit eivät olleet kuulleet mitään. Minulle he ihmettelivät, että mitä muka täällä tapahtuu, kun näin paljon pöytiä tarvitaan.

Mini Me -kurssin satoa

 Menin kurssilaisteni luokse ja lopetimme tunnin. Neljältä mieheni tuli koululle nukkelastin kanssa ja alkoi kantaa laatikoita sisään. Kukaan ei auttanut häntä. Minä taas otin toisen automme ja lähdin ajamaan Yumbelin rautakauppaan ostamaan sillä kahdeksalla eurolla lisää styrox-levyjä. Ajomatkaa tuli 40 kilometriä edestakaisin ja ne bensakulut menivät tietenkin meidän maksettavaksemme. Harmitti, että olin ehdottanut näyttelyn pitämistä elokuussa rehtorille ja tällä tavalla sitten koulu osallistuu johonkin, jota ilmaiseksi tarjotaan. Päätin, etten yhtäkään styrox-levyä kyllä osta omilla rahoillani. Mieheni oli tuonut meiltä kotoa sen vähän, mikä meillä oli.

Tietenkään ensimmäisessä rautakaupassa ei ollut styrox-levyjä sitä paksuutta, joita tarvitsin. Toisessa kaupassa oli, mutta olisi pitänyt ostaa koko iso paketillinen ja siihen ei kahdeksan euroa riittänyt. Selitin, että nämä tulevat Tomecon koululle. Sain sitten likaisia ja kulmista rikkinäisiä levyjä. Sanoin, etteivät nämä käy, sillä nämä tulevat näyttelyyn, eikä niitä peitetä mitenkään. Lopulta minulle armollisesti annettiin viisi puhdasta styrox-levyä, niihin rahat riittivät. Kiirehdin takaisin koululle. 

Aloimme avata paketteja mieheni kanssa. Laitoin ne vähät pöytäliinat, joita olin saanut. Järjestimme nuket pöydille maittain. Haimme lisää pöytiä luokkahuoneista. Yhdeksältä illalla näyttely oli valmis. Nautin kovasti sen järjestämisestä. Puhelimestani kaikui Suomen Jouluradio pimeässä koulussa.

Seuraavana päivänä koululaiset ja jotkut vanhemmat näkivät näyttelyn. Opettajat ylistivät kovasti näyttelyä ja harmittelivat, ettei sitä ollut pidetty aiemmin, jotta myös koulun vanhimmat olisivat nähneet sen. He nimittäin olivat lopettaneet koulun viikko sitten. Myös sitä harmiteltiin, ettei ollut otettu yhteyttä lehtiin ja ehkä televisioonkin. Kukaan ei ollut tiennyt, millainen näyttely kouluun oli tulossa. Kun vastaava tuli paikalle, hän sanoi minulle, ettei ollut voinut kuvitella lähellekään mitään tällaista. Sanoin hänelle, että olin kyllä puhunut sadoista nukeista. Informaatio ei ollut kulkenut vastaavalta mihinkään suuntaan. Kova työ melkein turhaan.

Olin kuitenkin nauttinut siitä, että sain nukkemme hetkeksi pois laatikoistaan ja teimme vähän siinä samalla inventaariota mieheni kanssa. Muutenhan nuo nuket ovat aina laatikoissa varastossamme. Teimme yhden todella harmittavan löydön: tanskalaiset vanhat sotilasnuket, joiden sisällä on heinää, olivat kokonaan koin syömät. Niiden kangas on aitoa villaa ja koit olivat löytäneet ne naftaliineista huolimatta. Voi harmi!

Näyttely kesti yhden päivän ja päivän päätteeksi siivosimme näyttelyn pois. Nuket takaisin laatikoihin ja varastoon. Mitä näille laatikoille sitten vähän ajan päästä tapahtuikaan? Siitä lisää seuraavassa postauksessa...