Minulla on ollut onni asua kerran elämässäni talossa, jossa
sieluni lauloi ja tanssi. Opiskelin tuolloin Turun yliopistossa ja sain
vuokrata tuttuni kautta asunnon 100-vuotiaasta keltaisesta puutalosta. Talo oli
rakennettu aikoinaan työläisille. Taloon tultiin sisään pitkää valoisaa
portaikkoa pitkin. Porstua oli maalattu vaaleanharmaaksi ja ikkunanpuitteet
valkoisiksi. Porstuassa oli pari komeroa ja kapeat tikkaat ullakolle. Porstuasta alunperin meni kaksi ovea itse
asuntoon. Vasemmalla seinällä oleva ovi meni keittiöön ja porstuan peräseinällä
oleva ovi meni pieneen eteiseen, josta pääsi olohuoneeseen. Kun minä sain
vuokrata asunnon, tuttu vuokranantajani suostui teettämään asuntoon suihkun,
jota siinä ei silloin vielä ollut. Tällöin peräseinällä ollut ovi suljettiin,
mutta jätettiin paikalleen koristeeksi. Pienestä eteisestä tuli ihan
kelvollisen kokoinen suihkuhuone, johon mahtui myös lavuaari ja pesukone.
Ikkunaa tilassa ei ollut, eikä tuuletustakaan siihen taidettu laittaa, mutta
lattialämmitys kylläkin.
Alunperin tuossa kahden hengen työläisasunnossa oli asunut
kaksi perhettä. Toisella perheellä oli puuhella, mutta missä ihmeessä toinen
perhe kokkasi, kun olohuoneessa oli vain kakluuni? Joka tapauksessa, kun minä
muutin asuntoon, siinä oli keittiö ja olohuone sekä osasta yläkerran ullakkoa
oli tehty makuuhuone. Tähän liittyi tarina tuttavani isästä. Hän nimittäin oli
asunut pitkän elämän tuossa asunnossa vaimonsa kanssa. Olohuoneen puolella oli
ollut sänky. Puutalossa käytiin yhteisulkohuusseissa ja saunoissa. Myöhemmin
keittiön nurkasta lohkaistiin osa ja siihen tehtiin kaksi pikkuruista komeroa
peräkkäin. Ensimmäinen siivousvälineille ja kun siivousvälinekomeron läpi
luikerteli vatsa sisään vedettynä seuraavaan komeroon, huomasikin tulleensa
vessaan! Vessaan mahtui juuri ja juuri pytty ja pikkuinen lavuaari. Tilaa
hallitsi takaseinälle ylös kiinnitetty lämminvesivaraaja. Kun seinät oli vielä
maalattu tummanvihreiksi, tunnelma ei ollut järin viehättävä. Siinä sitä istuttiin pytyllä imurin letkujen,
moppien ja rättien keskellä lämminvesivaraaja pään päällä.
Tuttuni vanhempien asuessa asunnossa heillä oli
siis kaksi huonetta. Äiti kuitenkin kuoli ja isä jäi yksin. Kuka hänelle
kokkaisi ruuat ja silittäisi paidat? Hän otti kodinhoitajan. Siinä vaiheessa
siis osasta ullakkoa tehtiin makuuhuone. Makuuhuoneeseen noustiin
myrkynvihreitä hyvin jyrkkiä ja pitkiä portaita keittiöstä, ihan porstuan oven
vierestä. Makuuhuone oli varsin tilava. Siinä oli yksi hyvin korkealla oleva
pieni ikkuna. Se oli niin korkealla, että piti kiivetä sängyn päälle ja
varpistaa, jotta pystyi näkemään Turun tuomiokirkon tornin. Huoneen perällä oli
suloinen alkovi. Sängyn eteen sai vedettyä verhot ja sängyn molemmissa
päädyissä oli komerot. Sängyn päällä oli koristeleikkaukset. Alkovin
koristeleikkaukset ja komerot oli maalattu tunkkaisin värein ja katto oli tehty
jostain omituisesta 60- tai 70-luvun materiaalista, joka jäljitteli vaaleaa
puuta. Mutta huone oli niin romanttinen! Kodinhoitaja kapusi joka aamu jyrkkiä
portaita keittiöön, kunnes muutti alakertaan työnantajansa kanssa. Heistä tuli
virallinen aviopari.
Tuttuni puhui asunnosta partiokokouksessa. Hänen isänsä
joutuisi vanhainkotiin. Tuttuni oli ajatellut vuokrata asunnon. Kuultuani, että
oli kyse vanhasta puutalosta yliopiston vieressä, sanoin hetkeäkään
miettimättä, että tahtoisin nähdä sen. Menimme katsomaan asuntoa hyvin pian ja
sanoin heti, että vuokraisin sen, jos vaan asuntoon tulisi suihku. Asiat
etenivät sen jälkeen hyvin nopeasti. Minä pyysin luvan maalaamiseen ja
tapetointiin omilla rahoillani.
Huoneiden korkeus oli kolme metriä ja neljätoista
senttimetriä. Minusta se oli ihanaa. Isäpuoleni ja kummitätini mies tulivat
tapetoimaan olohuoneen lämpimänkeltaisin tapetein. Ylös tuli tuolle ajalle
muodikas boordi. Huoneesta tuli aivan loistavan tunnelmallinen. Tapetit ja
boordit sopivat tyyliltään täydellisesti koristeelliseen valkoiseen kiiltävään
kakluuniin. Maalasin uudestaan leveät kauniit lattialistat sekä ikkunanpuitteet.
Rakastin ikkunoitakin. Olohuoneessa oli kaksi korkeaa ikkunaa vierekkäin niin,
että väliin jäi juuri sopiva tila koristeelliselle lipastolle, johon laitoin
kynttilät. Ikkunoista aukesi näkymä muiden puutalojen katoille, mikä oli
minusta ihanan ranskalaista. Katoilla oli variksiakin. Ikkunoista näkyi
majesteetillisena Turun tuomiokirkon torni ja sen kello. Näin myös puutalojen
pihan syreenipensaineen. Jos katsoin suoraan alas pitkin talon seinää, lähellä
taloa oli pyykkinarut, jotka nostettiin ylös vanhanaikaisesti seipäiden avulla.
Makuuhuone tapetoitiin valkoisilla tapeteilla, joissa oli
vaaleanpunaisia pieniä rusetteja. Yläreunaan laitoin (silloisen käsityksen
mukaan) upean leveän ja kalliin rusettiboordin. Maalasin alkovin kahdella
erilaisella vaaleanpunaisella ja siitä tuli kyllä hieman ällöttävä, mutta
mietin, että jos saan asua asunnossa kauan, voisin maalata sen uudestaan.
Ompelin suloiset verhot alkoviin ja komerot jaoimme silloisen poikaystäväni
kanssa niin, että hänen vaatteensa olivat toisessa ja minun vaatteeni toisessa
komerossa. Komerot olivat erittäin hankalat käyttää, sillä niissä oli hyvin
kapea ovi, vaikka komero levenikin taaksepäin. Miehen oli hankala mahtua
komeroon sisälle. Alkovin sänkyä käytin lukusohvana sekä vierassänkynä. Muistan
yhä, miten kotoisaa oli käpertyä pesämäiseen alkoviin ja katsella katonrajassa olevasta
ikkunasta tulvivaa valoa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen lyöntejä. Maalasin
tummanruskeat jalkalistat valkoisiksi. Makuuhuoneeseen tuli
biedermaier-tyylinen sänky ja kristallikruunu. Sängyn päälle laitoin
kummityttöni sanojen mukaan ”baldagiinit”. Myrkynvihreät portaat jätin
alkuperäisen värisiksi.
En ole missään asunnossa ollut yhtä onnellinen kuin siinä.
Tarkoitan nyt siis vain asumista, en elämän muita osa-alueita. Nykyinen
suhteeni on parempi kuin entinen, nykyinen ”työni” on parempi kuin senhetkinen
opiskelu ja iltatyöt, nykyiset tulevaisuudensuunnitelmat ovat
mielenkiintoisemmat kuin senhetkiset, mutta se asunto sai todella sieluni
laulamaan ja tanssimaan! Olohuoneen lämpöinen tunnelma loi mieleeni iloa,
ikkunoista aukeavat kultturimaisemat ja ranskalaiset katot variksineen
inspiroivat minua. Kesäisin pihalta tulviva syreenien tuoksu ja lintujen laulu
sai minutkin laulamaan ja soittamaan pianoa. Juuri silloin aloin ottaa elämäni
ensimmäisen kerran pianotunteja. Valkoinen kakluuni sai minut aivan heikoksi.
Jos en tehnyt tulta, poltin siellä kynttilöitä. Paistoin siellä makkaroita.
Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli oma ”takka”, jota olin lapsesta
saakka toivonut. Kakluunin hyllylle laitoin kaksi valkoista enkeliä.
Kakluunissa oli kupariluukut ja lattialla kuparilevy. Korkeiden huoneiden
tunnelma oli väljä ja raikas. Katonrajaan laitoimme hyllyt, joille sai kirjoja
ja nukkeja, joita aloin silloin kerätä. Meillä oli opiskelijoiksi hyvin kauniit
huonekalut. Kauniin lasivitriinin muutin nukkekodiksi, sillä sekin harrastus
alkoi tuossa talossa.
Ensimmäinen työni asunnon avaimet käteen saatuani oli
puuhellan jynssääminen. Menin suoraan yliopistolta asunnolle ja viis välitin
kielioppitentteihin lukemisesta. Valkoinen puuhella oli täynnä mainostarroja!
Niiden repiminen oli kovaa ja aikaavievää puuhaa. Sitten poistin ensimmäisestä
keittiökomerosta kaikki siivousvälineet ja laitoin ne porstuan komeroon.
Maalasin sekä siivouskomeron että vessan tummanvihreät seinät
vaaleanpunaisiksi. No, ehkä en sellaista enää tekisi, mutta silloin olin
onnellinen vaaleanpunaisessa pikkuruisessa vessassani, joka sentään laajeni sen
komeron verran. Komeroon laitoimme valkoisen kapean korkean kaapin kaikille
puteleille ja vessapapereille. Suuren kuumavesivaraajan peitin verholla. Se ei
ollut onnistunut ratkaisu, sillä se pienensi vessaa, mutta muutakaan ei ollut
tehtävissä, kun olin vain vuokralainen. Uuden kylpyhuoneen lämminvesivaraaja
olikin asennettu kellariin. Joskus talvisin putket jäätyivät niin, ettemme
saaneet vettä.
Rakastin tuota taloa kaiken sen tunnelman vuoksi.
Naapuritkin olivat sellaista porukkaa, että oli ilo asua talossa.
Seinänaapurilla oli piano ja tunnettu pianisti soitteli siellä, oli sukua
asukkaille. Itse naapurit olivat hyvin koulutettuja, musikaalisia ja
kultturelleja ihmisiä, joiden kanssa oli mielenkiintoista jutella. Muutkin
naapurit olivat inspiroivaa porukkaa. Naapurusto perustikin jazzbändin, sillä
olihan yhden perheen äiti hyvä laulaja.
Talon kivijalassa asui mielenkiintoinen partainen filosofi, jonka kanssa
itse en koskaan keskustellut. Hänellä ei ollut edes vessaa ja asuntoon tuli vain kylmä
vesi. Hän käytti yhteissaunan vessaa ja suihkua. Monet talon väestä olivat
laajentaneet asuntoaan ullakolle ja kellariin ja heillä olikin ihanat asunnot.
Pääsin katselemaan niitä. Hoidin yhden perheen kilpikonnaa näiden ollessa
matkalla. Perhe sanoi, että voisin käyttää heidän saunaansa ja kutsua vaikka
ystäviä sinne. Niin solidaarista asumista en ollut ennen elämässäni kokenut.
Keittiöni oli hieman hämärä, sillä sille puolelle taloa ei
juurikaan aurinko paistanut. Suuret tammet ja vaahterat kasvoivat yliopiston
rinteessä ja varjostivat taloa. Keittiön ikkunasta näkyi yksi yliopiston
vanhimpia rakennuksia. Saimme luvan laittaa kukkia ja kasveja kasvamaan
rinteeseen, vaikka alue oikeasti kuuluikin yliopistolle. Naapurin kanssa
laitoimme jopa vihanneksia ja yrttejä omille palstoillemme. Viritimme myös
riippukeinut suurien puiden runkoihin. Oli mukavaa lukea tentteihin
riippukeinussa loikoillen. Luennoille kipaisi kahdessa minuutissa. Voi miten
monet opiskelutovereistani olivatkaan kateellisia minulle siitä asunnosta! Oli
kiva pyytää opiskelutovereita kylään, koska koti oli niin lähellä koulua.
Minulla on monia rakkaita ja vahvoja muistoja tuosta
asunnosta. Muistan, miten kuivattamani tatit roikkuivat puuvillanaruissa
puuhellan yläpuolella. Laitoin kuuvan alle telineet, joille sain kantarellit ja
suppilovahverot kuivumaan. Laitoin mielelläni ruokaa vanhalla puuhellalla,
vaikka se hieman hankalaa olikin. Hella oli nimittäin niin vanha, että puupesä
aukesi hellan päälle ja se suljettiin vain irrallisella kannella. Hellassa oli
myös säiliö, jossa vesi lämpeni, mutta sellaistahan ei nykyaikana tarvinnut.
Hanasta tuli lämmin vesi ja vedenkeitin keitti teevedet. Korkeisiin ikkunoihin
ripustin valkoisista pellavaliinoista tekemäni verhot vain ikkunoiden alaosiin.
Maalasin seinät vaaleiksi ja laitoin boordin, jossa oli yrttejä. Keittiönkaapit
olivat hyvin rumat, mutta vuokralaisena niiden piti antaa olla sellaiset kuin
olivat. Minulla oli käytössäni vanha sähköhella. Keittiön lattiakin oli rumaa
tummanruskeaa vanhaa linoleumia, mutta sen sai helposti peittoon pitkillä
räsymatoilla. Ostimme kauniin suuren puisen vaatekaapin keittiönnurkkaan
porstuan oven viereen ulkovaatteille. Porstua oli nimittäin kylmää tilaa.
Porstuasta pääsi kapeita tikkaita pitkin ullakolle. Ullakko
inspiroi romanttista nuorennaisen mieltäni. Sillä ullakolla oli kaikki juuri
niinkuin pitääkin. Seinät ja säilytyslaatikot oli tehty puusta, siellä oli
vaatepusseja ja laatikoita, joissa oli tuttuni isän ja tämän edesmenneen vaimon
tavaroita. Osan ullakosta omin omille tavaroilleni ja istuin siellä
haaveilemassa, miten remontoisin sen, jos asunto olisi minun. Kun
seinänaapurini alkoivat laajentaa asuntoaan ullakolle, ullakko oli auki
pitkään. Pääsin kulkemaan myös naapurieni ullakolla. Ihailin suurta avaraa
vinokattoista tilaa, jonka pölyssä ikkunoista siivilöytyvä valo leikki.
Naapurit olivat joskus vähän hajamielisiä ja unohtivat avaimet kotiin. Silloin
he tulivat meidän kauttamme sisään ja kulkivat omalle ullakolleen ja sieltä
asuntoonsa, koskaan emme lukinneet tätä kulkuväylää.
Asuntoon kuului myös suuri kellari, jossa oli hillokellarikin.
Minä en hilloja ole koskaan tehnyt, joten se jäi käyttämättä, mutta kellarissa
olivat polttopuut ja polkupyörät. Lisäksi se oli täynnä omistajien tavaroita.
Pienestä ikkunasta tuli hieman valoa maalattiaiseen kellariin, jossa oli terve
kellarin haju. Tuo 100-vuotias talo oli terve hirsitalo, jossa ei ollut homeen
hometta! Rakastin puutalon tuoksua. Äitini sanoi sitä hajuksi, mitä en voinut
käsittää. Hän sanoi, että vaatteemme ja kaikki haisivat puutalolta. Minusta ne
tuoksuivat puutalolta. Rakkain tuoksumuistoni on kesiltä, kun keitin perunoita
ja tilliä. Ulko-ovi oli auki ja touhusin jotakin olemattoman pienellä pihalla.
Nousin porstuaan ja sieraimiini tuli yhtäaikaa perunakattilan ja kesäisen
puutalon tuoksu. Kyyneleet tulvahtivat silmiini, sillä tuoksu oli täsmälleen
sama kuin lapsuuteni kesälomilla mummon mökillä.
Muistan myös erään elokuun lopun sadunomaisen tunnelman, kun
ulkona kävi voimakas kuuma tuuli. Sellaista ei koskaan ole Suomessa. Kuivat
lehdet pyörivät ilmassa ja illan värikin oli outo. Taivastelimme asiaa
naapurinrouvan kanssa. Muistan syksyt, kun valtavat vanhat vaahterat pudottivat
moniväriset lehtensä ja minä kahlasin vaahteran ja tammen lehdissä. Oli
tunnelmallista haravoida lehtiä talon kivijalan ja rautakaiteisten
betoniportaiden vieressä. Syksyt yliopiston puistossa olivat hienoja.
Talomme vieressä meni leveä kävelytie ja portaat yliopistolle. Joskus oli niin
paljon kuivia lehtiä, ettei erottanut, missä tie kulkee. Joskus taas
roolipelaajat miekkailivat keskiaikaisissa asuissaan ja haarniskoisaan sillä
samalla tiellä, kirkonkellot löivät ja aika pysähtyi.
Tunnelma pihapiirissä oli hieno, sillä sitä ei ollut
muutettu liikaa. Tunsi olevansa entisissä ajoissa. Taloissa oli alkuperäiset
värit. Alin talo kadun vieressä oli kelta-ruskea, muut talot kelta-valkoisia.
Alin talo oli koristeellisin ulkoapäin, mutta en päässyt koskaan katsomaan
sisään asuntoihin. Siinä talossa asuivat vanhimmat ja alkuperäisimmät asukkaat.
On uskomatonta, että vaikka puutalot olivat vilkkaan Hämeentien vieressä,
pihapiirissä oli rauhallista ja hiljaista. Puutalojen vieressä olevat korkeat
kerrostalot pysäyttivät katumelun ja suurimmat saasteet. Vain muutama askel ja
olin yliopistolla, muutama askel ja olin Aurajoen rannassa. Turun tuomiokirkon
jouluyön messuun kävelimme muutamassa minuutissa kun muut raukat joutuivat
etsimään autoilleen parkkipaikkoja. Vartin kävely ja olin torilla. Ei paljon
hienompaa paikkaa voi Turussa olla! En olisi koskaan uskonut, että voin viihtyä
niin hyvin lähes kaupungin keskustassa, mutta vanha puutalomiljöö on kuitenkin
aivan oma maailmansa.
En kovin monta vuotta ehtinyt yliopiston kainalossa asua.
Muutenkin jatkuvasti oli hieman epätietoista, miten kauan saisin asunnon pitää.
Lopulta siinä kävi niin, että minä muutin opiskelemaan ja töihin muualle
Suomeen ja eksäni jäi asumaan sinne vielä pariksi vuodeksi. Se oli kyllä ihme,
sillä hän inhosi kakluunin lämmittämistä, eikä muutenkaan ollut puutaloasuja.
Taisivat sähkölaskut muodostua pilviä hipoviksi, kun ei kakluuni lämmennyt,
eivätkä puut kulkeutuneet kellarista itsestään sisälle taloon.
Kuulin myöhemmin eksältä, että tuttuni isä oli kuollut ja
asunto oli mennyt myyntiin. Olin joskus haaveillut asunnon ostamisesta, mutta
tiesin aina, ettei sitä saisi kukaan asunto-osakeyhtiön ulkopuolinen ostettua,
sillä etuosto-oikeus oli niillä, jotka jo omistivat asunnon taloyhtiöstä.
Naapurit olivat kertoneet olevansa kiinnostuneita asunnosta. Tiesin, että he
ostaisivat sen, joten ei tarvinnut haikailla eikä haihatella missään vaiheessa
oikeasti asunnon perään. Naapurit sitten ostivatkin sen ja alkoivat parin
vuoden jälkeen laajentaa asuntoaan ”minun” puolelleni. He saivat loistavan
tilavan ja kauniin asunnon, aivan naapurinmiehen työpaikan vierestä.
Minä palaan tuohon asuntoon usein unissani. Se muuttuu aina
sokkeloiseksi ja siinä on ovia enemmän kuin oikeasti. Joskus asunto on rempattu
valtavan isoksi. Alakertaan on tehty hienot saunaosastot, joita siis
oikeastikin naapureilla siellä oli. Joskus siellä on uusien asukkaiden sohvia
ja sänkyjä ja minä tahtoisin muuttaa sinne takaisin. Joskus taas eksäni asuu
siellä yhä ja minä mietin, pitäisikö mennä hänen kanssaan yhteen uudestaan,
jotta saisin asua siellä. Sitten muistan unissani, että asun Chilessä ja olen
naimisissa. Unissani Chilen kotimme on kuumalla kuivalla aavikolla hirveän
kaukana muista ihmisistä. Silti valitsen aina uudelleen mieheni ja elämäni
Chilessä. Se on aina helpotus kun herään. Valitsin siltikin nykyisen elämäni,
vaikka se ihana asunto tulee uniini.
Rakastan nykyistä taloani. Se on kaunis ja viihdyn siellä.
Uudella talolla ei kuitenkaan ole 100-vuotiaan talon sielua. Uusi talo ei tunnu
samalla tavalla elävältä kuin vanha talo. Vaikka meidänkin lautalattiamme ja
ovemme narisevat ja tuuli vinkuu ikkunoissa, se ei kuitenkaan ole sama asia
kuin 100-vuotiaassa talossa, jonka seinät henkivät historiaa. Talomme on
kauniissa paikassa Chilen kukkuloilla maaseudulla. Olen aina halunnut asua
maalla. Olen aina halunnut omakotitalon, joten tuskin olisin tuota muistojeni
asuntoa ostanut, vaikka minulle olisi siihen mahdollisuus tullutkin. Jo silloin
haaveilin omakotitalosta, vaikkakin vanhasta, jonka saisin kunnostaa. Tunnelma
kuitenkin muistojeni kodissa historiallisessa paikassa Suomen vanhimmassa
kaupungissa yksiviisarisen kellon alla oli aivan erilainen kuin Chilen köyhällä
maaseudulla lumihuippuisten Andien piirtyessä vasten horisonttia. Minkälainen
Mia minusta olisi tullut kultturellissa ympäristössä? Minkälaisen Mian
Collahuen Cerro Alto on minusta muovannut?
---
Minulla ei ole yhtään kuvia muistojeni asunnosta, mutta löysin netistä oikotie.fi-sivuilta tämän postauksen kuvat. Kuvien talot ovat juuri näitä, joista kirjoitin. Minun oveni taisi olla ensimmäisen kuvan perältä katsottuna kolmas ovi.