Blondi poseeraa

Michilandiasta saa vaatteita kaikille alle 5-kiloisille koirille, ei siis vain chihuille. Tässä kiinanharjakoira Blondi esittelee pipoa, sadetakkia ja NöfNöf-hupparia.

Sadepäivän leikkejä

Tässä postauksessa tulee nyt tärähtäneitä kuvia, sillä päivä oli harmaa, enkä kuitenkaan tahtonut käyttää salamaa. Tahdon kuitenkin näyttää teille, mitä chihut puuhastelevat, kun on sateisia päiviä, eikä ulkona tule oltua paljon.

Meillä chihujen suurinta hupia on makkaranpiilotusleikit. Ne katsovat silmä kovana huoneensa ovelta, mihin piilotamme nakinpalat. Kun päästämme ne olohuoneeseen, ne ovat jo tyystin unohtaneet, mihin näkivät meidän piilottavan nakit ja ne alkavat pyöriä ja haistella ympäriinsä. Toki on eroja sen suhteen, kuka niistä on hyvä leikissä ja kuka paljon hitaampi, joillakin on selkeästi parempi muisti kuin toisilla.

Nyt olemmekin alkaneet jakaa chihuporukkaa kahteen osaan niin, että nopeat löytäjät etsivät makkaroita omassa ryhmässään ja hitaat omassaan. Alkoi nimittäin käydä niin, että hitaat eivät ehtineet löytää mitään ja ne alkoivat kyllästyä leikkiin, kun taas nopeat hotkaisivat kaikki nakit hetkessä.

Astetta vaikeampi makkaraleikki on se, kun nakit piilotetaan veden alle. Astia oli aluksi pieni taikinakulho, mutta se kävi liian helpoksi, kun chihut rohkaisivat mielensä ja tunkivat kuononsa veteen. Vettä pitää olla hieman enemmän ja astian muoto haasteellisempi.

Tämä punainen pesuvati on haasteellisin meidän chihuillemme. Siellä ne nakit ovat veden alla. Zara, Anastasia ja Choko B. ovat lähimpänä astiaa.

 Elvira yrittää miettiä, miten saisi nakit vadista ja Zara pohtii, voisiko pohjaan tehdä reiän. Yoda on kuvassa vain poseerauksen vuoksi, sillä se ei raukka koskaan oikein pärjää näissä leikeissä, nytkin se vain katsoo kameraan. Se tietää, että leikin lopuksi se kuitenkin saa lohdutukseksi nakinpalan. Leya katsoo vatiin, mutta sillä ei riitä koskaan kiinnostus ongelmien ratkaisuun. Se luovuttikin heti kuvan oton jälkeen.

 Siellä ne makkarat ärsyttävästi näkyvät, mutta on niin vaikeaa ylettyä niihin! Choko B. nousi vadin reunalle, mutta kyllästyi yrittämiseen ja luovutti.

 Matilda tulee seuraamaan touhua. Se antaa muiden aikansa yrittää ja kun huomaa, ettei kukaan oikein onnistu, se nappaa lopulta makarat yksi kerrallaan vedestä. Olenkin kertonut, että Matilda on fiksuin chihumme.

 Elvira rohkaisee mielensä ja uskaltaa tukeutua vadin pohjaan. Chiquitita seuraa tilannetta, muttei ole kiinnostunut pelleilemään. Chiquitita on paras makkaranpiilotusleikissä, mutta vesileikeistä se ei ole kiinnostunut.

 Elviran taidonnäyte, harmi, kun kuva on näin tärähtänyt. Dahlia katselee siskopuolensa yritystä. Taustalla Choko B. yrittää saada nakinpalaa muovikannen alta.

 Elvira ja Anastasia olivat pitkäjännitteisiä.

 Dahlia, Anastasia ja Elvira pohtivat tehtävän vaikeutta ja taustalla Choko B. yrittää saada käännettyä muovikantta.

On hauskaa seurata, kun chihuja alkaa ärsyttää se, että ne eivät yllä makkaroihin, vaikka ovat pidempään jo kokeilleet. Silloin ne saattavat alkaa raapia hurjasti vadin reunoja ja kiertää vatia niin, että etutassut ovat vadin reunalla ja takatassut lattialla. Tässä kuvassa Anastasia harrastaa sitä.

Koruja

Minä en ole tehnyt kovin paljon koruja, mutta sentään joskus jotakin.

 Tämän korun sai veljentyttäreni lahjaksi. Keräsin siihen kaikkea söpöä.

Ja nämä korvikset lähtivät joululahjaksi teepuodin pitäjälle.

Suloinen Dahlia

Uutuuksia syksyyn

Michilandian tuttuihin malleihin on tullut paljon uusia värejä. Tässä joitakin makupaloja.

 Pisara-mantteli, jonka vatsaosa on ruskea, jottei lika näkyisi. Selkään voi valita itse värin.

 Back to basics -fleecenutut koirille ja omistajille, jotka inhoavat vaatteita.

 Tuuli-mantteli, jonka kiinnitys on selkäpuolella.

 Lämpömantteli, joka on kaksinkertaista fleeceä

 Pisara-mantteliin voi myös valita kauluksen, jonka takaosa on korkeampi kuin etuosa.

 Uudet Jeans-valjaat alle 3,5-kiloisille karvakorville.

 Suosittu Puhuri-mantteli

Puhuri

Sunnuntai

Emme me sitten menneet perulaiseen ravintolaan syömään tänään, vaan kävimme kälyn asunnon lähellä olevalla Vega Monumentalin kalatorilla. Sieltä ostimme ulte-merilevää (nuo vihreät kappaleet), katkarapuja ja macha-simpukoita. Merenherkkusalaatin maustoimme tuoreella korianterilla, retiisillä ja sitruunalla. Tämän herkun söimme paahtoleivän kanssa. Ostimme myös taskurapuja (jaivas), joita mieheni keittää juuri nyt iltapalaksi.

Tänään oli aurinkoinen päivä ja minulta onnistui käveleminen eilistä paremmin. Samalta torilta ostin myös virkkuukoukun ja sinistä puuvillalankaa. Netistä löysin ohjeen vauvan pipoon. Sitä olen nyt virkannut aikani kuluksi toisella silmällä telkkaria katsellen.

Päivä on mennyt kivuitta ja onkin sellainen olo, ettei mitään tule tapahtumaan moneen päivään! On jotenkin hyvin normaali olo, mutta niinhän moni sanoo, ettei sitä oikein etukäteen osaa arvata, milloin alkaa tapahtua.

Sitten kun oikeasti tämän kaiken odottamisen jälkeen synnytys alkaa, en oikein tiedä, tulenko olemaan iloinen siitä, että vihdoinkin pääsemme näkemään pojan, vai kauhuisssani siitä, että koko ikäni pelkäämäni tapahtuma on alkamassa. Kyllä luonto on ihmeellinen tässäkin suhteessa, että epävarmuus ja odottaminen valmistavat naisen mieltä niin, että tämä melkein jopa odottaa pelottavan asian alkamista!

Kiitos teille, jotka kerrotte synnytyksen olevan hieno tapahtuma! Se valaa uskoa siihen, että minäkin selviän siitä.

Turhia hälytyksiä

Tilanteemme on yhä tämä. Odottelua. Laskettu aika on 7.9. mutta lääkäri on antanut jo kaksi turhaa hälytystä, mikä tietenkin on hermostuttanut meitä. Yli viikko sitten hän sanoi vauvan syntyvän minä hetkenä hyvänsä ja että meidän pitäisi olla lähellä klinikkaa. Torstaina hän sanoi vauvan syntyvän ehkä aamuyöllä ja jouduin jo klinikalle illalla. Siellä todettiin supistusten tulevan kymmenen minuutin välein. Supistukset eivät kuitenkaan olleet kivuliaita. Itselläni ei ollut sellainen olo, että synnytys olisi alkamassa, mutta enhän minä ekakertalaisena luota omiin tuntemuksiini. Kätilöt sanoivat, että synnytys varmaan alkaisi parin päivän sisällä. Nyt on pari päivää mennyt. Eilen supisteli ihan mahdottomasti (mutta kivuttomasti) koko päivän. Yö meni lievissä kivuissa (muttei supistuksissa) ja nyt aamulla on taas oikein hyvä olo.

Eilen kävimme Peikkokukkulalla ja leikkasin Michilandian tilauksia ja vähän ompelinkin, ettei tilaussuma ihan kamalasti kasaantuisi. Vauva riehui mahassa uskomattoman paljon. Automatkat olivat tuskaisia, varsinkin paluumatka Concepcioniin. Auton heiluminen aiheuttaa hirveän paineen tuonne alavatsaan.

Koko yö meni lievissä selkä-maha-reisi-kivuissa, mutta ilman supistuksia. Kahdelta yöllä oli pakko nousta syömään paahtoleipää, kun vauva riehui, eikä suostunut rauhoittumaan, vaikka lauloin kaikki tuntemani kehtolaulut ja silittelin vatsaa. Sillä oli kai nälkä, sillä syötyäni se rauhoittui!

Nyt pitäisi keksiä, mitä tänään tekisi. On tosi tylsää, sillä käveleminen on niin tuskallista, ettei tee mieli mennä katsomaan kauppojakaan. Olen jo ihan kyllästynyt surffailemaan netissäkin. Ehkä voisimme mennä syömään lounasta perulaiseen ravintolaan!

Kiitos kaikille mukana elämisestä!

Potkukelkkailua

Näissä kuvissa mieheni on ekan kerran Suomessa reilu kymmenen vuotta sitten. Hän näki yhden mummon potkuttelevan potkukelkalla ja hän oli haltioissaan. Kävin sitten lainaamassa naapurin mummolta potkukelkkaa, jotta miehenikin pääsi vauhdin hurmaan. Hänestä potkukelkka

on aivan loistava keksintö ja vielä hienommaksi sen tekee se, että kesällä siihen voi asentaa pyörät!

Vaikka mieheni onkin tuollainen "etelänelävän" näköinen, niin kyllä hän oli lumeen tottunut jo ennen Suomeen tuloa. New Yorkissa on kunnolliset kylmät talvet ja siellä hän asui melkein parikymmentä vuotta ennen kuin me tapasimme. Myös Chilessä vuorilla on lunta.

Sitä mieheni ei kuitenkaan voinut käsittää, että suolainen vesi, eli meri, voi jäätyä niin paksusti, että sen päällä voi autollakin ajaa. Häntä pelotti kävellä jäällä.

Odottelua

Kävimme klinikalla, koska gynekologi sanoi, että minun täytyy olla siellä yhdeksältä illalla. Itselläni ei kyllä vielä ollut sellainen olo, että olisi tehnyt mieli mennä.Vatsani ympärille laitettiin sellainen laite, joka mittaa supistuksia ja ajattelin, ettei minulla ole varmaan yhtään supistusta sen puolen tunnin aikana. Supistuksia oli kuitenkin kymmenen minuutin välein ja olin kaksi senttimetriä auki. Kätilöt sanoivat, että voin palata kälyn luokse odottelemaan. Kun supistuksia on kymmenen minuutin aikana kolme, voin palata klinikalle. Minä sitä jo mietinkin, että onpa outoa, jos synnytys alkaa näin vähillä kivuilla. Nyt istun jumppapallon päällä ja meinaan mennä sänkyyn lukemaan. Toivottavasti saan nukkua koko yön ja supistukset alkaisivat vasta huomenna aamulla. Tykkäisin jotenkin mieluummin olla kipujen kourissa päiväsaikaan kuin yöllä.

Jumppapallo kainaloon ja menoks!

Kiitos kaikille kommenteistanne aiempaan postaukseen! Ei minun nyt sitten tarvitsekaan miettiä, menemmekö Peikkokukkulalle odottamaan vai emme. Menimme kontrolliin ja lääkäri sanoi, että synnytys on oikeastaan jo alkanut. Minulla oli supistus samalla hetkellä, kun olimme vastaanotolla ja olin auki kaksi senttimetriä. Itse en kyllä sitä supistukseksi tiennyt. Saimme kolme tuntia aikaa käydä kälyn luona laittamassa tavarat kuntoon ja palata klinikalle. Nyt meidän pitää lähteä. Pitäkää minulle peukkuja! Toivottavasti rutistus ei kestä kauhean kauan. Tulen kertomaan uutisia, kun ehdin ja pystyn!

Unohdimme hääpäivän!

Ups, mikä moka! Huomasimme eilen, että olemme unohtaneet hääpäivämme. Molemmat meistä ovat unohtaneet sen. Mieheni alkoi yhtäkkiä eilen laskeskella päivämääriä ja sanoi, että on jo 22.8. ja että 20.8. meni ohi. Minä katsoin häntä hölmistyneenä...mitä tapahtuu 20.8? Ei ainakaan ole hänen syntymäpäivänsä. Sitten tajusin, että seitsemän vuotta sitten menimme naimisiin 20. elokuuta! Ensimmäisen kerran kävi näin. Onko tämä nyt seitsemän vuoden kriisi, vai voimmeko laittaa tämän sen piikkiin, että olemme niin hermostuneita siitä, milloin vauva syntyy?

 

Nimittäin hermostuneita me tosiaan olemme! Gynekologi kun sanoi viime torstaina, ettei Peikkokukkulalle ole enää menemistä, sillä vauva voi syntyä minä hetkenä hyvänsä ja meidän pitäisi olla varmuudeksi klinikan lähellä. Me jäimmekin Concepcioniin perjantaina ja pitkästyimme siellä viikonlopun aikana. Kun ei ole omassa kodissa, niin on tylsää! Maanantaina oli taas kontrolli, eikä mitään edistystä ollut tapahtunut. Viikko 38 alkoi. Päätimme palata gynekologin suosituksista piittaamatta Peikkokukkulalle. Ajattelin, että eihän meillä ole kuin reilun tunnin matka klinikalle, kyllähän siinä ajassa pitäisi ehtiä, jos ei kauhean huono tuuri kävisi.

 

Olo on kyllä todella raskas, mutta mieluummin sitä on omassa kodissa! Tänään on taas kontrolli ja meinaamme palata Peikkokukkulalla ainakin vielä yhdeksi yöksi, ellei lääkäri sitä nyt ihan ehdottomasti kiellä.

 

Otammeko teistä suuren riskin, jos odotamme synnytystä kotona? Meiltä menee hieman yli tunti klinikalle. Kertokaapa omia kokemuksianne ja ajatuksianne.

 

Lähinnä tässä mietityttää se, että onko supistukset kamalan hankalia kestää tunnin verran liikkuvassa autossa? Tässä siis ajatuksena se, että lähtisi heti ensimmäisen supistuksen tultua.

 

 

Lisää hääkuviamme voit katsella täällä.

 

Hääpäivä jäi nyt juhlimatta, mutta onneksi vahingossa kävimme syömässä perulaisessa ravintolassa juuri päivää ennen. Vaikka kyllä me ajattelimme mennä uudestaan perulaiseen ravintolaan juhlistamaan hääpäivää - hyvä syy päästä taas herkuttelemaan!

 

Nyt meinaan ommella vähän Michilandian tilauksia ennen kuin lähdemme Concepcioniin!

 

Kiitos kaikista ihanista kommenteistanne aiempiin postauksiin!

Uusi gynekologini ja doula

Minä vaihdoin gynekologiani vasta pari kuukautta sitten. Siihen asti kävin raskauden alusta asti gynekologilla, jota yksi ystäväni oli minulle suositellut. Alusta asti tunsin itseni pöljäksi. Tunsin, että gynekologilla ei ollut koskaan aikaa kuunnella minua, eikä hän ottanut minua tosissaan. Tunne vahvistui raskauden edetessä. Koska olin jo ottanut selvää raskaudesta ja synnytyksestä, aloin tehdä hänelle kysymyksiä. Sain niin outoja vastauksia, että loppukin luottamus alkoi rapistua. Gynekologi oli kyllä ihan mukava. Hänellä oli viimeisen päälle hienot laitteet, ultrat yms. Oli myös vahva ammattitaito. Hän esimerkiksi näki vauvan sukupuolen jo pari viikkoa ennen kuin se Suomessa nähdään. Mikä minua sitten alkoi ärsyttää hänessä, oli se, että hän lyttäsi hölynpölyksi kaiken sellaisen, mikä Suomessa on ihan yleistä tietoa.

Ensinnäkin Suomessa kehotetaan tulevaa äitiä ottamaan asioista selvää, lukemaan annetut esitteet ja esittämään omat toiveet synnytykseen liittyen. Gynekologini mielestä minun ei tullut etsiä mitään informaatiota, sillä hän kyllä hoitaisi synnytyksen niin, että koko juttu olisi niin helppo, että tahtoisin heti paikalla toisen lapsen. Hän sanoi, ettei synnytys tule sattumaan lainkaan, sillä hän kyllä tietää, miten paljon laittaa epiduraalia. Siis kuka tässä meinaakaan synnyttää, gynekologi vai minä? Hän sanoi, että minun tapauksessani synnytys kannattaisi käynnistää, sillä meillä on tunnin matka klinikalle. Kun kysyin, eikö käynnistyksen jälkeen supistukset ole rajumpia ja kivut kovempia, hän sanoi, ettei se ole totta, sillä epiduraali voidaan laittaa heti. Eikö käynnistyksen jälkeen synnytykset johda helpommin sektioihin? Eivät johda. Eikö liian aikasen epiduraalin laittamisen jälkeen supistukset lopu ja synnytys saattaa pysähtyä tai pidentyä? Ei pidä paikkansa. Hän ei ollut valmis kuuntelemaan, uskomaan tai keskustelemaan aiheista, joita Suomessa pidetään yleisenä tietona. Ajatelkaa, missä ristiriidassa pääni oli! Muutenkin olen synnytyspelkoinen ja sitten pukkaa niin ristiriitaista tietoa. Toinen puoli minusta olisi tahtonut uskoa häntä, olisihan se ihanaa uskotella itselle, että kaikki tulisi olemaan kivutonta ja helppoa!

Viimeinen pisara taisi minulle sitten olla sellainen, kun kerroin gynekologille, etten tahtoisi synnyttää pedissä jalat niissä kamalissa metallihärveleissä. Kysyin, oliko minun pakko laittaa jalat telineisiin. Gynekologi sanoi, että se on ainoa mahdollinen synnytysasento! Muissa asennoissa ei voi synnyttää, sillä vauva voi pudota lattialle! Siis mitäh?

Aloin puhua äitiysjoogassa ohjaajalle ja muille naisille, etten tuntenut oloani varmaksi gynekologini kanssa. Sainkin kuulla monelta, etteivät hekään pitäneet kyseisestä miehestä. Sain suositukset kolmelle eri gynekologille. Puhuin myös ystäväni kanssa, joka oli suositellut ensimmäistä gynekologia minulle ja joka myös sai ensimmäisen lapsensa tämän avustuksella. Ystäväni kertoi, että häntäkin on alkanut ärsyttää kyseinen gynekologi ja hän on miettinyt vaihtamista. Hän myös kertoi synnytyksestään asioita, joita gynekologi teki kysymättä ystäväni mielipidettä ja edes kertomatta tälle, mitä teki. Esimerkiksi ystäväni sai oksitosiinia suoneen, jotta synnytys etenisi nopeammin, vaikka synnytys oli lähtenyt käyntiin ihan normaalisti ja eteni myös normaalisti. Ystäväni sai vasta jälkeenpäin kuulla oksitosiinista. Muitakin toimenpiteitä gynekologi oli tehnyt kysymättä ja ystäväni mielestä turhaan.

Varasin sitten ajan yhdelle gynekologille, jota joogassa minulle suositeltiin. Menin tapaamaan häntä ja hän halusi kuulla, miksi tahdoin vaihtaa gynekologia. Kerroin kaikki yllämainitsemani syyt. Hän kertoi olevansa aivan samaa mieltä, mitä tulee kaikkiin epäilyksiini. Eli että synnytystä ei saisi turhaan käynnistää, käynnistykset johtavat helpommin sektioihin, supistukset ovat kivuliaampia käynnistyksen jälkeen, naisen tulee itse saada päättää, miten synnyttää ja missä asennossa synnyttää jne. Hän sanoi, ettei minun tarvitse olla jalat missään telineissä, jossen itse niin tahdo. Hän on perustanut pienen ryhmän, joka tukee luonnollisia ja normaaleja synnytyksiä. Hän antoi minulle nettisivujensa osoitteen ja pyysi minua lukemaan sivut ja ottamaan yhteyttä doulaansa. Sitten voisin päättää, tahdonko valita hänet gynekologikseen.

Heti kotona menin nettiin ja luin kaiken informaation. Hänen mielipiteensä olivat sitä samaa, mikä Suomessa on ihan yleisen tiedon mukaista. Täällä monet ryhmän ideoista ovat vielä hieman edistyksellisiä. Naiselle tulee tarjota kaikki mahdollinen informaatio, jotta tämä saa itse päättää, mitä tahtoo. Naisen kuuluu olla synnytyksen päänäyttelijä, eikä gynekologin. Naisen toiveita ja tarpeita tulee kunnioittaa. Turhia toimenpiteitä ei tule tehdä. Päätin, että jo ihan näiden tietojen nojalla aion vaihtaa gynekologia.

Tapasin myös doulan. Gynekologin pieneen ryhmään kuuluu siis hän itse, yksi doula, lastenlääkäri sekä siihen ollaan kouluttamassa kätilöä/kätilöitä. Heillä tulee olemaan se oma oranssi synnytyssalinsa. Kaikesta tästä käytetään nimeä ”parto humanizado”. Ryhmä on myös miettinyt sitä vaihtoehtoa, että synnytys ei sujukaan hyvin ja lopulta joudutaan sektioon. Miten tilanne saataisiin naiselle vähemmän traumaattiseksi ja miten vauva saisi hieman enemmän aikaa olla äidin kanssa heti syntymänsä jälkeen. En tietenkään tiedä, miten nämä asiat toimivat oikeassa elämässä, mutta ainakin he yrittävät viedä asiaa parempaan suuntaan.

Ennen doulan tapaamista ajattelin, että mihin minä häntä oikein tarvitsen? Jos mukana on jo gynekologi, anestesiologi, kätilö ja mieheni, niin eikö siinä sitä porukkaa sitten riittävästi ole? Sitten kun sain kuulla, ettei ilokaasua ole lainkaan, kuumavesipulloja ei saa käyttää ja vauvakin voidaan kätilön toimesta viedä pois liian nopeasti, aloin tajuta, että doulan tehtävä on pitää huolta asioista, joihin en ehkä sillä hetkellä itse pysty. Hän kertoi, että hän tuo musiikkia, aromaterapiaa, hän tekee refleksiologiaa, hän voi tuoda lämpöpatjan kipuja vastaan ja pitää huolta siitä, että asiat menevät niin kuin minä tahdon. Jos esimerkiksi joutuisinkin sektioon, hän pitäisi huolen siitä, että vauva annetaan miehelleni ihokosketukseen, sillä mieheni ei varmaan siinä tilanteessa sitä itse tajuaisi pyytää (klinikan muiden gynekologien synnytyksissä lasta ei anneta isälle ihokosketukseen). Doula myös opastaa miestäni siinä, mistä kohtaa selkää tämän tulee painaa supistusten aikana jne.

Normaalisti tuleva äiti tapaa doulan useamman kerran raskausaikana, mutta koska minä vaihdoin gynekologia näin viimetipassa, olen tavannut doulan vain kerran yksin ja kerran mieheni kanssa. Mieheni piti tapaamista todella hyvänä. Gynekologi kun on aina niin kiireinen vastaanottoaikanaan, että siellä ei ehdi jutella niin paljon kuin tahtoisi. Doulan kanssa juttelimme puolitoista tuntia ja hänelle saa soittaa koska tahansa. Hän selitti kaiken juurta jaksain ja opetti minulle myös ponnistamisen salat, mitä kukaan muu ei ole tehnyt. Doula myös kertoi meille, että tässä ”humaanissa synnytyksessä” gynekologi laittaa peilin niin, että minä voin nähdä, miten vauva on syntymässä. En kyllä tiedä, pystynkö katsomaan...sen näkee sitten, miltä minusta tuntuu.

Doulan kanssa keskustelu myös muutti mieheni mielipiteitä. Tähän asti hän on sanonut, ettei missään nimessä aio leikata napanuoraa eikä missään nimessä tahdo nähdä lapsen syntyvän. Hän tahtoo olla pääni vierellä katsomatta ”sinne”. Jo keskustelun lopussa hän ilmoitti doulalle, että tahtoo leikata napanuoran. Doulaa nauratti, sillä kuulemma kaikki isät sanovat aluksi, etteivät tahdo ja sitten muuttavatkin mielensä. Tänä aamuna mieheni ällistytti minua sanomalla, että ehkä hän tahtookin ottaa lapsen vastaan, kun se syntyy! Minä sanoin, että hänen täytyy tehdä ihan niin kuin hänestä itsestä parhaalta tuntuu.

On outoa, että mieleni on muuttunut raskauden aikana näin paljon. Ennen raskautta olin lähes varma, että jos joskus tahdon lapsen, niin en tahdo tietää synnytyksestä yhtään mitään! Naps vaan, maha auki, lapsi pois, siistiksi ja minä tahdon nähdä hänet vasta kun hän on puhdas ja hajuton. Miten se mieli muuttuikin ihan kenenkään aivopesemättä minua? Alkoi tuntua tärkeältä kokea lapsen syntymä luonnollisella tavalla. Vieläkin pelkään kipua yli kaiken ja hoen sitä jatkuvasti gynekologille, mutta silti tahdon yrittää synnyttää alakautta. Tietenkin tiedän, että mitä tahansa voi tapahtua, eivätkä asiat mene aina niin kuin toivoisi. Saattaa olla, että lapsi on liian iso tai sitten tulee muita syitä, miksi sektio joudutaankin tekemään. Se, miten lapsi lopulta tulee ulos, ei ole minulle kovin merkitsevää. Kunhan ei sattuisi liikaa! Miten kaikki sitten menee, kerron teille, jos en ole liian järkyttynyt kokemastani.

Raskaus ja synnytys Sanatorio Alemanin naistenklinikalla

Klinikalle tulevista naisista siis 80 % menee sektioon ja vain 20 % normaalin synnytykseen, kuten eilen kerroin.

Sektiot suoritetaan leikkaussalissa. Vauva näytetään äidille ja viedään pois. Isä saa olla mukana. Kaikki tapahtuu varmaankin samalla tavalla kuin Suomessa.

Kun nainen tulee normaaliin synnytykseen klinikalle, hänet ensin viedään ”sala preparto”. Näitä huoneita on klinikalla neljä. Huoneessa on yksi sänky, suihku ja jotain laitteita. Ei ilokaasua, ei telkkaria. Tässä huoneessa nainen odottelee varsinaista synnytyksen alkamista. Klinikalta lainataan naisen halutessa jumppapallo, tai oman saa myös viedä. Kuumia suihkuja saa ottaa. Kuumavesipullon käyttö on kielletty palovammariskin takia. Tulevalla äidillä saa olla läheisiä henkilöitä tukenaan. Chilessä isät osallistuvat synnytyksiin. Paikalla olevien ihmisten (myös isän) täytyy pukeutua sairaalavaatteisiin (paitsi minun gynekologini järjestämissä synnytyksissä, joista kerron jatkossa lisää). Tulevalle äidille laitetaan sellainen paita, joka on selästä auki.

Kun varsinainen synnytys alkaa, nainen viedään käytävän toiselle puolelle synnytyssaliin. Saleja on kolme normaaliin synnytykseen ja yksi luonnolliseen synnytykseen erikoistunut sali, joka oli rakenteilla, kun pääsin sitä katsomaan. Normaalit salit ovat huoneita, joissa on yksi sänky ja laitteita. Niitä ei ole sisustettu mitenkään erityisen mukavasti, mutta kaikki on kuitenkin siistiä ja modernia. Värit ovat neutraaleja sairaalavärejä. Neljäs sali on minun gynekologini oma synnytyssali. Se on maalattu oranssiksi, eikä siellä ole lainkaan sänkyä. Siellä on puinen matala sohva, jolla on ohut tekonahkainen patja sekä puinen synnytysjakkara. En tiedä, mitä muuta huoneeseen vielä tulee. Minä en pitänyt huoneen tunnelmasta lainkaan, vaikka siellä olikin yritetty välttää sairaalatunnelmaa. Sanoin jo gynekologilleni, että tahdon sellaiseen tavalliseen huoneeseen. Millään Concepcionin klinikalla ei ole mahdollisuutta synnyttää ammeessa.

Kerroin gynekologilleni, etten tahdo luonnollista synnytystä (parto natural) vaan normaalin synnytyksen (parto normal). Kerroin tahtovani ehdottomasti epiduraalin ja riittävästi! Kerroin, etten ole lainkaan urhea ja olen aina ajatellut valita sektion pelkojeni takia, mutta mieleni muuttui kun tulin raskaaksi. En kuitenkaan tahdo yrittää mitään sellaista, joka on itselleni extremeä, kuten oranssia huonetta ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ;)

Raskaudenaikaiset kontrollit ja synnytyksen klinikalla hoitaa gynekologi. Ultraääniä otettiin raskauden aikana noin kerran kuussa, joista yksi oli 3D doppler. Verikokeita otettiin kaksi kertaa, joista toisen aikana myös testattiin sokerirasitus. Kätilöä ei tapaa etukäteen lainkaan. On myös klinikoita, joilla oma kätilö osoitetaan ensimmäisillä gynekologikäynneillä, mutta gynekologi silti hoitaa kontrollit ja synnytyksen. Kätilö on mukana synnytyksessä ja voi vaihtua keskenkaiken, kuten Suomessakin. Eli ainoa henkilö, joka pysyy alusta loppuun saakka samana, on gynekologi (ja minun tapauksessani myös doula).

Synnytyksen jälkeen vauva pääsee vähäksi aikaa äidin rinnalle ja sen jälkeen se viedään siistittäväksi ja tutkittavaksi ja sitten vauvahuoneeseen. Isä saa olla mukana näissä toimenpiteissä. Vauva jää vauvahuoneeseen, kunnes äiti pyytää sairaanhoitajaa tuomaan vauvan. Jos äiti ei tahdo olla aluksi vauvansa kanssa, vauva pysyy vauvahuoneessa.

Nyt kuitenkin Chilessäkin on herätty äidin ja vauvan ensimmäisten hetkien ja ihokosketuksen tärkeyteen, joten normaalin synnytyksen jälkeen on mahdollista, että vauva on äidin rinnalla tunninkin, ennen kuin se viedään siistittäväksi. En tiedä, missä vaiheessa ne punnitukset yms. tehdään tässä tapauksessa. Tästä täytyy kuitenkin ilmoittaa selkeästi kätilölle. Minun tapauksessani vauva tulee olemaan kanssani tunnin, mikäli kaikki menee hyvin. Tämä kuuluu osana ”humaania synnytystä”, josta kerron jatkossa.

Synnytyksen jälkeen äiti viedään ”sala post-parto”, jossa ollaan normaalin synnytyksen jälkeen kaksi päivää ja sektion jälkeen kolme päivää. Näitä huoneita on erilaisia riippuen siitä, kuinka paljon on valmis maksamaan. Tavallinen huone on sellainen, jossa kaksi äitiä jakaa huoneen ja vessan. Sänkyjen väliin voi vetää verhon. Jos maksaa noin 300 euroa enemmän, saa pienen yksityishuoneen. Kun maksaa vielä enemmän, saa ison yksityishuoneen. Kallein mahdollisuus on sviitti. Minusta on ihan sama, minkä kokoinen huone on parin päivän aikana klinikalla. Voin aivan mainiosti jakaa huoneen jonkun toisen naisen kanssa. Se voi olla kivaakin, kun saa juttuseuraa. Vauva tuodaan huoneeseen syömään tai vauvaa voi myös pitää koko ajan huoneessa, mikäli se sopii toiselle äidille. Kuulemma koskaan ei ole ongelmia syntynyt tästä aiheesta. Riippuu paljon äidin kunnosta, tahtooko tämä pitää vauvaa vierellään koko ajan. Kätilö kertoi, että on paljon äitejä, jotka sanovat, että ovat maksaneet hoidosta, joten tahtovat levätä rauhassa nämä pari päivää ja vasta sitten kotona alkaa hoitaa itse vauvaa. Ensikertalaisen kuitenkin kannattaa hoidella vauvaa jo klinikalla, sillä kätilöt opettavat taitoja, joita sitten kotona tarvitaan.

Jatkuu huomenna...

80 % synnytyksistä sektioita!

Minua on pyydetty kertomaan, miten neuvola-, raskaus- ja synnytysasiat eroavat Suomen systeemistä. Koska en tiedä kovin hyvin, miten ne toimivat Suomessa, niin kerron nyt tästä Chilen systeemistä ja voitte sitten itse vertailla.

Minulla on nyt aikaa kirjoitella, kun oma synnytykseni ei ole vielä lähtenyt käyntiin ja on aika tylsää vain odotella täällä kälyn luona. Minulla on kyllä vähän vaikeaa pitää ajatukset koossa, joten antakaa anteeksi, jos tekstini ei ole kauhean loogista juuri nyt;)

Chilessä on sekä julkinen että yksityinen terveydenhuolto. Sekä julkisella että yksityisellä puolella on sekä hyviä että huonoja lääkäreitä. Julkisen puolen lääkärit pitävät yleensä omaa vastaanottoa iltaisin tai sitten heillä on vastaanotto yksityisilläkin klinikoilla. Kun menee julkiseen sairaalaan, täytyy ilmeisesti mennä lääkärille, joka siellä osoitetaan, mutta yksityisellä klinikalla lääkärin saa itse valita.

Pienistä yksityislääkärien- ja hammaslääkärien vastaanotoista on tullut sen verran hurjia dokumentteja, että minä suosin ehdottomasti isoja tunnettuja yksityisiä klinikoita. Julkisiin sairaaloihin en tahdo mennä kuin hätätilassa. Henkilökunta niissä on mukavaa ja lääkäritkin pääosin osaavia, mutta sairaalat ovat yleensä todella huonossa kunnossa. (Minulla on kokemusta kolmen eri kaupungin neljästä eri julkisesta sairaalasta.) On inhottavaa olla kipeänä paikassa, jossa vessat ovat törkylikaiset, likaiset alusastiat valloittavat ammeet, ei ole veskipaperia, hanasta tulee vain kylmä vesi, saippuaa ei ole, lakanat ovat ryppyiset, maalit varisevat seinistä, seinissä on reikiä, joista aurinko paistaa sisään, huoneissa ei ole tv:tä eikä koko sairaalassa mitään luettavaa - edes vanhoja lehtiä, aamupalaksi on pikimustaa teetä ja viisi vesikeksiä jne.

Klinikat taas ovat moderneja ja siistejä. Vessoissa on paperia, lämmintä vettä ja saippuaa. Niitä myös selvästi siivotaan ja maalataan tarvittaessa. Laitteisto on uutta. Henkilökunta mukavaa ja lääkärit panostavat potilaisiinsa kuulemma enemmän kuin julkisissa sairaaloissa (En tiedä, onko tämä totta, olen kuullut tämän vain muilta! Minua on kyllä aina kohdeltu tosi hyvin julkisissa sairaaloissa, joten henkilökohtaisesti en voi valittaa aiheesta.) Yksityiset klinikat Chilessä ovat hienompia ja mukavampia kuin sairaalat Suomessa.

Kuten Suomessakin, julkisissa sairaaloissa on toimenpiteisiin pitkät jonot, kun taas klinikoille pääsee toimenpiteisiin samantien.

Sairausvakuutussysteemi täällä on mielestäni monimutkainen, joten en ala sitä sen enempää selittää kuin että kun maksaa enemmän vakuutusta, täytyy maksaa vähemmän lääkärikäynneistä ja toimenpiteistä. Joillekin lääkäreille täytyy maksaa koko summa, jos maksaa ”vääränlaista” sairausvakuutusta. Eli joskus lääkäri täytyy valita sen mukaan, mitä sairausvakuutusta maksaa. Esimerkiksi minä olisin tahtonut mennä lääkärille, jota kovasti suositeltiin, mutta olisin joutunut maksamaan jokaisesta käynnistä melkein 40 euroa enemmän kuin maksan nyt. Nyt käyn lääkärillä, joka ottaa vain kerran viikossa potilaita, joilla on minun sairausvakuutukseni (Fonasa). Muina päivinä hän ottaa Isapren asiakkaita.

Eli kaiken tämän johdannon jälkeen arvaattekin, että minä käyn raskausajan kontrolleissa ja aion synnyttää yksityisellä klinikalla. Paikan nimi on Sanatorio Aleman ja sen alla on naisille oma klinikka Clinica de Mujer.

En tahtoisi missään nimessä synnyttää julkisessa sairaalassa, sillä olen kuullut, että siellä ei anneta epiduraalia. Juuri entisen aputyttöni serkku sai vauvan ja oli pyörtynyt tuskiin. Mieheni siskontyttö myös synnytti toisen lapsensa julkisessa sairaalassa, eikä edes saanut apua synnytyksen alettua. Siivooja alkoi auttaa häntä. Epiduraalia ei myös siskontytölle annettu. Olen kuullut monta monituista tarinaa ihan viime kuukausilta ja viime vuosilta, eikä epiduraalia ole annettu. Ilokaasua täällä ei ole lainkaan (edes klinikalla), älkääkä kuvitelkokaan, että julkisissa sairaaloissa olisi ammeita, kuumia suihkuja, jumppapalloja, aromaterapioita, hypnooseja tai mitään muutakaan! En tiedä, mikä julkisten sairaaloiden linja on, mitä tulee epiduraaliin tai muihin kivunlievityksiin. Olen nimittäin kuullut, että joillekin annettaisiin epiduraali, mutta en ole kuullut keneltäkään henkilökohtaisesti, joten mitään varmaa en osaa sanoa.

Julkisissa sairaaloissa 30 % synnytyksistä on keisarileikkauksia. Olen kuullut niistä vain hyvää. Puudutukset ja kivunlievitykset ovat olleet riittäviä ja asiakasta on kohdeltu hyvin.

Nyt tullaankin tähän uskomattomaan eroon Suomen ja Chilen välillä: Chilessä gynekologini mukaan julkisissa sairaaloissa tehdään sektioita 30%, kun taas yksityisillä klinikoilla sektioiden osuus on 70% kaikista synnytyksistä! (Suomessa sektioiden määrä synnytyksistä on 16 %.) Eli 70 % naisista, joilla on varaa maksaa yksityiselle klinikalle, valitsevat itse sektion tai lääkäri heille sitä suosittelee. Sektio on nopeampi ja lääkärille helpompi ja muka komplikaatioita tulee vähemmän. Normaalien synnytysten jälkeen kuulemma on tullut enemmän gynekologeille haasteita oikeuteen kuin keisarileikkausten jälkeen ja siksi moni lääkäri helposti turvautuu sektioon. Näin väitti ensimmäinen gynekologini.

Jopa siis julkisissa sairaaloissa sektioiden määrä on huomattavasti suurempi kuin Suomessa. Tiedän tapauksen, jossa yksi tuttu 17-vuotias tyttö sai lapsen. Hänelle tehtiin julkisessa sairaalassa sektio siitä syystä, että lääkäri tahtoi säästää tyttöä traumalta! Jos hän saisi lapsen alakautta 17-vuotiaana, hän ei ehkä enää koskaan tahtoisi saada lapsia! Toisaalta taas tiedän tapauksia, joissa 13-15-vuotiaat tytöt ovat joutuneet synnyttämään julkisissa sairaaloissa ilman epiduraalia. Missä menee sairaaloiden ja lääkäreiden linja, sitä en tiedä.

Käyn kerran viikossa klinikan järjestämissä keskustelutilaisuuksissa. Siellä puhutaan kaikista raskauteen ja synnytykseen sekä vastasyntyneisiin liittyvistä aiheista, sillä varsinaista synnytysvalmennusta eikä neuvolakäyntejä klinikoilla ole. Viime viikolla kätilö kertoi meille, että Concepcionissa tehdään koko Chileen katsoen eniten sektioita. Clinica de Mujerilla 80 % synnytyksistä on sektioita! Kysyimme, miksi niin paljon. Kätilö osasi vastata näin järkevästi:” Koska tämä on Concepcion.” Naiset suurimmaksi osaksi itse valitsevat sektion.

Kätilö kertoi, että joka päivä Clinica de Mujerilla on 15-20 synnytystä. 18 synnytystä kahdestakymmenestä on sektioita! Leikkaussalit ovat siis koko ajan käytössä ja uudet äidit on saatava niistä pian pois, jotta sali saadaan siivottua seuraavalle. Klinikan neljä tavallista synnytyssalia taas ovat tyhjillään. Minä pääsin katsomaan saleja, eikä siellä tosiaan ollut ketään silloinkaan.

Huomenna kerron teille tarkemmin klinikasta, jolla minä aion synnyttää, joten pysykääpä kuulolla, jos tällaiset asiat kiinnostavat :)

Doña Matilda

Meillä on kaksi pitkäkarvaista chihuahuaa: melkein 12-vuotias Chiquitita sekä sen tytär 5,5-vuotias Matilda. Matilda on aika kookas. Se painaa noin 3,2 kiloa. Se on ehkä chihuistamme viisain. Se tykkää tähystää korkealta paikalta sekä ulkona kumpujen ja kasojen päältä sekä olohuoneessa sohvan selkänojan päältä. Matildasta näkee, että se AJATTELEE. Se ratkoo ongelmia. Se myös ymmärtää rikkoa talon sääntöjä silloin, kun tulee vieraita ;) 

Matilda tietää, ettei sohvalle saa hypätä, mutta kun meille tulee vieraita, se käyttää heti tilaisuuden hyväkseen ja hyppää vieraan syliin. Matilda onkin yksi sosiaalisimmista chihuistamme. Matildasta ei tullut kovin kaunis, jos vertaa rotumääritelmään. Sen pää on aika littana, kuono pitkä, selkä pitkähkö ja raajat lyhyet. En tiedä, mistä se vetäisi tuollaiset geenit, sillä se ei muistuta paljonkaan kumpaakaan vanhempaansa. Matildaa ottaakin suunnattomasti päähän, kun se ei pääse juoksemaan lyhyillä kintuillaan isojen koirien perässä niin nopeasti kuin sen tekisi mieli. Matilda on ollut todella reipas koira pennusta saakka. Sillä on hyvä luonne, eikä se ole sairastellut lainkaan.

Matilda rakastaa sitä, kun meille tulee joku käymään. Se kiehnää ihmisten kimpussa välillä liikaakin. Meidän täytyy joskus laittaa se huoneeseensa, ettei se ärsytä kyläilijöitä. Yksi Matildan lempi-ihmisistä on entinen aputyttöni. Kun hän tuli töihin, Matilda ihan itki ilosta. Kerran Matilda hävisi aputytön työpäivän jälkeen. Huusimme sitä ja etsimme joka paikasta. Sitten keksin soittaa aputytölle. Tämä oli jo ehtinyt kävellä kukkulalta alas maantielle saakka, kun huomasi, että Matilda kulki hänen perässään! Aputyttö oli ottanut Maffen syliinsä ja lähtenyt kävelemään uudestaan kukkulaa ylös!  Sitten vein aputytön autolla maantielle, ettei hänen tarvinnut kävellä kahta kertaa edestakaisin samana päivänä! Sen tempauksen jälkeen täytyikin aina pitää huoli siitä, että Matilda oli sisätiloissa, kun aputyttö lähti kotiin.

 

Matilda tykkää myös matkustelusta ja Concepcionin reissut saavat sen hyvin onnelliseksi. Concepcionissa se pääsee tapamaan veljeään Aaronia sekä kälyäni, joka on sen nykyinen lempi-ihminen (meidän lisäksi tietty!)

Käännekohta

Aika tuntuu pysähtyneen. Istun rantatuolissa Peikkokukkulan talon edessä talviauringon lämmittäessä takaraivoani. Päälläni on vain pyjama, aamutakki ja kumisaappaat. Vihreä kolibri, jolla on kirkkaanpunainen päälaki, pörrää rosmariinipensaassa ja muissa kukissa. Urco-lintu katselee minua viereisestä omenapuusta punaisilla silmillään. Mieheni hakkaa polttopuita pienemmiksi. Linnut visertävät puissa. Auto on pakattuna jumppapallolla, vauvanistuimella, vaipoilla, pyjamillla ja kaikella sillä, mitä seuraavan viikon aikana tullaan tarvitsemaan. Edessä on suuri ja pelottava tapahtuma, jonka jälkeen aukeaa uusi, valtava elämä.

Olin eilen klinikalla kontrollissa, sillä 37. raskausviikko alkoi. Sanoin, että selkään särkee tavallista enemmän ja muutenkin tuntuu siltä kuin vauvan pää roikkuisi jo hirvittävän alhaalla. Syykin selvisi: vauva on valmis syntymään. Gynekologi jätti minut tutkimushuoneeseen vetämään housuja jalkaani ja meni toimistohuoneeseensa. Kysyin mieheltäni, olinko kuullut ja ymmärtänyt aivan oikein, sanoiko gynekologi todellakin, että vauva voi syntyä jo huomenna? Mieheni oli yhtä pökerryksissä kuin minä ja sanoi, että niin asia on. Toimistohuoneessa gynekologi sanoi, että meidän olisi nyt hyvä lähteä Peikkokukkulalle, hakea kaikki tavaramme ja tulla kälyn luokse Concepcioniin klinikan lähelle odottamaan synnytystä. Hän kysyi, olinko tuntenut supistuksia ja sanoin, etten ollut. Niitä kuitenkin on kuulemma täytynyt jo olla.

Minun tulisi varata aika gynekologille maanantaiksi siltä varalta, ettei synnytys ole käynnistynyt  viikonlopun aikana. Käsiäni alkoi täristä. Meidän piti mennä mieheni kanssa ostoksille klinikalta, minun piti hankkia taas materiaaleja töihini ja muutakin. Suunnitelmat muuttuivat kertaheitolla. Nyt ei olisi järkeä tehdä muuta kuin palata Peikkokukkulalle. Koko kotimatkan olimme kuin puusta pudonneita. Olimme ajatelleet, että tämä olisi edessä kolmen viikon päästä, tai ehkä jopa viiden!

Kälyni riemastui uutisesta ja soitti parille siskolleen. Pian hän saisi nähdä ainoan veljenpoikansa! Hän alkaisi heti laittaa tavaroita valmiiksi. Sovimme, että käly tulisi seuraavana päivänä Peikkokukkulalle talon ja koirien vahdiksi ja sitten me lähtisimme Concepcioniin.

Illalla laitoimme kaiken valmiiksi autoon, sillä ajattelimme, että synnytys voisi käynnistyä jo yöllä. Minulla ei kyllä ollut lainkaan sellainen tunne, mutta tarkkailin kaikkia oireitani. Onkohan minulla nyt vähän huono olo? Onkohan mahani menossa sekaisin? Onkohan tämä nyt harjoitussupistus? Oikeasti olin kuitenkin ihan tavallinen, hieman tavallista väsyneempi vain. Pesin vielä kylpytakkini, sukkia ja pyjaman. Tarkistin, että klinikan antamasta tarvikelistasta kaikki on mukana. Ompelimpa vielä pussukan vauvan tavaroillekin. Ja rukoilin koko ajan, ettei mitään tapahtuisi vielä tänä yönä!

Yön nukuimme molemmat todella huonosti. Minun kylkiluihini ja vatsan sivuihin sattui ja mieheni taas oli hermona jokaisesta liikkeestäni. Hän kertoi aamulla, että kun liikutin jalkojani äkkiä, hän kuvitteli, että vauvan jalka oli jo ulkona! Viideltä aamulla luovutimme. Mieheni sanoi menevänsä tekemään tulen takkaan ja torkkuvan sohvalla, jos pystyisi. Minä taas otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Joskus seitsemän aikaan nukahdin uudestaan pariksi tunniksi.

Nyt on kello kaksitoista päivällä ja istun aurinkotuolissa talon edessä. Odotamme kälyä tulevaksi. Syömme lounasta ja sitten mieheni vielä lähtee hoitamaan asioita Yumbeliin. Taika-koira makaa jaloissani ja minä nautin talviauringon lämpöisistä säteistä sekä kaikenmaailman eritavalla sirkuttavista linnuista. On pysähtynyt tunnelma. Ei ole kiire mihinkään. Edessä on vain odottelua. Mitenköhän monta päivää meidän täytyy odotella Concepcionissa kälyn luona? Jokainen päivä tulee varmaan olemaan aika piinallinen jännityksen takia. Mieluiten olisin kotonani, mutta gynekologin ja kaikkien muidenkin mielestä on parempi meidän hermoillemme, että olemme klinikan lähellä. Peikkokukkulalta on reilun tunnin matka ja tie on huono. Mitä jos maantiellä tapahtuisi jotakin?

Eilen illalla laitoin korisängyn valmiiksi sänkymme viereen. Olin juuri saanut pehmusteen valmiiksi laitoihin ja olin laittanut kälyn antamat lakanat koppaan. Verhoja en ole ehtinyt tehdä, sillä kuvittelin minulla olevan vielä aikaa. Hoitopöytäkin tulee vasta muutaman viikon kuluttua Santiagosta. Saapa nähdä, ehdimmekö huomenna käydä ostamassa hoitoalustan vauvaliikkeestä.

Nyt istun tässä ja tajuan olevani elämäni käännekohdassa, pysähtyneessä tilassa. Entinen on melkein takana ja tuleva melkein käsinkosketeltavan lähellä. Kun palaamme kotiin, emme palaa kahdestaan, vaan kolmestaan (si Dios quiere!) Meistä on sitten tullut perinteisessä mielessä oikea perhe. Koiravauvojen lisäksi meille tulee oikea ihmisvauva.

Aurinko meni pilveen. Minun on aika mennä laittamaan perunat tulelle. Käly tulee pian broilerin kanssa. Tavallinen elämä jatkuu, vaikka kaikki tulee pian muuttumaan!

Blondin katse

Blondille tyypillinen sivukatse.

Superodottajat, jotka eivät koskaaan valita

(sekä omien vaivojeni analysointia - sorry!)

tyynykeko josta kerron tekstissäni

Olen törmännyt netissä superodottajiin, joiden mielestä sellaiset naiset, jotka valittavat raskausvaivoista tai pelkäävät synnytystä, eivät edes ansaitse tulla äideiksi. Vahvat naiset kehuvat, miten eivät ole kertaakaan valittaneet oksennuksistaan, kivuistaan ja vaivoistaan koko raskausaikana. Nämä vahvat naiset ovat tietenkin VAIVOISTAAN HUOLIMATTA rakentaneet raskausaikanaan kaksi taloa, käyneet töissä, pyörittäneet siinä sivussa yksityisyritystä ja lentäneet omatoimisille kaukomatkoille vielä viimeisen raskauskuun aikana tehden neljänkymmenen asteen lämpötilassa 15 kilometrin lenkkejä. Tai sitten nämä naiset ovat maatalonemäntiä, jotka ovat oksentamisestaan ja lonkkavaivoistaan HUOLIMATTA kyntäneet pellon, lypsäneet joka aamu sata lehmää, hoitaneet siinä sivussa 11 lastaan sekä pyörittäneet maatilamatkailuyritystä vielä viisi minuuttia ennen synnytystä.

Minä tässä mietin, että onko tuollaisia naisia oikeasti olemassa? Tietävätkö he mistä he puhuvat? Nimittäin on olemassa oksentamista ja OKSENTAMISTA, on olemassa selkäsärkyä ja SELKÄSÄRKYÄ, on olemassa kipuja ja KIPUJA. On helppoa vähätellä vaikka toisen odottajan alkuraskauden huonovointisuutta, jos itse on oksentanut kolme kertaa, eikä ole vertailukohtaa siihen, millaista taistelua se voi toisella olla. Tai jos vaikka pärjää selkäsärkynsä kanssa sillä, että ottaa silloin tällöin paracetamolin, kun taas toinen ei oikeasti pääse kävelemään, kun selkä ei kestä. Uskon, että superodottajia on olemassa, mutta uskon myös, että he ovat päässeet oireiden ja kipujen kanssa helpommalla kuin moni muu odottaja. Jos OIKEASTI on todella kipeä tai oksentaa aamusta iltaan, en usko kenenkään saavuttavan supersuorituksia.

Minulla itselläni on ollut keskinkertainen raskaus. Tämä ei ole ollut niin helppoa, kuin etukäteen kuvittelin. Alkuraskauden ajan pääsin helpommalla kuin olin kuvitellut, pientä ja suurempaa yökötystä oli, mutta ei tarvinnut oksentaa. Myös pahoinvointi oli aivan kestettävää.

Luin netistä, kun joku nainen kirjoitti, että häneltä ei enää heru myötätuntoa ihmisille, joilla on muutaman päivän oksennustauti. Kyllä se pitää kestää, kun hän on kestänyt monen kuukauden jokapäiväisen oksentelun raskausaikanaan. Minusta ihmiset ajattelevat hyvin yksinkertaisesti. Kuvitellaan, että kaikista ihmisistä tuntuu samanlaiselle kuin itsestä; koska kerran minä kestän, niin kyllä toisenkin täytyy kestää. Mutta kun asia ei ole niin!

Itse analysoin pahoinvointiani alkuraskauden aikana ja se oli aivan erilaista kuin oksennustaudissa. Ottaisin kymmenen kertaa mieluummin alkuraskauden pahoinvoinnit kuin mahataudin tai salmonellan pahoinvoinnit! Ainakin minulla raskauspahoinvointi oli aivan erilaista kuin sairaudesta johtuva pahoinvointi. Salmonellassa ja mahataudissa huimaa, kiertää, oksettaa, yököttää, pyörryttää, ei pysty keskittymään edes lukemiseen, kun kirjaimet hyppivät riveillä – ja sitten on tehtävä peti pytyn viereen... Raskausaikana taas ainakin minä elin aivan normaalia elämää ja yökötys iski aivan yllättäen etukäteen varoitamatta. Ei tarvinnut kärvistellä pitkiä aikoja. Paha olo tuli ja meni. Hampaidenharjaus oli vähän hankalaa, mutta kun se oli ohi, yökötyskin meni ohi. Pari kertaa yökkäsin maha krampaten, mutta sitten taas helpotti. Tiedän kuitenkin ihan omista tutuistani naisia, jotka joutuvat raskausaikoinaan tiputukseen, koska kaikki, myös vesi, tulee ylös. Tiedän, että näitä naisia pelottaa tulla raskaaksi uudelleen, sillä he eivät tiedä, kestävätkö uudestaan kaikki oksentamiset ja sairaalareissut. Uskotteko, että nämä tippaletkun päässä olevat naiset valittavat aiheetta? Että heillä on ihan vain pikkaisen huono olo? Että nämä supernaiset lypsäisivät siltikin 100 lehmäänsä ja rakentaisivat kaksi taloa, jos heillä olisi tällaiset oireet?

Raskauden toinen ja kolmas kolmannes minulla on sujunut muuten hyvin, mutta käveleminen kodin ulkopuolella tuottaa hankaluuksia. Jokainen ottamani askel painaa rakkoon niin kovasti, että tunne on erittäin epämiellyttävä. Tämän voin sanoa raskauteni ylivoimaisesti ikävimmäksi vaivaksi. Se vaikuttaa normaaliin elämään, sillä ei tee mieli lähteä mihinkään. Käveleminen on tuskaa. Selkäsärynkin kanssa eläisin mieluummin. Jotkut onnelliset saavat kärsiä rakkovaivasta vasta viimeisinä viikkoina, mutta minä olen saanut elää sen kanssa puolet raskaudesta. Nyt viimeisenä kuukautena vaiva on tietenkin kohonnut uudenlaisiin sfääreihin! Aiemmin hampaita kiristäen leikin superodottajaa ja menin keskustaan bussilla, kävelin ja hoidin asioitani entiseen malliin, vaikka pahalta tuntui. Pari viikkoa sitten sille tuli stoppi. Palasin yhdeltä kaupunkireissulta kälyni luokse melkein itkien, kun alavatsaan vihloi niin kovasti. Hän kysyi, miksen soittanut häntä hakemaan. Sanoin, että tahdoin olla urhea ja pärjätä itse. Häntä huvitti. Ei minun tilassani tarvitse yrittää pärjätä yksin, jos siltä tuntuu. Siitä lähtien mieheni onkin joutunut ajamaan minut liikkeiden ovelle, jotta saan ostokseni tehtyä. Liika kävely nyt vaan tuntuu fysiologiselta mahdottomuudelta!

Uskon, että tätäkin on sellaisen vaikeaa ymmärtää, jolla on vain ollut pientä painetta rakossa silloin tällöin raskausaikana. Miten sellaista nyt muka ei voisi kestää? Minä olen saanut viimeisten kuukausien aikana nauttia kolme kertaa kävelemisestä ilman kyseistä vaivaa! Kerran tienylityksen ajan, kerran klinikalta bussipysäkille kolme minuuttia ja kerran viisitoista minuuttia täällä Peikkokukkulalla! Tuntui niin kevyelle ja sillä hetkellä taas tajusin, että odottajan, joka saa aina kävellä tällä tavalla ilman painetta, on varmasti täysin mahdotonta asettua minun housuihini (eikä varmaan edes tahtoisi kokeilla)!

Juttelin eilen kaverini kanssa puhelimessa ja kyselin häneltä, millaista hänen loppuraskautensa oli. Hän muisti ikävimpänä asiana närästyksen. Niin me koemme asiat eri tavoin! Kun minulta kysellään vointia, en edes muista mainita jokailtaista närästystä, sillä koen sen niin pieneksi asiaksi. Otan pullosta närästyslääkettä ja sillä selvä! Eli joko minun närästykseni on paljon lievempää kuin hänen tai hän ei ole ottanut siihen lääkettä, mutta ei tulisi minulle mieleenikään vähätellä sitä, miten ikävältä hänestä se on täytynyt tuntua.

Minä aloin ajatella tätä valittamisasiaa oikein kunnolla eilen, kun menin nukkumaan. Tutuistani on moni päässyt kipujen ja vaivojen kanssa helpommalla kuin minä ja kyllä täytyy sanoa, että olen ihan hiukan kateellinen. Minä olisin halunnut olla sellainen reipas terve odottaja, joka valkoinen hame liehuten juoksisi maha kauniisti pömpöttäen aurinkoisella rannalla sininen meri taustalla. Minä olen aina elänyt terveellisesti, olen suhteellisen hyväkuntoinen ilman liikuntaharrastuksiakin. Tykkään terveellisestä ruuasta. En valvo myöhään jne. Minullehan kuuluisi tulla helppo raskaus? No, ei minulla mikään vaikea raskaus olekaan ollut, vaan keskinkertainen, kuten jo mainitsin. Mutta silti! Oloni on ollut keskinmäärin vaikeampi kuin monella tutullani, enkä usko sen johtuvan siitä, että olen kovempi valittamaan tai että kestokykyni on heikompi kuin jollakin muulla. Voiko kaverini tulla sanomaan minulle, että olen hirveä valittaja, kun ruikutan selkäsärkyäni? Kun ei hänelläkään selkä särkenyt, niin miten voi minulla niin kovasti särkeä? Ja voiko superodottaja tulla sanomaan minulle, että en ansaitsisi edes saada lasta, kun valitan sellaisesta pikkujutusta kuin selkäsärystä?

Olen myös pohtinut sitä, että 50-kiloisen ja 100-kiloisen naisen vauvat ovat syntyessään suunnilleen samankokoisia. Jotkut kauhistelevat sitä, miten vatsani on iso. Tosiasiassa kun olen raskaana olevien naisten seurassa joogassa ja klinikalla, vatsani ei näytä sen isommalta kuin kenenkään muunkaan, kun vertailukohtia on vieressä. Kun taas olen yksin jossakin, pyramidini kieltämättä on aika vaikuttava. Mutta jos minun vatsani otettaisiin pois minusta ja liitettäisiin se vaikka 80-kiloisen naisen etumukseen, niin se sama vatsa ei enää näyttäisikään lainkaan isolta. Eli se, jos minusta todella tuntuu RASKAALTA, niin kai se voi johtua myös siitä, että alle 50-kiloiseen kroppaan liimataan yhtäkkiä samankokoinen uloke, kuin paljon isompaan kroppaan voitaisiin liittää! Minulla on paino noussut 15 kiloa ja koko kilomäärä on tullut keskivartaloon. Tunnen naisia, joilla paino on noussut raskausaikana viisi kiloa! Ajatelkaa, mikä ero on siinä, miten raskaalta tai kevyeltä kroppa tuntuu ja miten selkä jaksaa. Superodottaja varmaan on saanut nauttia tällaisesta pienestä painonnoususta joka ei vaikuta päivittäiseen jaksamiseen mitenkään...

Minä olen kiitollinen siitä, että raskauteni on mennnyt näin hyvin. Kaikki vaivani ovat olleet aivan kestettävissä, enkä ole koko kahdeksan kuukauden aikana ottanut kuin yhden paracetamolin! Selkääni särki tuolloin niin kovasti ja automatka oli edessä. Otin lääkkeen ihan kestääkseni automatkan ja se kannatti. Olen myös kiitollinen silloin, kun luen oireista ja vaivoista, joita muilla on, mutta minulla ei ole. Minulla ei tule mieleenkään asettaa kyseenalaiseksi näiden muiden naisten kestokykyä tai tuntemuksia. Millaisia ne netissä kirjoittelevat superodottajat ovat oikeassa elämässä? Mikseivät he ymmärrä, ettei raskaus ole kaikille samanlainen?

Minä olen nukkunut raskauden alusta saakka huonohkosti. Se alkoi jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Täytyy siis olla jokin hormonaalinen muutos. Huonohko nukkuminen ei kuitenkaan ole haitannut minua, sillä olen kuitenkin saanut aina nukkua riittävästi, uni vain katkeilee. Nyt kuitenkin reilun viikon ajan olen nukkunut erittäin huonosti. Vatsa on niin iso, että sitä ei enää saa hyvään asentoon. Kylkiluita jomottaa, vatsan sivuun viiltää, alaselkä särkee, vessaan pitää nousta tunnin-parin välein. Tämä alkoi heti, kun laskettuun aikaan oli enää kuukausi. Kolme yötä menivät kivuissa ja kolmantena päivänä mielialani alkoi laskea. Sanoin monta kertaa miehelleni, että tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti ja hyvällä mielellä, mutta nyt tuntuu pahalta. Sattuu ja väsyttää koko ajan. Minulla oli tunne, että vauva roikkuu jo haarojen välissä, paine on välillä niin suuri. Sitten keksin uuden nukkuma-asennon. Tarvitsen siihen seitsemän tyynyä. Asettelen ne keoksi niin, että nukun kyljelläni ja ylävartalo melkein puoli-istuvassa asennossa. Sainkin nukuttua ilman kipuja ja heti seuraava päivä tuntui paljon paremmalta! Siitä saakka olen nukkunut seitsemän tyynyn kanssa, välillä paremmin ja välillä huonommin.

Ei tällaistakaan säätämistä voi ymmärtää nainen, jolla ei ole ollut vaikeuksia saada hyvää asentoa. Sen tajusin eilen illalla. Minulla nimittäin ensimmäisen kerran reiluun viikkoon oli ihan hyvä olo nukkumaan mennessäni. Ei särkenyt kylkiin ja mieheni oli hieronut alaselkääni niin, ettei se sattunut lainkaan. Tajusin, ettei minun tarvitsisi asetella tänä yönä seitsemää tyynyä keoksi. Laitoin tyynyn vain mahan alle ja jalkojen väliin. Tuntui niin normaalilta! Tajusin sillä hetkellä, että jos pääsisin aina näin helpolla, en ehkä minäkään ymmärtäisi, miten hankalaa joillakin muilla voi olla. On niin vaikeaa asettua toisen kenkiin silloin, kun itse pääsee helpommalla. Toivottavasti ne superodottajatkin ymmärtäisivät sen!

Miten te Peikkokukkulan blogin lukijat? Oletko mielestäsi päässyt helpolla vai onko ollut vaikeat raskaudet? Mikä on ollut inhottavin oire? Oletko kohdannut vähättelyä? Vai kehtaatko myöntää, että olet itse päässyt niin helpolla, ettet usko muiden odottajien oireisiin, vaan uskot heidän olevan turhasta ruikuttajia?

Keskiviikkoterveisin eräs, jonka kylkiluita nuijitaan nytkin ihanasti ;)

Armoiden aika

Miten nämä vuodet vierivät tällaista tahtia? Juuri aromot olivat kukassa ja nyt ne ovat taas!

Keräsin tuoreet puskat portaikon maljakoihin.

Täällä jatkuu hiljaiselo, koska liikkuminen on aika vaivalloista.

Mies on tehnyt ulkona lisää kasvilavoja ja minä olen ommellut koiranvaatteita sekä korisängyn pehmustetta vauvalle.

Illalla

Zara on "saunassa".

Sisarukset Olivia ja Anastasia vetelevät hirsiä sohvalla.

Dahlia hymyilee takan edessä olevassa pesälaatikossa.

Curantopata porisee

Kukkulayhdistyksen curantosta innostuneena päätimme järjestää omat curantobileet. Pyysimme yhtä kukkuloiden señoraa tekemään meille kaksi isoa tuhkan alla paistettavaa tortillaa (iso paksu painava leipä) sekä ison kasan sopaipillas-leipiä (rasvassa uppopaistetuja leipiä). Lainasimme myös ison kattilan kukkulayhdistykseltä. Kaksi mieheni siskoa sekä toisen aikuiset lapset ja heidän lapsensa sekä kaksi ystäväämme tulivat Peikkokukkulalle aamupäivällä. Kälyni oli organisoinut ruuat ja he tulivatkin autot täynnä perunoita, simpukoita, lihoja, salaatteja yms. Käly toi vielä syvät isot lautaset, sillä meillä on vain kuusi aika pientä soppalautasta, eikä niistä ole mihinkään curantoa syödessä!

Tähän aikaan vuodesta sää on vaihtelevaa ja toivoimmekin, ettei sataisi. Olimme iloisia, kun heräsimme kylmään aurinkoiseen aamuun. Järjestimme tuolit nuotiopaikan ympärille ja mieheni alkoi viritellä tulta. Sitten sukulaiset ja ystävät jo saapuivatkin. Tavarat purettiin autoista ja osa alkoi pilkkoa ja pestä salaatteja, osa pestä simpukoita, osa kuoria perunoita jne. Pikkupojat kirmasivat ja riehuivat tapansa mukaan.

Minä hieman yliarvioin voimani, enkä päässyt kunnolla enää kävelemään kahden aikoihin iltapäivällä, kun alavatsaan vihloi niin mojovasti. Minun pitikin sitten olla sohvalla puoli-istuvassa asennossa melkein loppuilta, mutta silti oli kivaa. Tietenkin juttelimme naistenjuttuja ja naiset kertoivat synnytyksistään, jotka melkein kaikki ovat maan tavan mukaan olleet keisarileikkauksia.

Curanto onnistui hyvin, salaatit ja pebret olivat herkullisia. Kaikilla oli hauska päivä. Kun ilta alkoi pimetä, pikkupoikia alkoi pelottaa, sillä heille oli kerrottu, että Peikkokukkula on täynnä peikkoja ja tonttuja. Chilessä uskotaan niiden olevan pahoja. Yksi äiti tulikin kysymään minulta poikansa kanssa, että eikö olekin hölynpölyä se, että täällä olisi peikkoja ja tonttuja. Äiti vilkutti minulle silmää niin, että minun olisi pitänyt tajuta sanoa, ettei täällä mitään ole. Minä vastasin, että kyllä täällä on paljonkin peikkoja ja tonttuja, mutta ne ovat kaikki hyviä! Ne tulevat kaikki Suomesta ja ne suojelevat lapsia, eläimiä ja luontoa. Niitä ei tarvitse lainkaan pelätä. Pyysin poikaa katsomaan tekemäni peikon kilttejä kasvoja. Äiti siinä sitten yritti rohkaista poikaansa, että kuulihan hän, mitä Mia-täti sanoi, ne ovat kaikki pelkästään kilttejä! En minä aio mennä vesittämään kenenkään mieliksi koko Peikkokukkulan ideaa. Mitä ideaa on peikottomassa Peikkokukkulassa? Hassua se olisi senkin takia, että Peikkokukkulalla on ihan oikeasti tekemiäni isoja peikkoja siellä täällä puiden välissä ja kaikki ne voivat nähdä. Kyllä chileläisetkin lapset voivat kuulla uudenlaisia versioita asioista, eikö niin?

Ei ainoastaan ihmisillä ollut kiva päivä, vaan myös koirat nauttivat. Kälyn pojan perhe toi mukanaan heidän Baltasar-mäyräkoiransa. Saksanpaimenkoiramme Luna ystävystyi heti Baltasarin kanssa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! En ole koskaan nähnyt Lunan leikkivän niin innoissaan kenenkään vieraan koiran kanssa. Baltasar liehitteli Lunaa ja Luna läpsi tätä varovasti isolla käpälällään. Ne juoksivat ympäriinsä innoissaan. Toisen kälyni Aaron-chihu taas otti koko päivän valtataisteluna. Sen piti alistaa Baltasaria aivan koko päivän! Aaron oli kuin mikäkin perskärpänen kiinni Baltasarin takamuksessa. Seita katseli menoa rauhallisesti jaTaika piilotteli tapansa mukaan ulkorakennuksen lattian alla. Se ei varmaanakaan nauttinut kovasti päivästä. Taika käyttäytyy aina tuolla tavoin, kun reviirille tulee vieras koira. Chihuahuat joutuivat olemaan suurimman osan päivästä huoneissaan ja tarhoissaan, sillä ne ahdistuvat kovasti pikkupoikien jahtaamisleikeistä. Kaikilla on turvallisempaa, kun minikoirat eivät pyöri jaloissa. Illalla sitten isoimmat ja rauhallisimmat chihut pääsivät mukaan pippaloihin, kun poikienkin meno oli hieman rauhoittunut.

Koko konkkaronkka lähti ajamaan takaisin Concepcionia ja Los Angelesia kohti illalla ja me jäimme mieheni kanssa kahdestaan. Menimme istumaan nuotiolle ja päästimme kaikki koirat räksyttämään peikoille ja tontuille, jotka pimeässä hipsuttelivat. Puhuimme siitä, miten outoa on se, että seuraavan kerran, kun näemme tämän saman porukan, meitä ei enää olekaan kaksi, vaan kolme (si Dios quiere!) On niin kamalan ihmeellistä, että yli kymmenenvuotinen kahdenkeskinen taipaleemme muuttuukin kolmannen kanssa jaettavaksi! Siirryimme kylmästä pimeästä illasta sisälle takan lämpöön, eikä mieheni laittanutkaan tapojensa mukaan TV:tä mölisemään. Hän antoi uutisten mennä sivu suun. Istuimme vaan sohvalla ja ihmettelimme hiljaisuutta. Äsken talo oli ollut täynnä ihmisiä, liikettä ja melua ja nyt oli niin rauhallista.

Juttelimme ajoista, jolloin mieheni vielä asui USA:ssa ja minä Suomessa. Niin paljon on näihin vuosiin mahtunut. Ei ainakaan voi sanoa, ettemme olisi ehtineet elää ja nauttia nuoruudesta ennen suurta elämänmuutosta!

Curantossa: sipulia, jänistä, porsasta, makkaroita, simpukoita, kanaa ja valkoviiniä. Melkoinen soppa suomalaisen mielestä, mutta uskomatonta kyllä, se on hyvää!

Tässä kuvassa valmis curanto. Kun tätä söi lautasellisen neljältä iltapäivällä, niin vielä seuraavanakaan aamuna ei ollut nälkä!