Olen ollut lapsesta saakka todella innokas metsissä liikkuja ja sienestäjä. Lapsena kävin sienessä mummon ja vaarin sekä vanhempieni kanssa. 13-vuotiaasta lähtien olen sienestänyt yksin ja ystävieni kanssa. Olen oppinut perussienet, kuten kantarellit, suppilovahverot, torvisienet, korvasienet, tatit ja rouskut isovanhemmiltani ja vanhemmiltani. Muut sienet, kuten vaikka haperot, limanuljaskat, lampaankäävät, mesisienet, ukonhatut ja niin edelleen sienikirjoista. Teininä aloin itse puhdistaa sienet ja kokata sieniruuat, ja ihmettelenkin, miten äitini uskalsi antaa minun syödä ne! Itse en kyllä uskaltaisi antaa lapseni syödä tarkistamatta jokaikistä sientä, mutta äitini kai sitten luotti minuun niin paljon tässä asiassa.
Muistan kerran, kun laitoin paahtoleivän päälle ihanan kasan voissa paistettuja tatteja ja tunsin suussani todella pahan maun. Pelkäsin koko illan, että vatsa menee sekaisin ja kuolen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Enkä kertonut kenellekään....! Myöhemmin opin, että herkkutatiksi luulemani sieni olikin sappitatti! Se oli niin pieni ja nuori sieni, että eroa oli vaikea tehdä. Onneksi opin senkin, niin ei tarvinnut pelätä kuolemaa jokaisen sieniaterian jälkeen :D
Chilessä olen kaivannut sienimetsissä samoilemista aivan hurjasti ja olen tähän blogiinkin kirjoittanut muutaman sieniaiheisen postauksen. Neljä ensimmäistä vuotta en kerännyt lainkaan sieniä, vaikka harmitti jättää ne tatit ja rouskut tuonne puskiin. Tatit ovat kuulemma myrkkysieniä ja joka vuosi joku perhe kuolee syötyään metsäsieniä. Toiset taas sanoivat, että tatit ovat sikojen ruokaa, mutta ihmiset kuolevat, jos syövät niitä. Lopulta aputyttöni kertoi, että hän kerää tatteja perheensä kanssa joka syksy ja niin me yhdessä keräsimme ja valmistimme ensimmäisen chileläisen tattiateriani. Sitä vaan olen nämä vuodet ihmetellyt, että miksi minulle tulee vatsanväänteitä melkein jokaisen tattiaterian jälkeen?
Nyt olen asunut 10 vuotta Chilessä ja Facebookissa osui silmiini SIENIKURSSI! Ilmoittauduin heti ja onneksi mahduin mukaan! Odotin kurssia kovasti ja toivoin, ettei mikään menisi pieleen ja etten tulisi kipeäksi. Dominic tietenkin sairastui flunssaan lauantai-iltana ja itki ja oli kivulias koko illan ja yön. Annoin hänelle lääkettä ja onneksi hän oli aamulla sellaisessa kunnossa, että mieheni uskalsi jäädä pojan kanssa kotiin - vaikkakin nenä solmussa. Ei hän uskaltanut pyytää minua jäämään kotiin, sillä tiesi, miten tärkeä tämä asia oli minulle. Muuten mieheni mielestä minun on oltava kotona pojan kanssa, vaikka tämä yskäisisi kerran! Onneksi Domskulle ei tullut kuumetta ja soitin päivän mittaan monta kertaa ja sain kuulla, että Domskulla on vain tavallinen nuha, Pystyin keskittymään sienikurssiin. Minun kylläkin täytyi ottaa särkylääke, sillä alkoi armoton päänsärky, joka muuttuikin sitten sopivasti kurssin jälkeen flunssaksi - hyvä ajoitus!
Kurssin järjesti sienituntija Eitel Thielemann. Hän piti esitelmän tämän alueen sienistä. Tämän jälkeen lähdimme "metsään". Minulla oli odotukset korkealla, sillä kurssi pidettin neljän kilometrin päässä kansanpuistosta. Kuvittelin, että menisimme sinne. No, eihän kansanpuistosta saa lain mukaan kerätä sieniä, joten emme voineet sinne ilmeisesti mennä. Menimme läheiseen istutettuun "metsään". Siellä ei kasva kuin eukalyptusta ja mäntyä. Siellä meni mutaisia metsäautoteitä ja oli paljon hakkuualueita. Luonnonmetsän puita ei ollut juurikaan. Eli luonto ei ollut erityisen kaunista, mutta aurinko paistoi ja joku chileläinen metsälintu kirkui meille jännällä äänellä varoituksiaan ja jossakin lähellä solisi putous. Metsäautotien vieressä oli jyrkkä rinne ja siltä me pongasimme muutaman männynleppärouskun, piispanhiipan, punajalkahaperon ja kärpässienen. Ihmiset olivat hyvin vaikuttuneita yhdestä hassusta sienestä ja minun olisi tehnyt mieleni kertoa heille, että heidän pitäisi nähdä, millaisia ovat Suomen ihanat metsät täynnään erilaisia ja eri värisiä sieniä! Mutta en kehdannut alkaa leuhkia.
Kuljimme mutaista tietä ja yritimme pongata sieniä jyrkänteestä. Löysinkin piispanhiippoja. Sienituntija kertoi, ettei se ole syötävä sieni. Kerroin, että Suomessa niitä kyllä syödään ryöppäyksen jälkeen. Sitten hän sanoi, että olen varmaan oikeassa, sillä etelämpänä Chilessä (jossa asuu paljon eurooppalaisten jälkeläisiä), hän on nähnyt juuri näitä samoja sieniä myytävänä torilla. Jätin kuitenkin suuret piispanhiipat varmuudeksi metsään.
Tämä on chileläinen tatti Boletus Loyo. On kuulemma herkullinen, mutta kuolemassa sukupuuttoon. Tätä emme löytäneet metsästä, vaan tämä tuotiin meille vain näytteille.
Russula sanguinaria, eli jokin hapero, käsittääkseni punajalkahapero? Ei ole syötävä sieni. Harmi, sillä näitä on paljon Peikkokukkulalla.
Tällä alueella on kuulemma vain pari haperolajia, josta kumpikaan ei ole syötävä. Mikä harmi!
Avuhakkuualue ja sienikorini
Meille sattui kaunis kylmä syyspäivä.
Daldina, musta kovahko kantosieni, ei voi syödä.
Jokin syötäväksi kelpaamaton, mutta satumainen :)
Mutainen tie, jota pitkin kuljimme.
Olimme neljän kilometrin päässä kansanpuistosta.
Kume Monguen -ekologisuuteen erikoistunut kulttuurikeskus, eli vanha rämä koulu oli melko kauniissa maisemissa tämän tien varrella.
Nappasin muutaman kuvan kulkiessamme takaisin metsästä koululle.
Hyviä suomalaisen makuisia omenia kasvoi koulun pihassa.
Yhden piispanhiipan toin mukaani, jotta voin varmistaa netistä, että se todellakin on sama piispanhiippa kuin Suomessa. Tuo munamainen sieni on Peikkokukkulalta, toin se tunnistettavaksi. Eitel ei tiennyt munan nimeä, mutta se kasvaa kuulemma aromopuissa (mimosa) ja meillähän niitä täällä kukkulalla riittää. Harmi kyllä, tämäkään ei ole syötävä.
Metsäretkeltämme ei löytynyt muita syötäviä sieniä kuin männynleppärouskuja, joita ylistettiin maasta taivaaseen. No kai niitä ylistetään, kun juuri muuta ei ole. Muutamia tatteja myös löysimme, niitäkään ei ole täällä kuin kahta lajia (voitatti ja jyvästatti). Rouskuja löysimme niin paljon, että vaikka meitä oli yli 30, emme silti valmistaneet ruuaksi kuin osan ja loput saimme kotiin vietäviksi.
Iloinen kokkimme Cata on Eitelin tytär.
Tässä meille opetettiin, miten rouskut paistetaan nopeasti kuumassa öljyssä.
Kattilassa on valmistumassa tatti-rouskusoppa.
Keittiön ikkunat ulkopuolelta.
Tyypillinen savesta tehty uuni, jossa tehdään leipä.
Viiniköynnös
Keittiössä kokataan. Vasemmalla näkyy minun heijastukseni, kun otan kuvaa ulkopuolelta. Oikealla on television kuvaaja. Tämä oli koko päivän mukanamme kuvaamassa. Muutaman viikon päästä televisiosta näytetään pätkä sienikurssistamme.
Pilkottuja rouskuja.
Sopan soseutusta
Nam, hyvää tuli!
Rouskupitsa ennen uuniin työntämistä.
Sienirisotto oli paljon maukkaampaa kuin kuvittelin. En siis yleensä tykkää risotoista. Teimme myös sienipastan, mutta siitä minulla ei ole kuvaa.
Iloinen sienestäjä kaipaa runsaampaa lajikirjoa.
Kaikilla meillä killui kaulassa nimilaput.
Päivä oli kaikinpuolin positiivinen kokemus. Oli kiva olla mukavien samanhenkisten ihmisten seurassa.
Päivän hyödyllisimmät opit:
-Nyt uskallan syödä männynleppärouskut, joita on paljon kukkulalla! Niitä ei voi sekoittaa mihinkään samannäköiseen myrkkysieneen. Saan siis tattien lisäksi yhden sienen lisää syksyn ruokavaliooni.
-Nyt tiedän, että tattien lakin kalvo on poistettava. Ei pitäisi enää tulla vatsanvääneitä!
-Sain tietää chileläisten sieniharrastajien aktiivisesta ja suuresta fb-ryhmästä, jonka jäseneksi tietenkin heti liityin
Päivän "pettymykset":
-Tajusin, miten vähän täällä on erilaisia syötäviä sieniä.
Toivon, että voin tulevaisuudessa ottaa osaa sienikursseihin etelämpänä Chilessä ja toivon, että siellä olisi runsaammin erilaisia sieniä.
P.S. Sieniveitseni oli varsinainen kateudenkohde! Niitä ei myydä täällä. Kurssin vetäjä oli ostanut omansa (antiikkisen ja hienon) Ranskasta. Muut fanattiset sienityypit sanoivat, että eBaystä saisi ostaa niitä. Minäpä olen ostanut omani Suomen Turusta jostakin marketista :)
