Vuosi 2017 on
alkanut sellaisissa merkeissä, etten ole saanut aikaa enkä ajatusrauhaa
kirjoittamiseen. Tänä aamuna heräsin kuudelta flunssaisena ja pahoja unia
nähtyäni. Ensimmäiseksi mielessäni oli blogini. Jos nyt kirjoittaisin jotakin
ennen kuin Dominic herää, se
rauhoittaisi minua painajaisten jälkeen.
Ehkä te lukijat
olette ajatelleet, etten enää edes asu Peikkokukkulalla ja siksi tänne
blogiinkaan ei päivity mitään. Ehei...täällä me yhä asumme. Uudella tontillamme
olemme viettäneet aikaa tänä vuonna vain kahdeksan päivää, mutta siitä
myöhemmin.
Kerron parissa seuraavassa postauksessa loppuvuoden 2016 tapahtumista ja alkuvuoden 2017
kaaoksesta...joten asiaan:
Minun piti jatkaa englannin tuntien ja nukkekurssin pitämistä Tomecon koululla 23.12. asti, koska
opettajien lakko kesti yli kuukauden ja niinpä kesäloma ei alkanutkaan
joulukuun alkupuolella niin kuin alunperin sen piti. Tunteja siis pidettiin
ihan jouluun asti, että saatiin paikattua puuttuvia tunteja.
Lisäksi pidin matkamuistonukkenäyttelyn koululla juuri joulun alla. Sen järjestäminen
oli lähes fiasko. Olin puhunut rehtorin kanssa näyttelyn järjestämisestä monta
kuukautta aikaisemmin ja asia oli sovittu. Rehtori kuitenkin sairastui ja
vastuussa oli toinen ihminen. Opettajien pitkä lakko sotki koko koulun
ohjelman. Menetin myös monta tuntia nukkekurssilaisteni kanssa, joten jouduin
auttamaan oppilaita paljon, että nuket saatiin valmiiksi.
Yksi oppilaistani näköisnukkensa kanssa, sain luvan kuvan julkaisemiseen
Päivänä, jolloin
näyttely piti järjestää, menin hakemaan toimistosta minulle ostetut
styrox-levyt, joiden päälle saisin nuket seisomaan rautalankaviritelmillä.
Toimistossa oli KAKSI styrox-levyä. Katsoin vastaavaa ihmistä ja sanoin, että
miten minä laitan sadat nuket kahdelle levylle? Vastaava kohautteli
hartioitaan. Kysyin, onko mitenkään mahdollista saada levyjä lisää. Koululla ei
ollut yhtään sellaisia ja vastaavalla oli rahaa kahdeksan euron edestä tehdä
ostoksia. Sanoin, että pidän vielä nukkekurssini loppuun ja tasan kello
neljältä toivon pöytien olevan salissa, jotta mieheni voi alkaa kantaa
nukkelaatikoita heti sisään oppilaiden poistuttua koulusta.
Soitin miehelleni
ja kerroin tilanteen. Hän sanoi, että peruuttaisimme koko näyttelyn. Mikäli
koululla ei ollut enempää kiinnostusta näyttelyyn, miksi pitäisimme sen
ilmaiseksi. Kerroin, etten kehtaisi peruuttaa monta kuukautta sitten luvattua
asiaa. Pyysin miestäni tulemaan neljältä avolava-auto täyteen pakattuna.
Kolmelta jätin oppilaat hetkeksi tekemään nukkeja kirjastonhoitajan valvontaan
ja menin katsomaan, oliko saliin tuotu pöydät. Ei ollut! Vain tunti aikaa ja
salissa oli pingispöydät ja pelaajat. Juoksin toimistoon, eikä siellä ollut
ketään. Sain käsiini pari työntekijää, kysyin pöydistä ja pöytäliinoista. Ei
ollut pöytäliinoja, sillä ne olivat juuri pesussa, eikä niitä muutenkaan ollut
kuin kaksi. Osoitin isoa kasaa pöytäliinoja, jotka olivat varaston hyllyllä.
Ei, niitä ei saanut käyttää, sillä ne olivat jonkun yksityishenkilön
pöytäliinoja. Lopulta nainen lähti katsomaan, olisiko ne kaksi liinaa pesty.
Hän toi ne minulle märkinä, kyllähän ne nopeasti siinä lämmössä kuivuisivat.
Onneksi sain edes kaksi liinaa!
Dominic toisen oppilaan nuken kanssa
Sitten taas
saliin: pöydät eivät olleet salissa ja aikaa oli puolisen tuntia. Näistä
asioista vastaava ihminen ei ollut missään. Kyselin opettajilta, joita näin ja
minut neuvottiin kahden talkkarin puheille. Juoksin ruokalan eteen, jossa
miehet leppoisasti istuskelivat ämpäreiden päällä. Selostin heille tilanteen.
Vartin päästä salissa pitäisi olla paljon pöytiä! Ai, he eivät olleet
kuulletkaan. He tulivat sisälle ja toivat minulle kolme pöytää. Sanoin, että
tarvitsen tämän salin kaikki seinät täyteen pöytiä! Tästä on puhuttu kuukausia
sitten. Talkkarit eivät olleet kuulleet mitään. Minulle he ihmettelivät, että
mitä muka täällä tapahtuu, kun näin paljon pöytiä tarvitaan.
Mini Me -kurssin satoa
Menin
kurssilaisteni luokse ja lopetimme tunnin. Neljältä mieheni tuli koululle
nukkelastin kanssa ja alkoi kantaa laatikoita sisään. Kukaan ei auttanut häntä.
Minä taas otin toisen automme ja lähdin ajamaan Yumbelin rautakauppaan ostamaan
sillä kahdeksalla eurolla lisää styrox-levyjä. Ajomatkaa tuli 40 kilometriä
edestakaisin ja ne bensakulut menivät tietenkin meidän maksettavaksemme. Harmitti, että
olin ehdottanut näyttelyn pitämistä elokuussa rehtorille ja tällä tavalla
sitten koulu osallistuu johonkin, jota ilmaiseksi tarjotaan. Päätin, etten
yhtäkään styrox-levyä kyllä osta omilla rahoillani. Mieheni oli tuonut meiltä
kotoa sen vähän, mikä meillä oli.
Tietenkään
ensimmäisessä rautakaupassa ei ollut styrox-levyjä sitä paksuutta, joita
tarvitsin. Toisessa kaupassa oli, mutta olisi pitänyt ostaa koko iso
paketillinen ja siihen ei kahdeksan euroa riittänyt. Selitin, että nämä tulevat
Tomecon koululle. Sain sitten likaisia ja kulmista rikkinäisiä levyjä. Sanoin,
etteivät nämä käy, sillä nämä tulevat näyttelyyn, eikä niitä peitetä mitenkään.
Lopulta minulle armollisesti annettiin viisi puhdasta styrox-levyä, niihin
rahat riittivät. Kiirehdin takaisin koululle.
Aloimme avata paketteja mieheni
kanssa. Laitoin ne vähät pöytäliinat, joita olin saanut. Järjestimme nuket
pöydille maittain. Haimme lisää pöytiä luokkahuoneista. Yhdeksältä illalla
näyttely oli valmis. Nautin kovasti sen järjestämisestä. Puhelimestani kaikui
Suomen Jouluradio pimeässä koulussa.
Seuraavana
päivänä koululaiset ja jotkut vanhemmat näkivät näyttelyn. Opettajat ylistivät
kovasti näyttelyä ja harmittelivat, ettei sitä ollut pidetty aiemmin, jotta
myös koulun vanhimmat olisivat nähneet sen. He nimittäin olivat lopettaneet
koulun viikko sitten. Myös sitä harmiteltiin, ettei ollut otettu yhteyttä
lehtiin ja ehkä televisioonkin. Kukaan ei ollut tiennyt, millainen näyttely
kouluun oli tulossa. Kun vastaava tuli paikalle, hän sanoi minulle, ettei ollut
voinut kuvitella lähellekään mitään tällaista. Sanoin hänelle, että olin kyllä
puhunut sadoista nukeista. Informaatio ei ollut kulkenut vastaavalta mihinkään
suuntaan. Kova työ melkein turhaan.
Olin kuitenkin nauttinut siitä, että sain
nukkemme hetkeksi pois laatikoistaan ja teimme vähän siinä samalla
inventaariota mieheni kanssa. Muutenhan nuo nuket ovat aina laatikoissa
varastossamme. Teimme yhden todella harmittavan löydön: tanskalaiset vanhat
sotilasnuket, joiden sisällä on heinää, olivat kokonaan koin syömät. Niiden
kangas on aitoa villaa ja koit olivat löytäneet ne naftaliineista huolimatta.
Voi harmi!
Näyttely kesti
yhden päivän ja päivän päätteeksi siivosimme näyttelyn pois. Nuket takaisin
laatikoihin ja varastoon. Mitä näille laatikoille sitten vähän ajan päästä
tapahtuikaan? Siitä lisää seuraavassa postauksessa...
