Juoksemisen vaarallisuus ja ihanuus

En voi uskoa tätä itsekään todeksi, mutta Peikkokukkulan blogiin nyt todellakin tulee urheilupostaus! 

 Minä en pidä urheilusta. Olen kuitenkin ollut nuorempana liikunnallisesti erittäin aktiivinen. Kävin baletissa parhaimmillaan kuusi kertaa viikossa. Siellä otin klassisen baletin, jazzbaletin ja modernin tanssin tunteja. Olen jumpannut, aerobicannut ja stepannut. Lukioikäisenä liikuntatunneilla mielipuuhaani olivat pitkät juoksulenkit ja manguinkin aina opettajalta lupaa mennä pesäpallotreenien ajaksi juoksemaan. Perustelin asiaa sillä, että on paljon hyödyllisempää kunnon kannalta, että juoksen 10 kilometriä kuin että seison pesäpallokentän taaimmaisella laidalla, enkä saa palloa koskaan kiinni, enkä jaksa heittää sitä pesälle. Minulla on sisäsyntyinen pallokauhu, enkä pidä joukkuelajeista. Tennis on ainoa palloilulaji, joka on mielestäni ihan mukavaa ja jossa en pelkää sitä palloa. (Huom! Pelkään myös ilmapalloja...)

 Yliopistoaikoina kävin steppitunneilla. Kun muutin Keski-Suomeen opiskelemaan nukentekoa, juoksin lenkkejä ennen koulua lähes joka toinen aamu ja jopa kävin punttisalilla, mikä ei ole koskaan ollut minun juttuni. Pirkanmaalla opettajana ollessani kävin aerobicissä ja juoksin jonkin verran. Sitten tuli muutto Chileen ja minulla jäi elämästäni lähes kokonaan pois liikunta. Olin odottanut niin hirveästi, että pääsen Chileen ja saan tehdä käsitöitä sydämeni kyllyydestä. En kaivannut mitään muita harrastuksia. Kahden vuoden Yumbelissa asumisen jälkeen muutimme Peikkokukkulalle ja täältähän liikuntaharrastuksiin lähteminen on hankalahkoa. Sitä aina miettii, viitsiikö 45 minuutin ohjatun liikunnan takia ajaa Yumbeliin ja takaisin 40 kilometriä tai Concepcioniin ja takaisin 120 kilometriä. No ei viitsi!

Toki tässäkin poikkeuksena oli raskausaikani, jolloin kävin joogassa sekä äitiysjumpassa Concepcionissa. Tosin en laske sitä minkäänlaiseksi urheiluksi. Se oli kyllä ihanaa sekä kropalle että mielelle, mutta kuntoa se ei mitenkään kohottanut.

Täällä Peikkokukkulalla olen lenkkeillyt säännöllisen epäsäännöllisesti näiden kahdeksan vuoden aikana. Innostun ja sitten taas pian unohdan koko jutun.  Menee kuukausia ilman mitään muuta kuin hyötyliikuntaa. Aloitan lenkkeilyn aina liian rankasti, hengästyttää ja kylkeen pistää. Jalat tärisee ja jälkeenpäin on heikko olo ja kauhea nälkä. Sitten taas unohdan koko touhun. Kävelylenkkejä en ole urheilumielessä harrastanut. Toki koirien kanssa pyörin tällä kukkulalla vaihtelevassa maastossa, mutta en kohottaakseni kuntoa.

Nyt olen kuitenkin saanut taas kipinän juoksemiseen. En oikein tiedä, mistä se tuli. Ehkä suurin syy on muuttunut vartaloni. Kun on aina ollut laiha ja sitten yhtäkkiä vatsan kohdalla onkin rantapallo ja ihmiset luulevat minun olevan raskaana, alkaa väkisinkin ajatella, onko tässä jotakin tehtävissä :D

Luin netistä juoksukouluohjeita ja päätin kokeilla varovaista aloittamista: minuutti juoksua ja minuutti kävelyä. Näin tein viikon ajan. Seuraavalla viikolla pidensin juoksuaikaa 1,5 minuuttiin ja yhäkin kävelin minuutin ja annoin pulssin tasaantua. Aivan loistava tapa aloittaa rapakuntoisena lenkkeily!  Kertaakaan ei kylkeen pistänyt, eikä tullut karmeaa oloa. Aina teki mieli lähteä uudestaan seuraavana päivänä, kun edellinen lenkki oli mennyt niin mukavasti. Kävin lenkeillä lähes joka päivä, kunnes minua varoitettiin siitä, että tahti on aloittajalle liian rankka. Jalat ja kroppa voivat alkaa oireilla ja sitten ei pääse pitkään aikaan liikkeelle.

Varoitus tuli aivan oikeaan aikaan, sillä kroppaani särki joka toinen päivä ja jalka kipeytyi niin, että oli pakko pitää kolmen päivän tauko.  Tässä vaiheessa olin siirtynyt jo juoksuun ilman kävelytaukoja.

Hioin minulle ja maastoon sopivaa juoksuohjelmaa ja nyt se on muotoutunut sellaiseksi, että juoksen 3,5 kilometriä vaihtelevaa maastoa soratiellä ja asvaltilla ylämäkiä, alamäkiä ja tasaista. Tämän jälkeen kävelen niin reipasta tahtia kuin pystyn 1,5 kilometriä kukkulan huipulle (eli takaisin kotiin) todella jyrkkää mäkeä. Mäki on niin jyrkkä, etten pysty juoksemaan sitä. Sitä ei muuten pysty juoksemaan nuoret ja kovakuntoisetkaan (testattu). Tämän jälkeen kuivalla kelillä juoksen vielä kilometrin täällä omalla tiellämme, märällä kelillä en pysty, sillä tiemme on löllöä kuravelliä. Juoksulenkin jälkeen teen vatsalihasliikkeet.

 Minä aloitin tällä kerralla järkevämmin kuin ennen. Koska tunnen itseni ja innostuksen lopahtamisen, päätin, etten saa hankkia itselleni mitään uusia varusteita. Ajattelin, että jos olen juossut aktiivisesti ja säännöllisesti kolme kuukautta, saan lahjoa itseäni uusilla lenkkareilla. Nyt juoksen 16 vuotta vanhoilla! Yhtäkään uutta urheiluvaatetta en hankkinut. Jolkottelin todella vanhoissa verkkareissa ja fleecessä. Nauroin itselleni, etten ainakaan ole välineurheilija.

En omista vaakaa, joten en tiedä, miten tämä juoksentelu on vaikuttanut painooni. Toivon, etten ole laihtunut grammaakaan painossa. Painan muutenkin vain 48 kiloa, joten ei ole varaa menettää sitä vähää, mikä luiden ympärille on kertynyt - poikkeuksena vatsa! Vatsasta saisi lähteä monta senttiä. Olen jättänyt vehnän pois ruokavaliosta jo tammikuussa, mutta se ei aiheuttanut vatsanympäryksessä minkäänlaista muutosta. Ihmettelen niitä ihmisiä, jotka kertovat jättäneensä vain leivän pois ja laihtuneen viisi kiloa. Minulla vatsa kasvoi entisestään. Tuli kai korvattua vehnää joillakin muilla herkuilla!

Nyt olen juossut melkein kolme kuukautta lähes joka toinen päivä, vatsa on pienentynyt joitakin senttejä  ja sen kunniaksi menin katsomaan niitä itselleni lupaamia lenkkareita. Siitä myöhemmin seuraavassa postauksessa. En löytänyt mitään ja katselin sitten vähän juoksuvaatteita. Ostin elämäni ensimmäiset juoksutrikoot, juoksupaidan ja -takin. 

Kyllä on nyt polleaa pistää menoksi uusissa juoksutrikoissa. Ihan erilainen tuntu kuin verkkareissa! Juoksutakki taas on ihan mieletön keksintö. Miten se voikin olla niin kevyt verrattuna fleecehuppariin, jonka kuvittelin olevan kevyt! Juoksutakki estää kylmettymisen lenkin alussa ja se ei paina mitään, kun sen kietoo vyötärölle, kun tulee kuuma, Taskuun saa kätevästi puhelimen, josta kuuntelen Spoitystä Suomipoppia ja klassista.

Ensimmäisen edistysaskeleen kunnon parantumisessa huomasin viikon jälkeen. Oli kevyempi juosta, eikä hengästyttänyt niin paljon kuin aluksi. Sen jälkeen tuntui, ettei mitään edistystä tapahtunut seuraavien viikkojen aikana. Juokseminen ei sujunut nopeammin tai kevyemmin, vaikka mukavalta tuntuikin. Sitten yhtäkkiä parin kuukauden jälkeen tapahtui suuri muutos! Lenkki sujui kuin leikiten. Lopun ylämäkikävely on yhä raskain osuus. Nyt olen yrittänyt juosta vähän nopeammin, mutta lenkkiä en ole vielä pidentänyt. Luulen kuitenkin, että 3,5 kilometriä alkaa olla hieman liian lyhyt matka, täytyy varmaan tehdä vielä jokin ylimääräinen koukkaus, jotta saisi sen pitenemään ennen ylämäkikävelyosuutta.

Sitten kerron teille asian, joka minua harmittaa niin paljon, että suorastaan alkaa itkettää kiukusta, vihasta, harmista ja voimattomuudesta! Se liittyy otsikossa mainittuun juoksemisen vaarallisuuteen. Aluksi nimittäin lähdin juoksemaan ylös kukkuloille, enkä alas maantielle päin. Mieheni oli aina vaivaantuneen oloinen, kun lähdin ja minua harmitti se. En viitsinyt kysyä, miksi hän oli sellainen, kun kerran hän ei kuitenkaan sanonut minulle mitään. Hän vain ehdotti aina, että lähtisin alaspäin maantielle, kun mäki olisi niin hyvää treeniä. Sanoin mäen olevan liian jyrkkä. Sitten menimme ystävien luokse: suomalainen vaimo ja chileläinen mies. Mies oli joutunut pyytämään vaimoaan juoksemaan mieluummin maantien reunassa kuin metsäpolkuja turvallisuutensa takia. Humalaiset hullut kuulemma ovat varsinkin ulkomaalaisille naisille vaaraksi. Nainen raiskataan ja sen jälkeen tapetaan ja ruumis piilotetaan jonnekin. 

Mieheni otti asian puheeksi heti automatkalla. Hän oli koko ajan pelännyt, että joku humalainen kävisi kimppuuni kukkuloilla, eikä minua enää ikinä löydettäisi. Hän ei ollut viitsinyt sanoa asiasta minulle, sillä oli arvannut, että suutun, kun vapauttani rajoitetaan. Olisi turvallisempaa juosta tutumpaa maastoa maantielle päin. Siellä liikkuu enemmän ihmisiäkin. Minun suomalainen logiikkani oli toiminut aivan eri tavoin! Olin ajatellut, ettei kukkuloilla asu juuri kukaan ja kukaan ei edes tiedä minun juoksevan siellä. Maantien lähistöllä taas on enemmän ihmisiä, myös enemmän pahoja miehiä. Mutta kuulemma ei. Ei siellä kukaan käy kimppuun, koska joku voi nähdä.

Arvatkaapa vaan, miltä tuntui, kun juuri olin löytänyt uudestaan liikunnan riemun. Pitäisikö minun nyt sitten taas juosta vain tuota 250 metrin ympyrää, omaa pikkutietämme täällä piikkilanka-aitojen sisäpuolella? Tylsää! Sitten päätin alkaa juosta saksanpaimenkoiramme Lunan kanssa. Luna ainakin pelottaisi vähän ihmisiä. Chileläiset nimittäin pelkäävät koiria. Ensimmäiset lenkit kaikkien näiden varoittelujen jälkeen menivät vainoharhaisena. Vilkuilin koko ajan sivuilleni ja taakse. Kun joku auto hidasti, pyysin Lunan heti vierelleni. Nyt olen taas rentoutunut, mutta Luna kulkee aina vierelläni ja saa lenkin lopuksi herkkupalkinnon!