Siinä talossa sieluni lauloi ja tanssi

Minulla on ollut onni asua kerran elämässäni talossa, jossa sieluni lauloi ja tanssi. Opiskelin tuolloin Turun yliopistossa ja sain vuokrata tuttuni kautta asunnon 100-vuotiaasta keltaisesta puutalosta. Talo oli rakennettu aikoinaan työläisille. Taloon tultiin sisään pitkää valoisaa portaikkoa pitkin. Porstua oli maalattu vaaleanharmaaksi ja ikkunanpuitteet valkoisiksi. Porstuassa oli pari komeroa ja kapeat tikkaat ullakolle.  Porstuasta alunperin meni kaksi ovea itse asuntoon. Vasemmalla seinällä oleva ovi meni keittiöön ja porstuan peräseinällä oleva ovi meni pieneen eteiseen, josta pääsi olohuoneeseen. Kun minä sain vuokrata asunnon, tuttu vuokranantajani suostui teettämään asuntoon suihkun, jota siinä ei silloin vielä ollut. Tällöin peräseinällä ollut ovi suljettiin, mutta jätettiin paikalleen koristeeksi. Pienestä eteisestä tuli ihan kelvollisen kokoinen suihkuhuone, johon mahtui myös lavuaari ja pesukone. Ikkunaa tilassa ei ollut, eikä tuuletustakaan siihen taidettu laittaa, mutta lattialämmitys kylläkin.

Alunperin tuossa kahden hengen työläisasunnossa oli asunut kaksi perhettä. Toisella perheellä oli puuhella, mutta missä ihmeessä toinen perhe kokkasi, kun olohuoneessa oli vain kakluuni? Joka tapauksessa, kun minä muutin asuntoon, siinä oli keittiö ja olohuone sekä osasta yläkerran ullakkoa oli tehty makuuhuone. Tähän liittyi tarina tuttavani isästä. Hän nimittäin oli asunut pitkän elämän tuossa asunnossa vaimonsa kanssa. Olohuoneen puolella oli ollut sänky. Puutalossa käytiin yhteisulkohuusseissa ja saunoissa. Myöhemmin keittiön nurkasta lohkaistiin osa ja siihen tehtiin kaksi pikkuruista komeroa peräkkäin. Ensimmäinen siivousvälineille ja kun siivousvälinekomeron läpi luikerteli vatsa sisään vedettynä seuraavaan komeroon, huomasikin tulleensa vessaan! Vessaan mahtui juuri ja juuri pytty ja pikkuinen lavuaari. Tilaa hallitsi takaseinälle ylös kiinnitetty lämminvesivaraaja. Kun seinät oli vielä maalattu tummanvihreiksi, tunnelma ei ollut järin viehättävä. Siinä  sitä istuttiin pytyllä imurin letkujen, moppien ja rättien keskellä lämminvesivaraaja pään päällä.

Tuttuni vanhempien asuessa asunnossa heillä oli siis kaksi huonetta. Äiti kuitenkin kuoli ja isä jäi yksin. Kuka hänelle kokkaisi ruuat ja silittäisi paidat? Hän otti kodinhoitajan. Siinä vaiheessa siis osasta ullakkoa tehtiin makuuhuone. Makuuhuoneeseen noustiin myrkynvihreitä hyvin jyrkkiä ja pitkiä portaita keittiöstä, ihan porstuan oven vierestä. Makuuhuone oli varsin tilava. Siinä oli yksi hyvin korkealla oleva pieni ikkuna. Se oli niin korkealla, että piti kiivetä sängyn päälle ja varpistaa, jotta pystyi näkemään Turun tuomiokirkon tornin. Huoneen perällä oli suloinen alkovi. Sängyn eteen sai vedettyä verhot ja sängyn molemmissa päädyissä oli komerot. Sängyn päällä oli koristeleikkaukset. Alkovin koristeleikkaukset ja komerot oli maalattu tunkkaisin värein ja katto oli tehty jostain omituisesta 60- tai 70-luvun materiaalista, joka jäljitteli vaaleaa puuta. Mutta huone oli niin romanttinen! Kodinhoitaja kapusi joka aamu jyrkkiä portaita keittiöön, kunnes muutti alakertaan työnantajansa kanssa. Heistä tuli virallinen aviopari.

Tuttuni puhui asunnosta partiokokouksessa. Hänen isänsä joutuisi vanhainkotiin. Tuttuni oli ajatellut vuokrata asunnon. Kuultuani, että oli kyse vanhasta puutalosta yliopiston vieressä, sanoin hetkeäkään miettimättä, että tahtoisin nähdä sen. Menimme katsomaan asuntoa hyvin pian ja sanoin heti, että vuokraisin sen, jos vaan asuntoon tulisi suihku. Asiat etenivät sen jälkeen hyvin nopeasti. Minä pyysin luvan maalaamiseen ja tapetointiin omilla rahoillani.

Huoneiden korkeus oli kolme metriä ja neljätoista senttimetriä. Minusta se oli ihanaa. Isäpuoleni ja kummitätini mies tulivat tapetoimaan olohuoneen lämpimänkeltaisin tapetein. Ylös tuli tuolle ajalle muodikas boordi. Huoneesta tuli aivan loistavan tunnelmallinen. Tapetit ja boordit sopivat tyyliltään täydellisesti koristeelliseen valkoiseen kiiltävään kakluuniin. Maalasin uudestaan leveät kauniit lattialistat sekä ikkunanpuitteet. Rakastin ikkunoitakin. Olohuoneessa oli kaksi korkeaa ikkunaa vierekkäin niin, että väliin jäi juuri sopiva tila koristeelliselle lipastolle, johon laitoin kynttilät. Ikkunoista aukesi näkymä muiden puutalojen katoille, mikä oli minusta ihanan ranskalaista. Katoilla oli variksiakin. Ikkunoista näkyi majesteetillisena Turun tuomiokirkon torni ja sen kello. Näin myös puutalojen pihan syreenipensaineen. Jos katsoin suoraan alas pitkin talon seinää, lähellä taloa oli pyykkinarut, jotka nostettiin ylös vanhanaikaisesti seipäiden avulla.

Makuuhuone tapetoitiin valkoisilla tapeteilla, joissa oli vaaleanpunaisia pieniä rusetteja. Yläreunaan laitoin (silloisen käsityksen mukaan) upean leveän ja kalliin rusettiboordin. Maalasin alkovin kahdella erilaisella vaaleanpunaisella ja siitä tuli kyllä hieman ällöttävä, mutta mietin, että jos saan asua asunnossa kauan, voisin maalata sen uudestaan. Ompelin suloiset verhot alkoviin ja komerot jaoimme silloisen poikaystäväni kanssa niin, että hänen vaatteensa olivat toisessa ja minun vaatteeni toisessa komerossa. Komerot olivat erittäin hankalat käyttää, sillä niissä oli hyvin kapea ovi, vaikka komero levenikin taaksepäin. Miehen oli hankala mahtua komeroon sisälle. Alkovin sänkyä käytin lukusohvana sekä vierassänkynä. Muistan yhä, miten kotoisaa oli käpertyä pesämäiseen alkoviin ja katsella katonrajassa olevasta ikkunasta tulvivaa valoa ja kuunnella tuomiokirkon kellojen lyöntejä. Maalasin tummanruskeat jalkalistat valkoisiksi. Makuuhuoneeseen tuli biedermaier-tyylinen sänky ja kristallikruunu. Sängyn päälle laitoin kummityttöni sanojen mukaan ”baldagiinit”. Myrkynvihreät portaat jätin alkuperäisen värisiksi.

En ole missään asunnossa ollut yhtä onnellinen kuin siinä. Tarkoitan nyt siis vain asumista, en elämän muita osa-alueita. Nykyinen suhteeni on parempi kuin entinen, nykyinen ”työni” on parempi kuin senhetkinen opiskelu ja iltatyöt, nykyiset tulevaisuudensuunnitelmat ovat mielenkiintoisemmat kuin senhetkiset, mutta se asunto sai todella sieluni laulamaan ja tanssimaan! Olohuoneen lämpöinen tunnelma loi mieleeni iloa, ikkunoista aukeavat kultturimaisemat ja ranskalaiset katot variksineen inspiroivat minua. Kesäisin pihalta tulviva syreenien tuoksu ja lintujen laulu sai minutkin laulamaan ja soittamaan pianoa. Juuri silloin aloin ottaa elämäni ensimmäisen kerran pianotunteja. Valkoinen kakluuni sai minut aivan heikoksi. Jos en tehnyt tulta, poltin siellä kynttilöitä. Paistoin siellä makkaroita. Ensimmäisen kerran elämässäni minulla oli oma ”takka”, jota olin lapsesta saakka toivonut. Kakluunin hyllylle laitoin kaksi valkoista enkeliä. Kakluunissa oli kupariluukut ja lattialla kuparilevy. Korkeiden huoneiden tunnelma oli väljä ja raikas. Katonrajaan laitoimme hyllyt, joille sai kirjoja ja nukkeja, joita aloin silloin kerätä. Meillä oli opiskelijoiksi hyvin kauniit huonekalut. Kauniin lasivitriinin muutin nukkekodiksi, sillä sekin harrastus alkoi tuossa talossa.

Ensimmäinen työni asunnon avaimet käteen saatuani oli puuhellan jynssääminen. Menin suoraan yliopistolta asunnolle ja viis välitin kielioppitentteihin lukemisesta. Valkoinen puuhella oli täynnä mainostarroja! Niiden repiminen oli kovaa ja aikaavievää puuhaa. Sitten poistin ensimmäisestä keittiökomerosta kaikki siivousvälineet ja laitoin ne porstuan komeroon. Maalasin sekä siivouskomeron että vessan tummanvihreät seinät vaaleanpunaisiksi. No, ehkä en sellaista enää tekisi, mutta silloin olin onnellinen vaaleanpunaisessa pikkuruisessa vessassani, joka sentään laajeni sen komeron verran. Komeroon laitoimme valkoisen kapean korkean kaapin kaikille puteleille ja vessapapereille. Suuren kuumavesivaraajan peitin verholla. Se ei ollut onnistunut ratkaisu, sillä se pienensi vessaa, mutta muutakaan ei ollut tehtävissä, kun olin vain vuokralainen. Uuden kylpyhuoneen lämminvesivaraaja olikin asennettu kellariin. Joskus talvisin putket jäätyivät niin, ettemme saaneet vettä.

Rakastin tuota taloa kaiken sen tunnelman vuoksi. Naapuritkin olivat sellaista porukkaa, että oli ilo asua talossa. Seinänaapurilla oli piano ja tunnettu pianisti soitteli siellä, oli sukua asukkaille. Itse naapurit olivat hyvin koulutettuja, musikaalisia ja kultturelleja ihmisiä, joiden kanssa oli mielenkiintoista jutella. Muutkin naapurit olivat inspiroivaa porukkaa. Naapurusto perustikin jazzbändin, sillä olihan yhden perheen äiti hyvä laulaja.  Talon kivijalassa asui mielenkiintoinen partainen filosofi, jonka kanssa itse en koskaan keskustellut. Hänellä ei  ollut edes vessaa ja asuntoon tuli vain kylmä vesi. Hän käytti yhteissaunan vessaa ja suihkua. Monet talon väestä olivat laajentaneet asuntoaan ullakolle ja kellariin ja heillä olikin ihanat asunnot. Pääsin katselemaan niitä. Hoidin yhden perheen kilpikonnaa näiden ollessa matkalla. Perhe sanoi, että voisin käyttää heidän saunaansa ja kutsua vaikka ystäviä sinne. Niin solidaarista asumista en ollut ennen elämässäni kokenut.

Keittiöni oli hieman hämärä, sillä sille puolelle taloa ei juurikaan aurinko paistanut. Suuret tammet ja vaahterat kasvoivat yliopiston rinteessä ja varjostivat taloa. Keittiön ikkunasta näkyi yksi yliopiston vanhimpia rakennuksia. Saimme luvan laittaa kukkia ja kasveja kasvamaan rinteeseen, vaikka alue oikeasti kuuluikin yliopistolle. Naapurin kanssa laitoimme jopa vihanneksia ja yrttejä omille palstoillemme. Viritimme myös riippukeinut suurien puiden runkoihin. Oli mukavaa lukea tentteihin riippukeinussa loikoillen. Luennoille kipaisi kahdessa minuutissa. Voi miten monet opiskelutovereistani olivatkaan kateellisia minulle siitä asunnosta! Oli kiva pyytää opiskelutovereita kylään, koska koti oli niin lähellä koulua.

Minulla on monia rakkaita ja vahvoja muistoja tuosta asunnosta. Muistan, miten kuivattamani tatit roikkuivat puuvillanaruissa puuhellan yläpuolella. Laitoin kuuvan alle telineet, joille sain kantarellit ja suppilovahverot kuivumaan. Laitoin mielelläni ruokaa vanhalla puuhellalla, vaikka se hieman hankalaa olikin. Hella oli nimittäin niin vanha, että puupesä aukesi hellan päälle ja se suljettiin vain irrallisella kannella. Hellassa oli myös säiliö, jossa vesi lämpeni, mutta sellaistahan ei nykyaikana tarvinnut. Hanasta tuli lämmin vesi ja vedenkeitin keitti teevedet. Korkeisiin ikkunoihin ripustin valkoisista pellavaliinoista tekemäni verhot vain ikkunoiden alaosiin. Maalasin seinät vaaleiksi ja laitoin boordin, jossa oli yrttejä. Keittiönkaapit olivat hyvin rumat, mutta vuokralaisena niiden piti antaa olla sellaiset kuin olivat. Minulla oli käytössäni vanha sähköhella. Keittiön lattiakin oli rumaa tummanruskeaa vanhaa linoleumia, mutta sen sai helposti peittoon pitkillä räsymatoilla. Ostimme kauniin suuren puisen vaatekaapin keittiönnurkkaan porstuan oven viereen ulkovaatteille. Porstua oli nimittäin kylmää tilaa.

Porstuasta pääsi kapeita tikkaita pitkin ullakolle. Ullakko inspiroi romanttista nuorennaisen mieltäni. Sillä ullakolla oli kaikki juuri niinkuin pitääkin. Seinät ja säilytyslaatikot oli tehty puusta, siellä oli vaatepusseja ja laatikoita, joissa oli tuttuni isän ja tämän edesmenneen vaimon tavaroita. Osan ullakosta omin omille tavaroilleni ja istuin siellä haaveilemassa, miten remontoisin sen, jos asunto olisi minun. Kun seinänaapurini alkoivat laajentaa asuntoaan ullakolle, ullakko oli auki pitkään. Pääsin kulkemaan myös naapurieni ullakolla. Ihailin suurta avaraa vinokattoista tilaa, jonka pölyssä ikkunoista siivilöytyvä valo leikki. Naapurit olivat joskus vähän hajamielisiä ja unohtivat avaimet kotiin. Silloin he tulivat meidän kauttamme sisään ja kulkivat omalle ullakolleen ja sieltä asuntoonsa, koskaan emme lukinneet tätä kulkuväylää.

Asuntoon kuului myös suuri kellari, jossa oli hillokellarikin. Minä en hilloja ole koskaan tehnyt, joten se jäi käyttämättä, mutta kellarissa olivat polttopuut ja polkupyörät. Lisäksi se oli täynnä omistajien tavaroita. Pienestä ikkunasta tuli hieman valoa maalattiaiseen kellariin, jossa oli terve kellarin haju. Tuo 100-vuotias talo oli terve hirsitalo, jossa ei ollut homeen hometta! Rakastin puutalon tuoksua. Äitini sanoi sitä hajuksi, mitä en voinut käsittää. Hän sanoi, että vaatteemme ja kaikki haisivat puutalolta. Minusta ne tuoksuivat puutalolta. Rakkain tuoksumuistoni on kesiltä, kun keitin perunoita ja tilliä. Ulko-ovi oli auki ja touhusin jotakin olemattoman pienellä pihalla. Nousin porstuaan ja sieraimiini tuli yhtäaikaa perunakattilan ja kesäisen puutalon tuoksu. Kyyneleet tulvahtivat silmiini, sillä tuoksu oli täsmälleen sama kuin lapsuuteni kesälomilla mummon mökillä.

Muistan myös erään elokuun lopun sadunomaisen tunnelman, kun ulkona kävi voimakas kuuma tuuli. Sellaista ei koskaan ole Suomessa. Kuivat lehdet pyörivät ilmassa ja illan värikin oli outo. Taivastelimme asiaa naapurinrouvan kanssa. Muistan syksyt, kun valtavat vanhat vaahterat pudottivat moniväriset lehtensä ja minä kahlasin vaahteran ja tammen lehdissä. Oli tunnelmallista haravoida lehtiä talon kivijalan ja rautakaiteisten betoniportaiden vieressä. Syksyt yliopiston puistossa olivat hienoja. Talomme vieressä meni leveä kävelytie ja portaat yliopistolle. Joskus oli niin paljon kuivia lehtiä, ettei erottanut, missä tie kulkee. Joskus taas roolipelaajat miekkailivat keskiaikaisissa asuissaan ja haarniskoisaan sillä samalla tiellä, kirkonkellot löivät ja aika pysähtyi.

Tunnelma pihapiirissä oli hieno, sillä sitä ei ollut muutettu liikaa. Tunsi olevansa entisissä ajoissa. Taloissa oli alkuperäiset värit. Alin talo kadun vieressä oli kelta-ruskea, muut talot kelta-valkoisia. Alin talo oli koristeellisin ulkoapäin, mutta en päässyt koskaan katsomaan sisään asuntoihin. Siinä talossa asuivat vanhimmat ja alkuperäisimmät asukkaat. On uskomatonta, että vaikka puutalot olivat vilkkaan Hämeentien vieressä, pihapiirissä oli rauhallista ja hiljaista. Puutalojen vieressä olevat korkeat kerrostalot pysäyttivät katumelun ja suurimmat saasteet. Vain muutama askel ja olin yliopistolla, muutama askel ja olin Aurajoen rannassa. Turun tuomiokirkon jouluyön messuun kävelimme muutamassa minuutissa kun muut raukat joutuivat etsimään autoilleen parkkipaikkoja. Vartin kävely ja olin torilla. Ei paljon hienompaa paikkaa voi Turussa olla! En olisi koskaan uskonut, että voin viihtyä niin hyvin lähes kaupungin keskustassa, mutta vanha puutalomiljöö on kuitenkin aivan oma maailmansa.

En kovin monta vuotta ehtinyt yliopiston kainalossa asua. Muutenkin jatkuvasti oli hieman epätietoista, miten kauan saisin asunnon pitää. Lopulta siinä kävi niin, että minä muutin opiskelemaan ja töihin muualle Suomeen ja eksäni jäi asumaan sinne vielä pariksi vuodeksi. Se oli kyllä ihme, sillä hän inhosi kakluunin lämmittämistä, eikä muutenkaan ollut puutaloasuja. Taisivat sähkölaskut muodostua pilviä hipoviksi, kun ei kakluuni lämmennyt, eivätkä puut kulkeutuneet kellarista itsestään sisälle taloon.

Kuulin myöhemmin eksältä, että tuttuni isä oli kuollut ja asunto oli mennyt myyntiin. Olin joskus haaveillut asunnon ostamisesta, mutta tiesin aina, ettei sitä saisi kukaan asunto-osakeyhtiön ulkopuolinen ostettua, sillä etuosto-oikeus oli niillä, jotka jo omistivat asunnon taloyhtiöstä. Naapurit olivat kertoneet olevansa kiinnostuneita asunnosta. Tiesin, että he ostaisivat sen, joten ei tarvinnut haikailla eikä haihatella missään vaiheessa oikeasti asunnon perään. Naapurit sitten ostivatkin sen ja alkoivat parin vuoden jälkeen laajentaa asuntoaan ”minun” puolelleni. He saivat loistavan tilavan ja kauniin asunnon, aivan naapurinmiehen työpaikan vierestä.

Minä palaan tuohon asuntoon usein unissani. Se muuttuu aina sokkeloiseksi ja siinä on ovia enemmän kuin oikeasti. Joskus asunto on rempattu valtavan isoksi. Alakertaan on tehty hienot saunaosastot, joita siis oikeastikin naapureilla siellä oli. Joskus siellä on uusien asukkaiden sohvia ja sänkyjä ja minä tahtoisin muuttaa sinne takaisin. Joskus taas eksäni asuu siellä yhä ja minä mietin, pitäisikö mennä hänen kanssaan yhteen uudestaan, jotta saisin asua siellä. Sitten muistan unissani, että asun Chilessä ja olen naimisissa. Unissani Chilen kotimme on kuumalla kuivalla aavikolla hirveän kaukana muista ihmisistä. Silti valitsen aina uudelleen mieheni ja elämäni Chilessä. Se on aina helpotus kun herään. Valitsin siltikin nykyisen elämäni, vaikka se ihana asunto tulee uniini.

Rakastan nykyistä taloani. Se on kaunis ja viihdyn siellä. Uudella talolla ei kuitenkaan ole 100-vuotiaan talon sielua. Uusi talo ei tunnu samalla tavalla elävältä kuin vanha talo. Vaikka meidänkin lautalattiamme ja ovemme narisevat ja tuuli vinkuu ikkunoissa, se ei kuitenkaan ole sama asia kuin 100-vuotiaassa talossa, jonka seinät henkivät historiaa. Talomme on kauniissa paikassa Chilen kukkuloilla maaseudulla. Olen aina halunnut asua maalla. Olen aina halunnut omakotitalon, joten tuskin olisin tuota muistojeni asuntoa ostanut, vaikka minulle olisi siihen mahdollisuus tullutkin. Jo silloin haaveilin omakotitalosta, vaikkakin vanhasta, jonka saisin kunnostaa. Tunnelma kuitenkin muistojeni kodissa historiallisessa paikassa Suomen vanhimmassa kaupungissa yksiviisarisen kellon alla oli aivan erilainen kuin Chilen köyhällä maaseudulla lumihuippuisten Andien piirtyessä vasten horisonttia. Minkälainen Mia minusta olisi tullut kultturellissa ympäristössä? Minkälaisen Mian Collahuen Cerro Alto on minusta muovannut?

---

Minulla ei ole yhtään kuvia muistojeni asunnosta, mutta löysin netistä oikotie.fi-sivuilta tämän postauksen kuvat. Kuvien talot ovat juuri näitä, joista kirjoitin. Minun oveni taisi olla ensimmäisen kuvan perältä katsottuna kolmas ovi.