Tänään on ihan oikea syyspäivä, harmaa ja sateinen. Tulin yläkerran tietokonenurkkaukseeni kirjoittelemaan. Samalla sain idean, että voisin tehdä postauksen tästä nurkasta. En muista, olenko joskus tästä kuvia napsinut. Hyvin usein läppärini on alakerran ompeluhuoneessa ja vastailen siellä tilauksiin ja sähköposteihin. Yläkerran nurkkaus on parempi silloin, kun tahtoo keskittyä ja olla rauhassa. Ompeluhuoneessa on liikaa muita virikkeitä. Tässä tietokonenurkkauksessani kirjoittelen joskus myös iltaisin, kun Dominic on nukkumassa seinän takana makuuhuoneessa. On tunnelmallista, kun pieni lamppu valaisee hämärää yläkertaa ja sade ropisee peltikattoon.
Tietokonenurkkaukseni vanhan puupöydän pyrin pitämään siistimpänä kuin työhuoneeni pöydät, jotka ovat aina kaaoksen alla. Minulla on siellä meneillään aina tuhat projektia yhtä aikaa. Yläkerrassa yritän pitää tavaramäärän kohtuullisena, jotta rauhallinen tunnelma säilyisi. Minimalistisille ihmiselle yläkertamme kuitenkin pursuaa tavaraa, sillä kaikki arvokkaimmat nukkeni ovat täällä. En tahdo pitää niitä varastossa kostumassa.
Nyt tietokoneen vieressä katselee Phicen-nukke Molly. Edesmennyt isänäitini on painavissa vanhoissa kehyksissä, jotka olen häneltä saanut. Ja toki vieressä on myös termospullo, jossa on aina teetä. Se on ainoa tapa, jolla saan juotua riittävän määrän nestettä päivässä.
Tietokoneeni on vaaleanpunainen Sony Vaio -läppäri. Minulla on ollut se jo monen monta vuotta. Rakastan sitä. Se on juuri hyvän kokoinen minulle. Ei liian iso eikä liian pieni. Sain edellisvuonna äitienpäivälahjaksi uuden Lenovo-tietokoneen, koska tämä läppärini hajosi. Siinä on suuri näyttö, mutta en koskaan päässyt sinuiksi sen kanssa, en koskaan oppinut ymmärtämään sen "logiikkaa", enkä käyttämään sitä kunnolla. Kun läppäri saatiinkin korjattua ja mieheni alkoi käyttää sitä (koska hänen läppärinsä hajosi korjauskelvottomaksi), katselin vaaleanpunaisen Sonyni perään aina haikeasti. En vain kehdannut sanoa miehelleni, että ikävöin läppäriäni, koska kerran olin saanut uuden koneen. Reilun puolen vuoden kuluttua mieheni kuitenkin kerran kysäisi minulta, tahtoisinko sittenkin vaihtaa takaisin läppäriini ja hetkeäkään miettimättä vastasi myöntävästi. Uusi tietokone on parempi miehelleni, sillä hän ei näe pieneltä näytöltä yhtään mitään. Kovapää kun ei suostu menemään silmälääkäriin, vaan käyttää vain Tiimarista tuomiani lukulaseja!
Tietokonenurkkaukseni on portaiden kaiteen vieressä entisessä "salissa". Viimeiset pari vuotta sali on toiminut Dominicin leikkihuoneena, mutta hyvin sinne minun tietokonenurkkauksenikin mahtuu. Nytkin Dominic leikkii tuossa lattialla ja minä naputtelen tätä postausta.
Siniharmaat hyllyt olivat ennen Von Trollheimin perheen koti, mutta kuten näkyy, dinosaurukset ovat vallanneet hyllyt. Von Trollheimeilla onkin nykyään hienompi koti, jonka väkersin kasaan viime marraskuussa. Näen nukkekodin tästä tietokonenurkkauksesta, sillä nyt nukkekoti on portaiden ylätasanteella (yläkuvan porrasaukon vasemmalla puolella). Näytän näkymän seuraavassa postauksessa.
Dominicin lempileikit huoneessaan ovat junarata ja duplot. Makuuhuoneen ovi näkyy yläkuvassa. Dominicin "kirjahyllyt" ovat hedelmäkorit, jotka maalasin samalla maalilla kuin yläpuolella olevat hyllyt.
Tietokonepöydällä on aina vaihtuvia koristeita, mutta nyt siinä ovat majailleet jo joitakin viikkoja 50-luvun Mecki ja Micki sekä heidän poikansa. Tämä perhe on yksi lempinukkejani. Hahmot ovat kuuluisan saksalaisen Steiff-tehtaan tuotantoa. Ostin Meckin ja Mickin Turusta antiikkimarkkinoilta viitisen vuotta sitten. Pojan Mecki ja Micki saivat yhdeltä tämän blogin lukijalta! Minulla on ajatuksena joskus tehdä perheelle rustiikkinen kotipesä - sitten kun minulla on se oma nukkemuseo, jossa olisi tilaa kaikelle tällaiselle!
Seinällä roikkuvat äidinäidiltäni saadut virkatut hansikkaat ja edesmenneeltä anopiltani saadut wanhat sakset.
Mottoni on seinällä ja vieressä Michilandian Molla-Chihu, yksi ensimmäisistä tekemistäni.
Ulkona vaan sade jatkuu ja mieheni on juuri lähdössä lauantai-illan ratoksi (?) tiekokoukseen Tomecon kylään. Meillä on onni jäädä pojan kanssa mukavaan lämpimään kotiimme ja rakentaa duploista linna ja parkkipaikka :)
Mukavan näköinen nurkkaus. Nuo sakset on kyllä ihan huiput! Minulla on vain yhdet tuollaiset, eikä hanskoja ollenkaan. Alan siis "keräilemään"....että saan samanlaisen kombon.
VastaaPoistaSinähän varmaan osaisit itsekin virkata tuollaiset sormikkaat?
PoistaEn halua vähätellä haasteita tai liikaa romantisoida (asuin vuosia naapurimaassa Argentiinassa), mutta teidän elämä vaikuttaa idylliseltä. Se on omaehtoista, saat toteuttaa lahjojasi ja käyttää kykyjäsi uuden ja kauniin luomiseen, kotinne on poikkeuksellisen kaunis ja kaiken tämän keskellä kasvaa ihana pieni poika, jonka elämässä on paljon rakkautta ja kivaa, mielenkiintoista tekemistä.
VastaaPoistaIhailen myös rohkeuttasi ja sitkeyttäsi. Mitään et ole helpolla saanut. Tiedän omasta kokemuksesta, että monta kertaa Etelä-Amerikassa arkea ei ole edes yritetty tehdä helpommaksi ihmisille. On korruptiota, byrokratiaa, turvattomuutta, puutetta jostakin, inflaatiota ja milloin mitäkin. Ne, jotka eivät ole syntyneet kultalusikka suussa, joutuvat tekemään paljon työtä, improvisoimaan ja olemaan periksiantamattomia, jotta voivat edistyä elämässä ja saavuttaa unelmiaan.
Samalla mieli pysyy virkeänä ja vaistot säpsäköinä. Sitä on valpas ja nopea toimimaan, kun mahdollisuus tulee eteen. :)
Mulle vuodet Etelä-Amerikassa oli samalla elämäni haastavimmat ja antoisimmat. Elin ja tunsin täysillä. Koin rakkautta, iloa, pelkoa, vihaa, surua ja samaan päivään mahtui niin naurua kuin kyyneleitäkin. Koko tunteiden kirjo.
Asumme tällä hetkellä Suomessa, elämämme on todella hyvää ja arki ihanan helppoa. Mua kuitenkin vaivaa se, että olen kuin jollakin tavalla puolinukuksissa ja olen alkanut pitää tiettyjä asioita ja etuja itsestäänselvyytenä. Elämän eri puolien näkeminen ja kohtaaminen Etelä-Amerikassa pisti ihan eri tavalla kasvamaan ja venymään ihmisenä.
Ja tästä blogista ja kirjoituksista välittyy elämää monipuolisesti nähneen ja kokeneen viisaus ja kiitollisuus pienistä, suurista asioista.
Kiitos blogistasi. :)
Kiitos ihanasta kommentistasi! Chilessä elämä ei taida olla ihan yhtä hankalaa kuin Argentiinassa, sillä täällä ei ole sellaista inflaatiota ja korruptiota. Byrokratia ei ole aivan mahdotonta eikä ihmisiä kuole nälkään. Mutta se on tosi, että arkea ei ole edes yritetty tehdä helpommaksi. Lääkäriaikoja vaikka ei saa julkiselta puolelta soittamalla, vaan täytyy mennä jonottamaan sairaalalle aamulla. Sitten saa kuulla, että ei ole yhtäkään lääkäriä ainakaan kahteen viikkoon, jolle voisi niitä aikoja antaa jne. Busseihin ei mahdu lastenrattaiden kanssa, kauppoihin ei saa mennä rattaiden kanssa, julkisissa kulkuvälineissä ei saa matkustaa lemmikkien kanssa jne. Ainoa asia, mikä on helpompaa Suomeen verrattuna on se, että täällä on kaupoissa kassoilla tavaroiden pussittajat. Niitä tosiaan kaipasin Suomessa, kun piti yhtäaikaa pitää huolta pojasta, maksaa laskua ja pakata tavaroita kasseihin!
PoistaHienoa, että olet viettänyt täyttä elämää Etelä-Amerikassa! Minulla taas on toisenlainen kokemus. Minusta tuntui ekat vuodet siltä, että elin vain puoliksi. Kaikki tunteeni olivat haalistuneet niin, että tunsin vain puolta iloa ja puolta surua. Taisin olla masentunutkin, en tiedä, että olisinko koskaan mitään diagnoosia siitä saanut, sillä minut nosti sina suosta into tehdä käsitöitä. Vaikka maailma tuntui välillä harmaalta, innostuin aina uudista ideoistani ja masennuksessahan ihminen ei kai innostu yhtään mistään. Taisi olla vain rajua kulttuurisokkia, joka muutti kaiken mössöksi.
Taisin parantua vasta, kun poikani syntyi. Sen jälkeen värit ovat taas olleet kirkkaita ja tunteet voimakkaita. En enää elä puolielämää haikailen koko ajan jotakin Suomesta. Nyt olen tyytyväinen elämääni täällä, vaikka toki ikävä Suomeen iskee usein, siis varsinkin luontoa!
Kiitos vielä kauniista sanoistasi, niiden ansiosta jaksan taas tehdä monta postausta :)
Alussa Argentiinassa makasin sängyn pohjalla ja itkeä vollotin. Kaipasin kaikkea sitä ihanaa, tuttua ja turvallista, mitä Suomeen jäi: perhettä, ystäviä, opiskeluita, työpaikkaa, harrastuksia, turvallisuutta, luontoa ja kieltä. Espanjaa osasin sen verran, että kielikurssilla mun lähtötasoksi merkattiin pyöreä nolla. ;)
PoistaNe asiat, jotka sytytti Suomessa, tuntui merkityksettömiltä Argentiinassa. Aiemmin konttasin museon lattialla ja piirsin mallista 1700-luvun huonekaluja. Kävelin pitkin Helsingin keskustaa niska vinossa ja huvikseni arvuuttelin vanhojen rakennusten ikää: "Hmh, koristeista ja katosta päätellen tämä kerrostalo rakennettiin 1910 ja tuo viereinen talo on nuorempi, ilmeisesti vuodelta 1920."
Argentiinassa, täysin vieraan kulttuurin ympäröimänä, tuntui kaukaiselta miettiä suomalaisen kulttuurin nyansseja. Ei sillä ollut enää väliä. Tuntui kamalalta menettää intohimo asioita kohtaan, jotka olivat aiemmin niin suuri osa elämääni. Tuntui, kuin jokin sisimmässäni sammui.
Pelkäsin myös liikkua kaduilla yksin. Uutisissa tuli jatkuvalla soitolla tilannekatsauksia viimeisimmistä ryöstöistä, kidnappauksista ja tapoista. Sitten meitä seurattiin kadulla kotiovelle ja naapurin asunto ryöstettiin. Se vain lisäsi turvattomuudentunnettani. Suomessa vietin tuntiakausia ulkona, nauttien luonnosta ja huvikseni kävelin naapurikaupunkiin silkasta liikkumisen ilosta. Argentiinassa elämäni supistui supistumistaan.
Oli myös kova pala kasvaa pois suomalaisesta suorittamisesta. Aiemmin mulla oli monta rautaa tulessa. Opinnot ja työ oli osa identiteettiäni. Minä olin osa yhteiskuntaa. Tein, siis olen. Argentiinassa ei ketään kiinnostanut suomalaiset tittelit, tutkinnot ja työpaikat. Ei niillä ollut väliä. Ympärillä sattui ja tapahtui, mä seurasin kaikkea sivusta. Aloin tuntea itseni epäonnistuneeksi.
Jälkikäteen olen kiitollinen näistä kokemuksista. Oli vain tervettä, että opin antamaan itselleni ihmisarvon sellaisena kuin olen, kaikesta muusta riisuttuna. En tarvitse titteleitä tai sosiaalista statusta pönkittämään egoani tai määrittämään arvoani. Argentiinassa opin, että ihminen itsessään on tärkeä, arvokas. Ilman työtä, kieltä, omaa rahaa tai koulutustakaan. Ihmisarvo on vakio.
Asettumiseni Argentiinaan oli alussa yhtä kipuilua. Esikoisen syntymä muutti elämäni. Tunsin niin suurta iloa, ettei ollut sanoja sitä kuvaamaan. Äitiys oli (ja on edelleen) se mun juttu elämässä. Argentiina myös näytti parhaimpia puolia äitiyden myötä. Raskaana olevia naisia arvostetaan. Lapsia hemmotellaan ja ihaillaan.
Kerrankin olin täpötäydessä junassa ruuhka-aikaan. Olimme kuin sardiinit purkissa. Eräs nuori mies katseli pientä vauvamahaani, jota tuskin huomasi vielä takin alta. Hän kysyi, olenko raskaana. Kun vastasin myöntävästi, hän huusi: "Täällä on raskaana oleva nainen. Antakaa hänelle istumispaikka!" Ihmiset välittömästi vetäytyivät seiniä kohden kuin punainen meri ja hämilläni köpötin pitkin käytävää mulle tarjotulle istuimelle. Sitten käytävätila taas täyttyi ihmisistä, täpätöynnä kun junanvaunu oli.
Tai kun raskauspahoinvoinnin aikana aloin oksentaa kaupan lattialle, ympärilleni kerääntyi monta huolestunutta ja auttavaa ihmistä. Eräs ohitsekulkeva mies polvistui viereeni, kysyi vointiani ja kertoi olevansa obstetra (onkohan se synnytyslääkäri tms. suomeksi?) Mulle jopa tilattiin ambulanssi. Eihän nyt odottavaa äitiä voi pulaan jättää. Sairaalasta pääsin kotiin pahoinvointia estävä piikki kankussa ja ennen lähtöä katolinen nunna tuli vielä toivottamaan siunasta.
Lapsen myötä löysin myös uuden tavan hyödyntää aiempia intohimoja ja harrastuksia: aloin kirjoittaa tarinoita edesmenneistä sukulaisista eri vuosisatoina ja pystyin hyödyntämään tässä yleistä historiaa ja tapahtumia Suomessa.
Ja upeaa vanhaa arkkitehtuuria löytyy Argentiinastakin. :)
Oih, niin tuttuja tuntemuksia! Tuo kun kuvasit, miten jouduit luopumaan itsellesi tärkeistä asioista ja elämä supistui supistumistaan ja intohimot sammuivat. Niin minullakin kävi monen asian kohdalla.
PoistaOlen ollut henkeen ja vereen jouluihminen, Suomessa pidin kaikesta jouluun liittyvästä. Chilessä siihen tunnelmaan ei pääse mitenkään, sillä joulu on lyhyt ja kuuma, eikä kukaan vouhota siitä kuten Suomessa. Voi sanoa, että menetin 95% joulusta ja siinä samalla menetin palan itseäni. Pojan synnyttyä olen saanut ehkä 30% joulua lisää, mutta paljon jää uupumaan, kun ei ole kylmä talvi, ei joulumusiikkia, joululauluja kirkoissa, kynttilöiden polttoa, joulumarkkinoita, jouluruokia, joululeivonnaisia jne. Tietenkin itse voi paljon tehdä, mutta sitä samaa tunnelmaa ei pysty luomaan mitenkään, sillä muut samanhenkiset ihmiset ja kulttuuri puuttuvat ympäriltä. Samoin on käynyt muiden suomalaisten juhlien osalta, vaikkeivät ne minulle niin tärkeitä olekaan, mutta on minulla aina vähän ontto olo, kun koko Suomi juhlii.
Menetin syksyisen intohimoni sienimetsät. Olen ollut aivan fanaattinen sienestäjä teinistä lähtien! Täällä ei ole sellaisia metsiä, joihin olisi helppo mennä. Suomessa metsät ovat alkaneet takapihaltani melkein kaikissa kodeissa. Täältä Peikkokukkulalta löytyy kolmea erilaista sienilaatua ja melkein kaikki ihmiset väittävät niitä myrkyllisiksi. Olin varma, ettei tatti olisi myrkyllinen. Lopulta sainkin asialle vahvistuksen ja joka syksy ja talvi paistan jonkin verran tatteja, mutta paljon en voi, sillä jostain syystä vatsani ei oikein kestä niitä. Nyt hihkuin riemusta, kun näiden kymmenen vuoden jälkeen löysin sattumalta päivän mittaisen sienikurssin! En voi uskoa! Odotan sitä niiiiiin innolla.
Suomessa rakastin vanhoja taloja ja olisinkin tahtonut ostaa ja kunnostaa sellaisen. Chilessä ei ole juuri mitään vanhaa ja jos on, hinta on hirveä, vaikka talo olisi suunnilleen purkukunnossa. Siitä unelmasta jouduin luopumaan.
Intohimoni on myös kaikki kaunis, kuten kauniit astiat ja sisustus. Niille ei täällä anna kukaan mitään arvoa. Kun alkuaikoina katoin kauniisti ja taittelin servietit, vieraat sotkivat heti pöydän, kiskaisivat servietit edes katsomatta ja paiskasivat ne jonnekin, joku pyyhki käsiään pöytäliinan, haarukat ja veitset paiskitaan pöydälle ristiin, kolmen litran limpparipullot sinne vaan keskelle pöytää jne jne. Olisinkohan pari vuotta jaksanut yrittää? Toki Chilessä on rikas yläluokka, jolle varmaan tällaiset asiat ovat tärkeitä. Santiagosta saa designia ja kaikkea kaunista, mutta se on vain siellä ja hinnat on kovat. Eivät tavalliset ihmiset välitä mistään tuollaisesta. Se on Chilen ja Suomen ero. Suomessa tavallisetkin ihmiset voivat ostaa kauniita astioita, he juhlistavat tilanteita kauniilla kattauksella, he hankkivat kotiinsa kauniita kalusteita jne. Sellaisia asioita ei juurikaan tavallinen chileläinen tee. Ei ole rahaa eikä valikoimaa, eikä edes tyylitajua, sillä miten se olisi päässyt kehittymään?
Minulle myös luonto on ollut aina hyvin tärkeää. Se oli yksi syy, miksi ihastuinkin Chileen. En kuitenkaan tajunnut, että siitä on täällä vaikea nauttia. Ei ole jokamiehenoikeutta. Kaikki maa on jonkun ja se on lain mukaan aidattu piikkilangoilla. Hienot kansallispuistot ovat kaukana ja niihin menee sellaiset tiet, että pitäisi omistaa neliveto. Mieheni ei tykkää kävelemisestä, enkä minä uskalla yksin naisena kuljeskella tuntemattomissa paikoissa. En siis ole Peikkokukkulaa lukuunottamatta päässyt olemaan luonnossa juuri lainkaan. Se on yksi suurimpia pettymyksiäni täällä.
PoistaLisäksi olemme kiinni tässä talossa ja koirissa. Lyhyen kauppareissunkin ajan saamme pelätä, että joku ryöstää talomme sillä välillä, usein jompikumpi meistä jääkin kotiin.
Mutta sitten on ne hyvät asiat, jotka saavat jaksamaan! Tosiaankin tässä kulttuurissa raskaanaolevia kohdellaan niin hyvin! Lapsista tykätään. En tykännyt yhtään olla Suomessa Dominicin kanssa, kun ihmiset olivat ilkeitä ja tympeitä. Lapsi inahtaa kerran ja jo heti katsotaan pahasti. Täällä saan tehdä käsitöitä mielinmäärin ja se pitää minut onnellisena. Minulla voi olla paljon koiria. Ja tulevaisuudessa minulla tulee olemaan nukkemuseo, siitä unelmasta en luovu!
Suomesta kaipaan tosiaan sitä vapaata liikkumista sekä autolla että luonnossa. Uskalsin liikkua yksin, eikä tarvinnut aina ajatella olevansa yksinäinen nainen.
Nyt en enää haikaile jatkuvasti Suomen perään ja nyt näen myös Suomen huonoja puolia ja olen kriittisempi. Viihdyn Chilessä siinä elämässä, jonka olen itselleni luonut. Jos en saisi viettää täällä mielestäni elämää, palaisin Suomeen. Chile ei olisi hyvä maa kärsiä...
Voi miten mielenkiintoiselta kuulostavatkaan tarinat sukusi henkilöistä! Aiotko joskus julkaista niitä vai kirjoitatko vain lapsillesi? Oletteko meinanneet joskus palata Argentiinaan?
Hyvin kirjoitettu 'Anonyymi'. Tuo on varmasti kaikki totta. Minustakin tata blogia on aivan ihana lukea! Itsekkin olen tallainen 'napertaja', tassa blogissa on niin paljon kaikkea kivaa ja kaunista, tuo iloa arkeen!
VastaaPoistaKiitos Mari! Kiva kun löydät täältä kauniita asioita :)
PoistaKyllä tuo nurkkaus on ihan oikeassa paikassa. Ei Domskun ikäinen vielä jaksaisikaan leikkiä eri kerroksessa yksikseen. Kätevää, kun kumpikin voi olla mielipuuhissa näköetäisyydellä. Piri
VastaaPoistaJoo, ei jaksakaan! 10 minuuttia on pisin aika, jonka hän touhuaa yksin huoneessaan ja sitten kuuluu:"Nomitin tahtoo alakeltaan!"
Poista