Osallistumisia kisoihin

Motivaatiota pitää myös yllä tulevat juoksutapahtumat sekä juoksuohjelma, jota voi noudattaa. Olen juossut ennen kisoja netistä löytämäni kympin juoksuun tähtäävän ohjelman mukaan. Siinä juostaan joka toinen päivä. Lenkit mitataan minuuteissa ja niissä pitää juosta erilaisia nopeuksia. Ei siis aina juosta samaa matkaa ja samaa vauhtia. Intervallit ovat kaikkein raskaimpia, mutta tässä juoksuohjelmassa ennen kohtuutahtisen tai  kovan juoksun vaihetta kävellään minuutti tai kaksi. Tämän jälkeen tosiaan jaksaa juosta kovempaa tahtia, vaikka olisikin hölkännyt jo puoli tuntia sitä ennen. Tosin se viiden tai kymmen minuutin kovatahtinen juoksu on paljon raskaampaa kuin puolen tunnin hölkkä. Kokeilin myös vaativampaa juoksuohjelmaa, jossa juostaan intervalleja ilman sitä ennen tapahtuvaa kävelyä ja voih, miten huonokuntoiseksi tunnenkaan silloin itseni! En kertakaikkiaan jaksa juosta kovaa vauhtia kymmentä minuuttia, jos olen sitä ennen jo hölkännyt reipasta tahtia puoli tuntia tai enemmän. On pakko laskea vauhti hölkkään. Silloin tajuaa, ettei tosiaankaan ole nuori enää.

Motivaatiota ovat todellakin tuoneet juoksutapahtumat, joihin en ollut ajatellut ottaa osaa. Huomasin kuitenkin vahingossa maaliskuussa, että tässä lähellä Yumbelissa pidettiin kympin kisa. Mietin, viitsisinkö osallistua, sillä siinä vaiheessa olin juossut korkeintaan kuuden kilometrin lenkkejä, enkä enää ehtinyt treenata, sillä tapahtuma oli jo viikon päästä. Koska tapahtuma oli ilmainen, niin ajattelin, mikäpä ei. Mitä menettäisin? Ehkä maineeni;)  Ajattelin, että jos kaikki siellä ovat nuoria oikeita urheilijoita ja minä olisin ainoa harrastelija. Tutut kuitenkin tsemppasivat minua yrittämään. Kokeilin kerran ennen kisaa, jaksanko edes juosta kympin ja kyllähän minä jaksoin. Siihen meni 1 tunti ja 4 minuuttia. Ajattelin, että jos kisapäivänä ei paista aurinko liian kuumasti, yrittäisin alle tuntiin.

Juuri silloin oli vielä hirvittävän kuumia päiviä. Lämpötilat nousivat neljäänkymmeneen. Kisa alkaisi keskipäivällä! Miksi? Miksi ihmeessä kymppiä ei aloiteta vaikka yhdeksältä aamulla Yumbelissa, joka niin kamalan kuuma kylä? Meinasin jo perua koko homman, kunnes katsoin säätiedoitusta. Juuri sunnuntaiksi oli luvattu pilvistä! Päätin osallistua. 

Sunnuntaina lähdimme mieheni ja poikani kanssa Yumbeliin. Pojalla oli mukana Audinsa, jolla hän ajeli puistossa sillä välillä kuin minä juoksin. Tapahtumassa oli satoja osallistujia ja suuri osa oli todella ammattilaisen näköisiä. Oli ammatimaisia varusteita, vaatteita ja lenkkareita ja hämmästelin ihmisten jalkalihaksia! Mieheni lohdutteli minua ja sanoi, etteivät nuo suuret jalkalihakset omaavat ihmiset kuitenkaan juokse lujaa. Kaikki venyttelivät, juoksivat ja hyppelivät ja minäkin yritin juosta ympäri suihkulähdettä, jotta pääsisin tunnelmaan.

Sitten kuului lähtölaukaisu ja lähdin jolkottelemaan varovaista vauhtia. Olin aika häntäpäässä, mutta kilometrin jälkeen aloin ohittaa ihmisiä ja ohittelin heitä tasaisesti. Kuuntelin suomipoppia ja hymyilin. Minulla oli todella hyvä ja vahva olo. Kuitenkin kokemus puuttui niin täysin, olihan tämä eka kisani, että päätin olla hyvin varovainen, etteivät voimat lopu. Minulla ei ole mitään sykemittareita, enkä ymmärrä niistä mitään. Ainoastaan Endomondo kertoi minulle jokaisen kilometrin jälkeen aikani. 

Puolessa välissä kisaa olin suunnilleen puolessa välissä juoksijoita. Nopeimmat olivat ilmeisesti jo maalissa ja hitaimmat kaukana takana. Mielenkiintoista oli juosta kääntöpaikkaa kohden, kun näki nopeampien juoksijoiden tulevan vastaan. Olin hämmästynyt siitä, miten jotkut yli kuusikymppiset miehet ja naiset juoksivat paljon lujempaa kuin minä. Myös lyhyet ja tukevat ihmiset menivät kovaa vauhtia. Tajusin siinä, että vaikka aloitinkin juoksemisen yli nelikymppisenä, voisin siis vielä kehittyä. Tulin iloiseksi siitä ajatuksesta. Monet juoksijat kannustivat toisiaan ja tervehtivät.

Kun olin juossut kahdeksan kilometriä jolkotellen hölkkätahtia, tajusin, että minulla oli paljon vielä voimia jäljellä ja jos tahtoisin juosta alle tuntiin, minun pitäisi kiristää paljon tahtia. Aloin siis juosta kovaa vauhtia ja ohitin monia väsyneitä juoksijoita. Otin itsestäni niiden kahden viimeisen kilometrin aikana kaiken irti ja melkein pökräsin maaliviivalle. Jäin siihen istuskelemaan, koska en nähnyt miestäni enkä poikaani missään. Jalat tärisivät ja seurasin perässäni tulijoita. Sieltä tuli monta todella urheilullisen näköistä miestä isoilla vahvoilla jalkalihaksilla varustettuina. Mieheni oli ollut oikeassa. Ne muiden lihakset olivat lannistaneet minut ennen kisaa ja kuitenkaan niillä ei kovaa sitten juostukaan. Voittajat olivat kaikki laihoja ruipeloita, eivätkä urheilullisen näköisiä ollenkaan. Olin itsestäni ylpeä, sillä olin päässyt juoksun aikaan 58:50 (Endomondo näytti kyllä puolisen minuuttia nopeampaa aikaa). Saimme banaania, sämpylän ja mehun sekä muistoksi oranssin juoksupaidan, jossa luki Corrida San Sebastian Yumbel.

Seuraava juoksu olikin sitten Brooksin yöjuoksu Concepcionissa Bio Bio -joen varrella. Treenasin taas kukkuloilla ja maantien varsilla. Omana tavoitteenani oli juosta vähän paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.  Tämä tapahtuma maksoi noin kymmenen euroa ja hintaan kuului lenkkarin nauhoihin kiinnitettävä aikaa mittaava chip, otsalamppu ja neonkeltainen juoksupaita, joka oli pakko laittaa päälle sekä reppu. Osallistujia oli lähes tuhat ja tapahtuma alkoi alkulämmittelyllä kahdeksan aikaan illalla. Heiluin siellä lavan edessä musiikin tahdissa ja kävin välillä juoksemassa. Oli kaunis ilta. Yhdeksältä illalla oli jo pimeää ja meillä kaikilla oli otsalamput. Kun pamaus kajahti, lähdin juoksemaan ja tuntui todella hyvältä.  Kunnollinen ohjattu alkulämmittely todellakin toimi! Kuuntelin taas Suomipoppia ja annoin mennä, varovaisesti kuitenkin.  Päätin juosta viimeisen kilometrin oikein lujaa, mutta jotain kummallista tapahtui ja yhtäkkiä maaliviiva kelloineen näkyi jo edessäni. Olin hävittänyt jonnekin sen viimeisen kilometrin! Loppurutistukseni oli siis vain nelisensataa metriä, jos sitäkään. Tunsin itseni ihan voittajaksi, sillä kello näytti 54:30

Kolmas ja tähän asti viimeisin juoksutapahtuma oli huhtikuussa samassa paikassa Concepcionissa joen varrella, mutta tämä juoksu tapahtui jo aamulla. Osallistujia taisi olla kolmisen tuhatta ja juoksumatkoja oli parista kilometristä kymmeneen. Suurin osa juoksijoista juoksi viisi kilometriä. Oli todella kylmä ilma. Alkulämmittely oli aivan typerä. Se oli jotakin nyrkkeilyä, jonka liikkeet olivat liian vaikeita sellaiselle, joka ei ole koskaan tehnyt sellaista. Pyörittelin silmiäni ja heiluttelin käsiäni. Tuskastuin, kun en pysynyt mukana ja lähdin sitten juoksemaan puistoa ympäri. Lähtölaukaus tapahtui jotenkin niin yllättäen, että lähdin pöllämystyneenä liikkeelle.

 Juoksu takkusi jo alkumetreillä. Spotifystä ei kuulunut musiikkia, eikä minua huvittanut kuunnella äänikirjaa, koska en kuitenkaan olisi voinut keskittyä siihen. Olin väsynyt jo ensimmäisen kilometrin aikana. Ajattelin, että se oli vain alkukankeutta ja varmaan juoksu alkaisi luistaa kolmen kilomterin kohdalla. Ja kyllähän se alkoikin sujua, mutta se hyvä olo oli kateissa, mikä oli ollut kahdella ensimmäisellä kerralla. Juoksin ihan hyvää vauhtia ja oli taas mielenkiintoista seurata kääntöpaikalta vastaanjuoksevia kilpailijoita. Huomasin, että tällä kerralla juoksin keskitasoa nopeammin, jos otin huomioon vain naiset. Mukana oli kolme nuorta naista, jotka juoksivat hirveää vauhtia siellä parhaiden miesten joukossa.

Seitsemän kilometrin kohdalla minulle tuli niin kuuma, että aloin vetää juoksuhihoja pois. Hihoissani on keskisormille lenkit. Kun vetäisin lenksun pois vasemmasta kädestäni, huomasin,että kihla- ja vihkisormukseni putosivat! Se oli hirveä tunne. Pysähdyin samantien ja suuntasin katseeni maahan. Tilanne oli erittäin paha, sillä tässä vaiheessa viiden kilometrin juoksijat olivat jo mukana kisassa ja hekin juoksivat maalia kohden. Ihmiset meinasivat törmätä minuun ja he huusivat, että varoisin. En välittänyt kenestäkään, sillä elämäni tärkeimmät sormukset olivat maassa juoksijoiden jaloissa ja ne pitäisi löytää heti, ennen kuin joku potkaisisi ne kauemmas. Sydämeni hakkasi hulluna ja sadat jalat vilistivät ohitseni. Ehkä puolisen minuuttia etsin katseellani sormuksiani, kunnes kokeilin peukalollani nimetöntä. Sormukset olivatkin paikallaan sormessani! Se oli ollut pelkkä tunne, että ne putosivat! Tunne johtui lenksusta, joka lähti sormesta pois. Tämän tajuttuani jatkoin huojentuneena, mutta pelästyneenä matkaa. Yritin ottaa kiinni menettämääni aikaa, sillä halusin juosta alle 54 minuutin.

Juoksin loppumatkan reipasta tahtia valtavan ihmismäärän keskellä ja lopulta tulin maaliin tungoksessa. Mikä järki oli laittaa viiden kilometrin juoksijat tulemaan samaan aikaan maaliin, kun kerran tapahtumassa ei ollut edes chippejä, eikä maalin kello ollut toiminnassa? Minulta meni vähintään minuutti aikaa löytää henkilö maaliviivan ihmisten joukosta, joka kirjasi minun tulleen maaliin! Olin siis juossut maaliviivan yli paikkaan, jossa oli vähemmän ihmisiä ja vasta sitten muistin, että ennen lähtöä meille oli sanottu, että saapuminen maaliin piti käydä kirjauttamassa. Kirjaajilla ei ollut mitään erityisiä vaatteita, joista heidät olisi voinut tunnistaa ja tungos oli valtava. Lopulta kun hoksasin tytön, jolla oli kansio kädessään, jouduin jonottamaan, että aikani otettiin ylös! En siis tiedä, mikä ”viralliseksi” ajakseni tuli, mutta Endomondo näytti 52:12. Olin siis tyytyväinen aikaani, sillä olin parantanut joka kerta ja jopa tälläkin kerralla, vaikka olin etsinyt sormuksia kesken kisan. Tässä kisassa kuitenkin huomasin, että alan tulla lähelle sitä aikaa, jota ei enää ole helppoa parantaa. En tiedä, pystyisinkö koskaan juoksemaan esimerkiksi  50 minuuttiin. Pystynkö ikinä kohottamaan kuntoani niin paljon?

Kisan jälkeen ikäiseni nainen tuli juttelemaan kanssani. Hän oli kuulemma juossut perässäni koko matkan ja kysyi minulta aikaa, sillä hänellä ei ollut mitään välinettä, eikä hänkään arvostanut korkealle maalimiesten työtä. Hän kertoi, että on jo kymmenisen vuotta osallistunut juoksutapahtumiin ja hän kannusti  minua kovasti jatkamaan, sillä hänen mielestään minun vauhtini on jo hyvä ottaen huomioon, että olen juossut niin vähän aikaa, sekä meidän ikämme myös. Hän sanoi, etten saisi verrata itseäni parikymppisiin juoksijoihin. No en todellakaan ollut sitä tehnyt, hämmästellyt vain sitä, miten kovia juoksijoita on olemassa!

Tämän kisan jälkeen juoksukalenterissani oli kolme kympin polkujuoksua, mutta niihin en kuitenkaan osallistunut. Ensimmäiseen menin jo ilmoittautumaan, mutta nainen kertoi minulle, että poluilla on niin paljon mutaa, että siellä ei oikein tavallisilla lenkkareilla pärjää. Minulla ei ole polkujuoksuun tarkoitettuja lenkkareita, enkä ehtinyt sellaisia hankkia saati sitten treenata niillä, joten päätin jättää väliin. Toiset kaksi tapahtumaan jätin väliin samasta syystä. Olen kuitenkin miettinyt, että voisin kokeilla polkujuoksua jossakin vaiheessa, kun olen raskinut investoida sellaisiin lenkkareihin. Salomonit minulla on mielessäni. Taidan kuitenkin siirtää polkujuoksun aloittamista joillakin kuukausilla, sillä täällä meillä talvi on niin kamalan mutaista aikaa, sekä meidän mutamme on sellaista punaista, joka kerääntyy kengänpohjiin sillä tavalla, että lopulta yksi kenkä painaa monta kiloa ja mutaa voi olla monia senttejä pohjissa. Mutaa ei saa edes irti kopistelemalla, vaan kunnon oksalla pitää kaivella niitä ajan kanssa pois. Pitäisi siis löytää sora- tai hiekkapolkuja, eikä sellaisia ole täällä, tuota soratietämme lukuunottamatta. 

Motivaatiota antaa myös muiden juoksuharrastajien kanssa juttelu/kirjoittelu sekä mielenkiintoisten juoksublogien lukeminen. Yksi kiva on Mariannan blogi Run while you can. Toki näissä juoksublogeissa liikutaan aivan eri sfääreissä, kun juostaan 160 km muutamassa vuorokaudessa tai seitsemän maratonia seitsemällä mantereella seitsemässä vuorokaudessa. Kuitenkin niistä saa virtaa itsekin. Vaikka juoksen vaivaiset 30 km viikossa, olen kuitenkin oman elämäni sankari – varsinkin jos vertaan siihen, mitä olin vuosi sitten!