Välineurheilua

Minun blogiani on alkuajoista lähtien kiitelty siitä, ettei tämä ole millään tavalla kaupallinen, eikä täällä esitellä kaikenlaisia merkkituotteita. Nyt tähän tulee pikkuinen poikkeus, sillä aion kertoa juoksuvarusteistani. Hyppää yli, jos alkoi harmittaa ;)

Varusteet kiinnostavat monia aloittelevia juoksuharrastajia, jos on nettiin uskominen. Kuten jo kerroinkin, minä en heti hankkinut mitään. Omat tarpeet tulevat vastaan sitä mukaa kuin juoksee. 

Näillä 16 vuotta vanhoilla lenkkareilla aloitin juoksemisen monen vuoden tauon jälkeen ja ihan tavalliset sukatkin on jalassa.

Ensimmäiset hankintani olivat kolmen kuukauden juoksemisen jälkeen liila New Balancen korkeakauluksinen pitkähihainen juoksupaita, jonka veskarin saa edestä auki kauluksen kohdalta. Kätevä silloin, kun aluksi käy kylmä tuuli kaulaan, mutta myöhemmin tulee kuuma. Samalla hankin New Balancen juoksutakin, joka on kevyt ja toimii tuulensuojana lenkin alussa. En ole tyytyväinen kummankaan  laatuun. Paidassa vetskari tökkii ja takissa oli tasku hajalla jo valmiiksi sisäpuolelta. Minulla ei kuitenkaan ollut enää kuittia, joten en voinut palauttaa. Olen jo tottunut tökkivään vetskariin ja tiedän, miten se toimii. Taskun korjasin itse. Luulin kuitenkin, että kyseinen merkki olisi vähän parempilaatuinen.  

Neljän kuukauden kohdalla hankin Niken mustat lenkkarit. Ovat olleet oikein hyvät lukuunottamatta  yhden varpaan hiertymistä paksuissa sukissa.

Jo ennen uusien lenkkarien löytymistä ilmat alkoivat lämmetä ja huomasin, että tarvitsen lyhyet juoksutrikoot. Minun piti ylittää tosi iso kynnys, että ostin juoksutrikoot, sillä meinasin, etten koskaan kehtaa laittaa sellaisia jalkaani ihmisten ilmoille. Ostin mustat Reebokin trikoot.  Ei mennyt montakaan viikkoa, kun huomasin, että tarvitsen toiset lyhyet juoksutrikoot, jotta minun ei tarvitse pestä niitä yksiä niin tiheästi. Onneksi löysin hyvät Niken trikoot tarjouksesta. Tykkään näistä trikoista, sillä molemmissa on vetoketjullinen  tasku takana vyötäröllä (saan sinne henkilökorttini, jota täällä on aina pakko pitää mukana sekä nenäliinan) ja toinen tasku edessä vyötäröllä, johon saan kännykkäni, jossa on Endomondo ja musiikkia. Myös hätätapauksia varten (puskissa väijyvät raiskaajat...) on hyvä olla puhelin lähettyvillä koko ajan. 

Olikin pettymys, kun nyt tällä viikolla ostin pitkät juoksutrikoot talveksi, ei yksissäkään löytämissäni malleissa ollut etutaskua lainkaan. Täytyy alkaa pitää puhelinta takin taskussa, mikä on hankalaa sitten, kun takki tulee lenkin puolessa välissä riisuttua pois. Vyötärönauhan alle vaan vai? En ole hankkinut sellaista käsivarressa pidettävää pussia, koska minusta ne vain ovat jotenkin liian futurististia :D Kälyni lähetti minulle USA:sta sellaisen pikkuisen juoksuvyön, johon mahtuu vain puhelin ja numerolappu, mutta en tahtoisi pitää mitään ylimääräistä vyötärölläni, kun kuitenkin on kyse vain lyhyestä 10 kilometrin matkasta.

Ostin myös hihattoman kevyen Niken mustan juoksupaidan. En ikimaailmassa ole kuvitellut laittavani jotain niin rumaa päälleni, mutta kesäkuumalla se oli aivan ehdoton varuste, paljon parempi kuin t-paita. Tavalliset sukat eivät tuntuneet hyviltä lenkkareissa ja paksut juoksusukat hiersivät varpaani yhdessä kisassa, joten ostin ohuet Reebokin juoksusukat. Ne ovat olleet oikein hyvät, varvas ei ole niiden kanssa hiertynyt. Kahdet urheiluliivit hankin myös, sitä ennen olin koko alkukuukaudet käyttänyt vanhoja ja huonoja urheiluliivejä. Nämä uudet ovat sellaiset, että JOS kehtaisin, voisin ottaa paidankin pois kuumalla ilmalla. Näillä varusteilla pärjäsin koko kesän.

Syksyllä tulivat vastaan tihkusateet, eikä New Balancen juoksutakki ollut vedenpitävä. Tässä vaiheessa olin löytänyt urheiluosastoilla kiertelyn ilon – silloin harvoin, kun pääsin yksin liikkeelle ja minulla oli hetki aikaa! Löysin ihanan vihreän vettäpitävän Reebokin juoksuhupparin. Tykkäsin materiaalista ja ulkonäöstä. Ensimmäinen pienessä tihkusateessa juoksemani lenkki kuitenkin paljasti totuuden: huppari meni heti läpi! Se ei pitänyt lainkaan vettä, vaikka siinä oli erikseen tarra, jossa luki ”Water Resistant”. Olin todella pettynyt ja menin kysymään, saisinko palauttaa hupparin, koska kuittikin oli vielä tallella. Minulla ei kuitenkaan ollut sillä kerralla hupparia mukana, mutta myyjä sanoi palautuksen onnistuvan, koska kerran hupparissa oli selvä vika. Päätin tuoda sen seuraavalla kaupunkireissulla takaisin kauppaan, mutta mieleni muuttui. Tajusin tykkääväni niin paljon hupparista ja sen pirteästä väristä, että pitäisi hupparin joka tapauksessa, mutta en käyttäisi sitä sateessa.

Äitienpäivänä löysin outletistä Columbian kiva vettäpitävän (juoksu)takin edullisesti ja hankin sen. Se on nyt testattu ja se toimii ainakin pienessä sateessa.  Nyt minulla pitäisi olla riittävästi varusteita, jotta juokseminen voi jatkua koko talven, vai tarvitsenkohan pipon tai lippiksen? Aika saa näyttää sen. En hanki mitään vain siksi, että joku toinen sanoo jonkun asian olevan välttämätön. Ehkäpä tarvitsen toiset pitkät juoksutrikoot, koska noiden yksien kanssa tulee taas pesuongelma, mutta vielä ilmat eivät ole joka päivä niin kylmät, ettenkö voisi käyttää joskus lyhyitäkin. Ja jos polkujuoksua alan harrastaa, niin ne polkujuoksulenkkarit ovat sitten välttämättömät.

TÄRKEIN MOTIVAATTORINI tällä hetkellä on puhelimeen lataamani sovellus ENDOMONDO. Se kertoo minulle lenkin aikana juoksemani kilometrit sekä vauhdin. Lenkin jälkeen voin katsoa, mitä vauhtia olen kunkin kilometrin juossut, mikä on ollut nopein ja hitain vauhtini. Näen juoksemani reitin ja kuluttamani kalorit. Ilman Endomondoa juokseminen olisi tylsää! Sitä ilman en enää tahtoisi olla.

Tämän enempää en varusteista tiedä, sillä sykemittarit ja aktiivisuusrannekkeet ja mitä niitä nyt on, ovat minulle ihan tähtitiedettä. En tiedä, miksi tarvitsisin sellaisia. Olen kyllä kiinnostunut tietämään asiasta ja myös siitä, olisiko sellainen hyödyllinen minulle. Lisäisikö se motivaatiota?

Jotkut ovat kehoittaneet minua rohkeasti kokeilemaan maratonille treenaamista, mutta en tunne minkäänlaista intoa siihen. Olenkin sanonut, että ikävystyisin kuoliaaksi puolessa välissä. Puolimaratonia voisin joskus koittaa, mutta sekin taitaisi tuottaa hankaluuksia, sillä jo kymmenen kilometrin loppukilometreillä toivon, että lenkki olisi ohi. Ei siksi, että olisin kuoleman väsynyt vaan siksi, että alan tylsistyä! Tekee jo mieli päästä käsitöiden tai muiden kivojen juttujen pariin. Tiedän sen kuitenkin olevan korvien välistä kiinni, eli koska 10 kilometriä on pisin juoksemani lenkki, niin siksi se tuntuu aina niin pitkältä. Pitäisi alkaa juosta kerran viikossa vaikka 12 kilometriä, niin silloin se kymppi alkaisi varmaan tuntua lyhyemmältä. Kivoin lenkkipituus tällä hetkellä tuntuu minulle olevan suunnilleen seitsemän kilometriä. Siinä ajassa en vielä ala toivoa, että lenkki jo loppusi.

Nyt on tämä kolmeosainen juoksupostaukseni ohitse ja jatkossa tulee blogiin taas muita aiheita. Jos sinulla on kertoa minulle vinkkejä liittyen juoksemiseen, niin luen ne mielelläni kommenttiloodassa. Tiedätkö, onko juoksemiseen olemassa parempi sovellus kuin Endomondo? Ja miksi? Tahdotko valistaa minua sykemittariasioissa? Jne. Jne.

Iloisia juoksulenkkejä teille kaikille, jotka niitä harrastatte!

Osallistumisia kisoihin

Motivaatiota pitää myös yllä tulevat juoksutapahtumat sekä juoksuohjelma, jota voi noudattaa. Olen juossut ennen kisoja netistä löytämäni kympin juoksuun tähtäävän ohjelman mukaan. Siinä juostaan joka toinen päivä. Lenkit mitataan minuuteissa ja niissä pitää juosta erilaisia nopeuksia. Ei siis aina juosta samaa matkaa ja samaa vauhtia. Intervallit ovat kaikkein raskaimpia, mutta tässä juoksuohjelmassa ennen kohtuutahtisen tai  kovan juoksun vaihetta kävellään minuutti tai kaksi. Tämän jälkeen tosiaan jaksaa juosta kovempaa tahtia, vaikka olisikin hölkännyt jo puoli tuntia sitä ennen. Tosin se viiden tai kymmen minuutin kovatahtinen juoksu on paljon raskaampaa kuin puolen tunnin hölkkä. Kokeilin myös vaativampaa juoksuohjelmaa, jossa juostaan intervalleja ilman sitä ennen tapahtuvaa kävelyä ja voih, miten huonokuntoiseksi tunnenkaan silloin itseni! En kertakaikkiaan jaksa juosta kovaa vauhtia kymmentä minuuttia, jos olen sitä ennen jo hölkännyt reipasta tahtia puoli tuntia tai enemmän. On pakko laskea vauhti hölkkään. Silloin tajuaa, ettei tosiaankaan ole nuori enää.

Motivaatiota ovat todellakin tuoneet juoksutapahtumat, joihin en ollut ajatellut ottaa osaa. Huomasin kuitenkin vahingossa maaliskuussa, että tässä lähellä Yumbelissa pidettiin kympin kisa. Mietin, viitsisinkö osallistua, sillä siinä vaiheessa olin juossut korkeintaan kuuden kilometrin lenkkejä, enkä enää ehtinyt treenata, sillä tapahtuma oli jo viikon päästä. Koska tapahtuma oli ilmainen, niin ajattelin, mikäpä ei. Mitä menettäisin? Ehkä maineeni;)  Ajattelin, että jos kaikki siellä ovat nuoria oikeita urheilijoita ja minä olisin ainoa harrastelija. Tutut kuitenkin tsemppasivat minua yrittämään. Kokeilin kerran ennen kisaa, jaksanko edes juosta kympin ja kyllähän minä jaksoin. Siihen meni 1 tunti ja 4 minuuttia. Ajattelin, että jos kisapäivänä ei paista aurinko liian kuumasti, yrittäisin alle tuntiin.

Juuri silloin oli vielä hirvittävän kuumia päiviä. Lämpötilat nousivat neljäänkymmeneen. Kisa alkaisi keskipäivällä! Miksi? Miksi ihmeessä kymppiä ei aloiteta vaikka yhdeksältä aamulla Yumbelissa, joka niin kamalan kuuma kylä? Meinasin jo perua koko homman, kunnes katsoin säätiedoitusta. Juuri sunnuntaiksi oli luvattu pilvistä! Päätin osallistua. 

Sunnuntaina lähdimme mieheni ja poikani kanssa Yumbeliin. Pojalla oli mukana Audinsa, jolla hän ajeli puistossa sillä välillä kuin minä juoksin. Tapahtumassa oli satoja osallistujia ja suuri osa oli todella ammattilaisen näköisiä. Oli ammatimaisia varusteita, vaatteita ja lenkkareita ja hämmästelin ihmisten jalkalihaksia! Mieheni lohdutteli minua ja sanoi, etteivät nuo suuret jalkalihakset omaavat ihmiset kuitenkaan juokse lujaa. Kaikki venyttelivät, juoksivat ja hyppelivät ja minäkin yritin juosta ympäri suihkulähdettä, jotta pääsisin tunnelmaan.

Sitten kuului lähtölaukaisu ja lähdin jolkottelemaan varovaista vauhtia. Olin aika häntäpäässä, mutta kilometrin jälkeen aloin ohittaa ihmisiä ja ohittelin heitä tasaisesti. Kuuntelin suomipoppia ja hymyilin. Minulla oli todella hyvä ja vahva olo. Kuitenkin kokemus puuttui niin täysin, olihan tämä eka kisani, että päätin olla hyvin varovainen, etteivät voimat lopu. Minulla ei ole mitään sykemittareita, enkä ymmärrä niistä mitään. Ainoastaan Endomondo kertoi minulle jokaisen kilometrin jälkeen aikani. 

Puolessa välissä kisaa olin suunnilleen puolessa välissä juoksijoita. Nopeimmat olivat ilmeisesti jo maalissa ja hitaimmat kaukana takana. Mielenkiintoista oli juosta kääntöpaikkaa kohden, kun näki nopeampien juoksijoiden tulevan vastaan. Olin hämmästynyt siitä, miten jotkut yli kuusikymppiset miehet ja naiset juoksivat paljon lujempaa kuin minä. Myös lyhyet ja tukevat ihmiset menivät kovaa vauhtia. Tajusin siinä, että vaikka aloitinkin juoksemisen yli nelikymppisenä, voisin siis vielä kehittyä. Tulin iloiseksi siitä ajatuksesta. Monet juoksijat kannustivat toisiaan ja tervehtivät.

Kun olin juossut kahdeksan kilometriä jolkotellen hölkkätahtia, tajusin, että minulla oli paljon vielä voimia jäljellä ja jos tahtoisin juosta alle tuntiin, minun pitäisi kiristää paljon tahtia. Aloin siis juosta kovaa vauhtia ja ohitin monia väsyneitä juoksijoita. Otin itsestäni niiden kahden viimeisen kilometrin aikana kaiken irti ja melkein pökräsin maaliviivalle. Jäin siihen istuskelemaan, koska en nähnyt miestäni enkä poikaani missään. Jalat tärisivät ja seurasin perässäni tulijoita. Sieltä tuli monta todella urheilullisen näköistä miestä isoilla vahvoilla jalkalihaksilla varustettuina. Mieheni oli ollut oikeassa. Ne muiden lihakset olivat lannistaneet minut ennen kisaa ja kuitenkaan niillä ei kovaa sitten juostukaan. Voittajat olivat kaikki laihoja ruipeloita, eivätkä urheilullisen näköisiä ollenkaan. Olin itsestäni ylpeä, sillä olin päässyt juoksun aikaan 58:50 (Endomondo näytti kyllä puolisen minuuttia nopeampaa aikaa). Saimme banaania, sämpylän ja mehun sekä muistoksi oranssin juoksupaidan, jossa luki Corrida San Sebastian Yumbel.

Seuraava juoksu olikin sitten Brooksin yöjuoksu Concepcionissa Bio Bio -joen varrella. Treenasin taas kukkuloilla ja maantien varsilla. Omana tavoitteenani oli juosta vähän paremmin kuin ensimmäisellä kerralla.  Tämä tapahtuma maksoi noin kymmenen euroa ja hintaan kuului lenkkarin nauhoihin kiinnitettävä aikaa mittaava chip, otsalamppu ja neonkeltainen juoksupaita, joka oli pakko laittaa päälle sekä reppu. Osallistujia oli lähes tuhat ja tapahtuma alkoi alkulämmittelyllä kahdeksan aikaan illalla. Heiluin siellä lavan edessä musiikin tahdissa ja kävin välillä juoksemassa. Oli kaunis ilta. Yhdeksältä illalla oli jo pimeää ja meillä kaikilla oli otsalamput. Kun pamaus kajahti, lähdin juoksemaan ja tuntui todella hyvältä.  Kunnollinen ohjattu alkulämmittely todellakin toimi! Kuuntelin taas Suomipoppia ja annoin mennä, varovaisesti kuitenkin.  Päätin juosta viimeisen kilometrin oikein lujaa, mutta jotain kummallista tapahtui ja yhtäkkiä maaliviiva kelloineen näkyi jo edessäni. Olin hävittänyt jonnekin sen viimeisen kilometrin! Loppurutistukseni oli siis vain nelisensataa metriä, jos sitäkään. Tunsin itseni ihan voittajaksi, sillä kello näytti 54:30

Kolmas ja tähän asti viimeisin juoksutapahtuma oli huhtikuussa samassa paikassa Concepcionissa joen varrella, mutta tämä juoksu tapahtui jo aamulla. Osallistujia taisi olla kolmisen tuhatta ja juoksumatkoja oli parista kilometristä kymmeneen. Suurin osa juoksijoista juoksi viisi kilometriä. Oli todella kylmä ilma. Alkulämmittely oli aivan typerä. Se oli jotakin nyrkkeilyä, jonka liikkeet olivat liian vaikeita sellaiselle, joka ei ole koskaan tehnyt sellaista. Pyörittelin silmiäni ja heiluttelin käsiäni. Tuskastuin, kun en pysynyt mukana ja lähdin sitten juoksemaan puistoa ympäri. Lähtölaukaus tapahtui jotenkin niin yllättäen, että lähdin pöllämystyneenä liikkeelle.

 Juoksu takkusi jo alkumetreillä. Spotifystä ei kuulunut musiikkia, eikä minua huvittanut kuunnella äänikirjaa, koska en kuitenkaan olisi voinut keskittyä siihen. Olin väsynyt jo ensimmäisen kilometrin aikana. Ajattelin, että se oli vain alkukankeutta ja varmaan juoksu alkaisi luistaa kolmen kilomterin kohdalla. Ja kyllähän se alkoikin sujua, mutta se hyvä olo oli kateissa, mikä oli ollut kahdella ensimmäisellä kerralla. Juoksin ihan hyvää vauhtia ja oli taas mielenkiintoista seurata kääntöpaikalta vastaanjuoksevia kilpailijoita. Huomasin, että tällä kerralla juoksin keskitasoa nopeammin, jos otin huomioon vain naiset. Mukana oli kolme nuorta naista, jotka juoksivat hirveää vauhtia siellä parhaiden miesten joukossa.

Seitsemän kilometrin kohdalla minulle tuli niin kuuma, että aloin vetää juoksuhihoja pois. Hihoissani on keskisormille lenkit. Kun vetäisin lenksun pois vasemmasta kädestäni, huomasin,että kihla- ja vihkisormukseni putosivat! Se oli hirveä tunne. Pysähdyin samantien ja suuntasin katseeni maahan. Tilanne oli erittäin paha, sillä tässä vaiheessa viiden kilometrin juoksijat olivat jo mukana kisassa ja hekin juoksivat maalia kohden. Ihmiset meinasivat törmätä minuun ja he huusivat, että varoisin. En välittänyt kenestäkään, sillä elämäni tärkeimmät sormukset olivat maassa juoksijoiden jaloissa ja ne pitäisi löytää heti, ennen kuin joku potkaisisi ne kauemmas. Sydämeni hakkasi hulluna ja sadat jalat vilistivät ohitseni. Ehkä puolisen minuuttia etsin katseellani sormuksiani, kunnes kokeilin peukalollani nimetöntä. Sormukset olivatkin paikallaan sormessani! Se oli ollut pelkkä tunne, että ne putosivat! Tunne johtui lenksusta, joka lähti sormesta pois. Tämän tajuttuani jatkoin huojentuneena, mutta pelästyneenä matkaa. Yritin ottaa kiinni menettämääni aikaa, sillä halusin juosta alle 54 minuutin.

Juoksin loppumatkan reipasta tahtia valtavan ihmismäärän keskellä ja lopulta tulin maaliin tungoksessa. Mikä järki oli laittaa viiden kilometrin juoksijat tulemaan samaan aikaan maaliin, kun kerran tapahtumassa ei ollut edes chippejä, eikä maalin kello ollut toiminnassa? Minulta meni vähintään minuutti aikaa löytää henkilö maaliviivan ihmisten joukosta, joka kirjasi minun tulleen maaliin! Olin siis juossut maaliviivan yli paikkaan, jossa oli vähemmän ihmisiä ja vasta sitten muistin, että ennen lähtöä meille oli sanottu, että saapuminen maaliin piti käydä kirjauttamassa. Kirjaajilla ei ollut mitään erityisiä vaatteita, joista heidät olisi voinut tunnistaa ja tungos oli valtava. Lopulta kun hoksasin tytön, jolla oli kansio kädessään, jouduin jonottamaan, että aikani otettiin ylös! En siis tiedä, mikä ”viralliseksi” ajakseni tuli, mutta Endomondo näytti 52:12. Olin siis tyytyväinen aikaani, sillä olin parantanut joka kerta ja jopa tälläkin kerralla, vaikka olin etsinyt sormuksia kesken kisan. Tässä kisassa kuitenkin huomasin, että alan tulla lähelle sitä aikaa, jota ei enää ole helppoa parantaa. En tiedä, pystyisinkö koskaan juoksemaan esimerkiksi  50 minuuttiin. Pystynkö ikinä kohottamaan kuntoani niin paljon?

Kisan jälkeen ikäiseni nainen tuli juttelemaan kanssani. Hän oli kuulemma juossut perässäni koko matkan ja kysyi minulta aikaa, sillä hänellä ei ollut mitään välinettä, eikä hänkään arvostanut korkealle maalimiesten työtä. Hän kertoi, että on jo kymmenisen vuotta osallistunut juoksutapahtumiin ja hän kannusti  minua kovasti jatkamaan, sillä hänen mielestään minun vauhtini on jo hyvä ottaen huomioon, että olen juossut niin vähän aikaa, sekä meidän ikämme myös. Hän sanoi, etten saisi verrata itseäni parikymppisiin juoksijoihin. No en todellakaan ollut sitä tehnyt, hämmästellyt vain sitä, miten kovia juoksijoita on olemassa!

Tämän kisan jälkeen juoksukalenterissani oli kolme kympin polkujuoksua, mutta niihin en kuitenkaan osallistunut. Ensimmäiseen menin jo ilmoittautumaan, mutta nainen kertoi minulle, että poluilla on niin paljon mutaa, että siellä ei oikein tavallisilla lenkkareilla pärjää. Minulla ei ole polkujuoksuun tarkoitettuja lenkkareita, enkä ehtinyt sellaisia hankkia saati sitten treenata niillä, joten päätin jättää väliin. Toiset kaksi tapahtumaan jätin väliin samasta syystä. Olen kuitenkin miettinyt, että voisin kokeilla polkujuoksua jossakin vaiheessa, kun olen raskinut investoida sellaisiin lenkkareihin. Salomonit minulla on mielessäni. Taidan kuitenkin siirtää polkujuoksun aloittamista joillakin kuukausilla, sillä täällä meillä talvi on niin kamalan mutaista aikaa, sekä meidän mutamme on sellaista punaista, joka kerääntyy kengänpohjiin sillä tavalla, että lopulta yksi kenkä painaa monta kiloa ja mutaa voi olla monia senttejä pohjissa. Mutaa ei saa edes irti kopistelemalla, vaan kunnon oksalla pitää kaivella niitä ajan kanssa pois. Pitäisi siis löytää sora- tai hiekkapolkuja, eikä sellaisia ole täällä, tuota soratietämme lukuunottamatta. 

Motivaatiota antaa myös muiden juoksuharrastajien kanssa juttelu/kirjoittelu sekä mielenkiintoisten juoksublogien lukeminen. Yksi kiva on Mariannan blogi Run while you can. Toki näissä juoksublogeissa liikutaan aivan eri sfääreissä, kun juostaan 160 km muutamassa vuorokaudessa tai seitsemän maratonia seitsemällä mantereella seitsemässä vuorokaudessa. Kuitenkin niistä saa virtaa itsekin. Vaikka juoksen vaivaiset 30 km viikossa, olen kuitenkin oman elämäni sankari – varsinkin jos vertaan siihen, mitä olin vuosi sitten!

Kun juokseminen alkoi koukuttaa

Marraskuussa 2015kirjoitin juoksuharrastukseni aloittamisesta ja ehkä nyt olisi aika päivittää tilanne ja kertoa, miten on mennyt.

Aloitin siis juoksemisen varovaisesti elokuussa, sillä olin aivan totaalisen rapakunnossa. Nyt kun luin silloin kirjoittamaani tekstiä, tein yhden huomion, jota en silloin noteeranut. Kerroin, että aloitin niin varovaisesti, että juoksemisen jälkeen oli aina hyvä olo, eikä seuraavaa lenkkiä tehnyt mieli skipata. Totta onkin, että minulla oli hyvä olo, mutta täytyy kyllä sanoa, että lenkkien jälkeen muutaman tunnin päästä minulla iski vääjäämättä hirveä väsymys ja vilu. Minun piti aina peseytymisen jälkeen laittaa tosi lämpimät ja pehmeät vaatteet päälle. En tiedä, mistä tämä johtui, mutta piti olla pehmeää. Nälkäkin oli hieman tavallista suurempi ja nukahdin päiväunille väkisin joinakin päivinä. Tämä  siis aamulenkkien jälkeen. Tuolloin juoksin lyhyitä matkoja, eli 3,5 km, jonka päälle ylämäkikävelyä 1,5 km, jonka jälkeen joskus vielä kilometri juoksua, mutta aina kuitenkin vatsalihasliikkeitä ja lankkua.

Mieluiten lähdin lenkille heti aamulla ennen aamupalaa.  Oli ihanan reipas olo ja aamupalasmoothiet maistuivat täydelliseltä  itsensä rääkkäämisen jälkeen. Aamulla oli kiva juosta myös siksi, ettei ollut vielä kuuma. Kun saavuin kotiin kymmenen aikoihin, suihkusta tuli jo auringon lämmittämää vettä, eikä tarvinnut peseytyä pesuvadissa.

Nykyään en enää juokse aamuisin. Sen jälkeen kun aloin juosta kympin lenkkejä, ei ole enää tehnyt mieleni lähteä tyhjällä vatsalla liikkeelle. Aloin käydä lenkeillä kahdeksan aikoihin illalla, jolloin ei enää ollut liian kuuma. Nyt, kun syksy saapui tänne, tuleekin pimeä niin aikaisin, että minun on lähdettävä juoksemaan jo neljän maissa, jotta ehdin takaisin ennen pimeää.

Pimeässä en uskalla juosta, sillä menetin rakkaan lenkkikaverini saksanpaimenkoira Lunan. Siitä voit lukea täältä. Kaiken huipuksi kuukausi sitten vankilasta päästettiin vapaaksi mies, joka istui tuomiotaan 20 vuotta tyttöjen ja naisten raiskaamisesta! Tietenkin tämä ihmishirviö asettui asumaan lenkkipolkuni varrelle! Pidän siis nykyään huolen siitä, että olen liikkeellä vain valoisaan aikaan, kun maantiellä on kulkijoita ja kun näen sorateiden varsien puskat hyvin. Soratien varrella ei ole katulamppuja.

Olen nyt juossut aktiivisesti kymmenisen kuukautta joka toinen päivä. Väliin jäi kylläkin melkein koko joulukuu, kun äitini oli Chilessä ja reissasimme Chilessä ja Argentiinassa. Sitten tammi-helmikuun vaihteesssa tuli taas parin viikon tauko käsityötapahtuman takia. En saanut lenkkeilyä sopimaan 12-tuntisten työpäivien lomaan varsinkaan siinä naapurustossa, jossa asuin tapahtuman ajan. Chilessä ei ole turvallista juoksennella ihan missä vain mihin aikaan vain. Ja koska juokseminen on minulle harrastus, jonka on tarkoitus tuottaa hyvää mieltä, en aio stressata väiin jäävien viikkojen takia. Toki monta kertaa on muiden menojen tai sairastelujen takia käynyt niin, että olen ehtinyt juosta vain pari kertaa viikossa, mutta tärkeintä on se, etteivät tauot muodostu niin pitkiksi, ettei yhtäkkiä huvitakaan lähteä juoksemaan.

Nyt vietämme loppusyksyä ja ilmat ovat sumuisia ja kylmiä.  Silloin kun juoksin auringon porottaessa niskaani, odotin kärsimättömästi syksyn alkua, jotta voisin juosta kylmässä ilmassa. Nyt kun kylmät ilmat ovat täällä, ei se olekaan niin hienoa kuin olin ajatellut. Aluksi sitä palelee kauheasti, ennen kuin keho lämpeää. Aina ei edes huvita lähteä, kun väsyttää kauhesti ja olisi ihana jäädä peiton alle lukemaan. Silloin kuitenkin se itsekuri kannattaa. Se on vain se lähteminen, joka on vaikeaa! Kun on taas puolisen kilometriä juossut, on itseensä tyytyväinen olo, kilometrin päästä tuntuu jo hienolta, jos ei palella. Puolentoista kilometrin päästä keho on lämmennyt ja mukava jolkottelu on päässyt vauhtiin.

Moni onkin tsempannut minua ja ihmetellyt, mistä saisi itsekin innon, joka kestäisi pidempään. Päätinkin, että nyt kerron niksit, jotka toimivat minulla.

Kerroinkin jo aiemmin, etten hankkinut itselleni  MITÄÄN varusteita aluksi. Juoksin 16 vuotta vanhoilla lenkkareilla ja rytkyillä, joita kaapista löytyi. Lupasin itselleni, että kolmen kuukauden juoksemisen jälkeen saan ostaa uudet lenkkarit. Toki kaikki järkevät ihmiset ovat tästä eri mieltä. Uudet lenkkarit pitäisi kai ostaa heti alkuun, jotta ei tule mitään jalkavammoja. Minun vanhat Adidakseni olivat kuitenkin siinä kunnossa, että niiden kanssa juokseminen onnistui hyvin. Olisi harmittanut investoida hienoihin lenkkareihin ja lopettaa juokseminen kahden viikon kuluttua.  Porkkanana siis toimi ne uudet lenkkarit. Tämä kuitenkin oli hyvin pieni porkkana verrattuna muihin tärkeämpiin juureksiin ;)

Suurin kannustimeni  oli pitkään KALORIEN LASKEMINEN. Minä, jonka paino on aina vain 47-48 kiloa aloin laskea kaloreita. Mieheni pyöritteli silmiään ja varoitteli anoreksiasta.  Minä kuitenkaan en laskenut kaloreita laihtuakseni vaan syödäkseni riittävästi kunnollista ruokaa ja jättääkseni herkut ja napostelun vähemmälle. Minä en ole käynyt minkään asiantuntijan juttusilla, joten nämä eivät ole mitään neuvoja, vaan ihan vain omista kokemuksista kertomista, ja olen saattanut tehdä myös virheitä. Päätin, että saan syödä päivittäin 1500 kcal, koska sillä painon pitäisi pysyä samassa, ei siis laihtuisi eikä lihoaisi.

Olenkin kertonut boakäärmeilmiöstä, joka oli ehkä suurin syy juoksuharrastukseni aloittamiseen. Olen pieni nainen, mutta minulla on pömppömaha. Siinä vaiheessa, kun kaupan myyjät alkoivat onnitella, päätin, että nyt asialle on tehtävä jotakin. Tiesin, että söin liikaa sokeria ja rasvaisia herkkuja. En tahtonut jättää elämästäni herkuttelua, mutta päätin vähentää herkkujen syöntiä.  1500 kcal olisi siis raja, jota yrittäisin noudattaa. Olin ymmärtänyt, että minulla tuli pelkästään herkuista (kaakao, karkit, suklaat, vanukkaat, keksit, voi, kerma, juustot, piirakat, sipsit...)  joka päivä tuo 1500 kcal ja siihen vielä ruuat päälle!

Aloin pitää lokakuun paikkeilla kaloripäiväkirjaa ja pidinkin sitä tämän vuoden huhtikuulle saakka. Välissä pidin taukoa kaikkien matkojen ja käsityötapahtuman aikoihin. Eli välissä on useampi viikon-parin tauko. Välillä pidin taukoa ihan kotonakin, kun ei huvittanut laskea kaloreita. Niinä päivinä, kun kävimme Concepcionissa, jätin kalorit laskematta. On hankalaa laskea kaloreita ruuista, jotka joku toinen on tehnyt. En tiennyt käytetyn öljyn määrää (öljyä käytetään Chilessä todella runsaasti!) enkä ruokien grammamääriä yms. Päätin, että kun syömme ulkona, ei tarvitse niuhottaa, ei myös matkoilla. Silti koska olin jo laskenut kaloreita niin paljon, minulle oli muodostunut laskuri päähäni ja pysyin kohtuuden rajoissa. En koskaan tahtonut mässäillä. Jätin jälkiruuan ottamatta ja valitsin herkut, joihin ei kuulunut leipää, pastaa, riisiä, kakkuja tai muuta sellaista. Sitten kotona palasin taas kalorien laskemiseen ja pystyin kontrolloimaan helpommin herkkujen määrää. Tarkoitukseni oli oppia syömään järkevämmin kuin ennen.

Miten tämä sitten innosti minua juoksemaan? Siten, että kun listasin kalenteriin syömäni kalorit, toiseen sarakkeeseen sain vähentää ne kalorit, jotka olin lenkillä kuluttanut. Joskus lenkin jälkeen tein vielä reippaan kävelylenkin, koska tahdoin syödä palan piirakkaa, jossa tiesin olevan paljon kaloreita. Eli juokseminen antoi minulle luvan syödä enemmän herkkuja. Tämä porkkana toimi viitisen kuukautta. Sitten aloin vähän kyllästyä. Nyt en ole reiluun kuukauteen laskenut kaloreita ja luulen, että minun täytyy pitää taas pari laskuviikkoa, sillä huomaan lipsahtelevani välillä pannulle laittamani öljyn tai voin määrässä, tai teen kanssa tulee syötyä jopa pari Oreo-keksiä, joista tulee heti 140 kcal! Siinä on sitä vehnääkin, jota olen vältellyt jo puolitoista vuotta. Tosin senkään kanssa en ole ehdoton. Joskus syön pienen palan tavallista pitsaa tai syön sen Oreo-keksin. Normaalisti kuitenkin korvaan vehnän aina jollakin muulla vaihtoehdolla. Onneksi minulla ei ole vehnäriippuvuutta, joten uhraus ei ole suuri. Enkä tee asiasta mörköä, vaan sallin itselleni vehnäherkun silloin harvoin, kun sellainen on ”pakko” saada.

Vatsani on selkeästi pienentynyt, mutta en ole silti lähelläkään sitä, minkä toivoisin tilanteen olevan. Koska en ole käynyt millään asiantuntijalla, en tiedä, johtuuko pömppikseni siitä, että yhäkin syön liikaa sokereita ja rasvoja, vai johtuuko tilanne erkaantuneista vatsalihaksista. Tunnen kyllä sormillani vatsalihasten reunat navan ylä- ja alapuolella, mutta jostain luin, että se väli, joka minulla siellä on, olisikin normaali mitta. Eli en tiedä, onko minulla erkaantuneet vatsalihakset vai ei. Ei minulla mitään plösöä löysää rasvavatsaakaan ole, vaan sellainen terhakka pikku ilmapallo. Silti minulla ei ole vatsakipuja eikä turvotusta, joka tuntuisi ikävältä. Vatsa vaan kasvaa palloksi päivän aikana, mutta se ei tunnu pahalta. Löytäisinpä jonkun asiantuntijan, joka osaisi kertoa minulle, mitä voin asialle tehdä ja voinko mitään.  Joku ehdotti urheilulääkäriä, mutta en ole vielä ehtinyt sellaista etsiskellä.

Kalorien laskeminen on ollut senkin vuoksi hyvä idea, että huomasin, että kalorini jäivät aivan liian alhaisiksi juoksupäivinä nyt, kun olen vähentänyt herkuttelua niin radikaalisti. Monet varoittelivat minua laihtumisesta luukasaksi. Menettäisin ne vähätkin lihakset, joita minulla oli. Eli on hyvä tehdä yhteenvetoa ja huomata, että kalorit jäävät taaskin 900-1200, kun itse asiassa juoksupäivinä ne voisivat olla 1500 sijasta jopa 1800. Silloin pyöräytän oikein kaloripommismoothien avokadolla, banaanilla, manteleilla ja siemenillä ja syön hyvällä omatunnolla itse tekemääni ruisleipää useammankin siivun. Nykyään yritän tasapainottaa syömiset paremmin niin, että saan niitä proteiineja nopeasti juoksun jälkeen, eikä tarvitse illalla tankata puuttuvia kaloreita manteleiden,  pähkinöiden ja pommismoothieiden muodossa.

Nyt kun tuo kalorien laskenta on menettänyt alkuhuumansa, en oikeastaan ole tarvinnut muuta porkkanaa juoksemiseen kuin sen, että tiedän, miten minulla on hyvä olo lenkin jälkeen – ja sen aikanakin. Haaveilen tietenkin myös litteämmästä vatsasta, mutta sitä en ilmeisesti juoksemalla saa, mitä kaikki minulle etukäteen jo sanoivatkin. Minä kuitenkaan en tykkää mistään muusta urheilusta ja minun piti saada itseni edes jotenkin LIIKKEELLE ja mieluiten liikun sillä tavalla, mikä itselleni tuntuu parhaalta. Lenkin jälkeen viitsin tehdä noin 100 vatsalihasliikettä. Niitäkään ei tule tehtyä, jos en lähde ensin juoksemaan.

Juokseminen toimii minulla myös korvienväliterapiana. Saan hetken olla YKSIN. Minä en muuten saa ikinä olla yksin. Poikani ja mieheni ovat jatkuvasti  siinä vieressä, koska mies ei käy töissä eikä poika päiväkodissa. Tahdoimme tällaisen elämän, mutta kyllä täytyy sanoa, että kaipaan yksinäisiä hetkiä aivan valtavasti. Juoksemassa saan käydä yksin. Kuuntelen äänikirjoja tai spotifystä musiikkia. Se on niin ihanaa. En tiedä, johtuuko juoksemisesta vai jostakin muusta, mutta olen pysynyt hirveän tyynenä, vaikka meillä on meneillään  liian jännittävä elämänvaihe, josta en voi nyt puhua sen enempää. Lisäksi aloitin 10 vuoden jälkeen jälleen opettamisen (vain muutama tunti viikossa) ja täytyy sanoa, että se oli erittäin suuri kynnys ylitettäväksi. En tahtonut ylittää sitä kynnystä ja minut tavallaan ”huijattin” hommaan, mutta ei se mitään, olen tainnut taas löytää opettamisen ilon ja ihanaa, ettei niitä tunteja ole sen enempää. Voin pitää sitä vain harrastuksena ja nauttia siitä. Juokseminen siis todella toimii paineiden poistajana!

Juokseminen on myös tuonut terveyttä. Vaikka mieheni ja poikani ovat sairastuneet jo kolmeen flunssaan, minä en ole! Kohtalon ivaa, että kirjoitan tätä tekstiä juuri nyt, kun olen kauheassa flunssassa!  Tämä on ensimmäinen kunnon flunssa, jonka sairastan sinä aikana kun olen juossut. Toivon, että tämä vie vain muutaman päivän. Urheiluvammoja minulla on ollut minimaalinen määrä. Yhden kympin juoksun aikana loukkasin varpaani ja se vaivasi pahemmin muutaman viikon. Kynnen alusta on vielä nyt kuukausienkin jälkeen kipeä. Mutta pelkäämiäni lonkka- tai polvikipuja ei ole ollut YHTÄÄN. Säärilihaksia joskus jomottaa seuraavana päivänä, mutta se kai on normaalia, jos on juossut tavallista lujempaa.

Juoksupostaus jatkuu ensi kerralla!

Sienikurssilla Chilessä

Olen ollut lapsesta saakka todella innokas metsissä liikkuja ja sienestäjä. Lapsena kävin sienessä mummon ja vaarin sekä vanhempieni kanssa. 13-vuotiaasta lähtien olen sienestänyt yksin ja ystävieni kanssa. Olen oppinut perussienet, kuten kantarellit, suppilovahverot, torvisienet, korvasienet,  tatit ja rouskut isovanhemmiltani ja vanhemmiltani. Muut sienet, kuten vaikka haperot, limanuljaskat, lampaankäävät, mesisienet, ukonhatut ja niin edelleen sienikirjoista. Teininä aloin itse puhdistaa sienet ja kokata sieniruuat, ja ihmettelenkin, miten äitini uskalsi antaa minun syödä ne! Itse en kyllä uskaltaisi antaa lapseni syödä tarkistamatta jokaikistä sientä, mutta äitini kai sitten luotti minuun niin paljon tässä asiassa. 

Muistan kerran, kun laitoin paahtoleivän päälle ihanan kasan voissa paistettuja tatteja ja tunsin suussani todella pahan maun. Pelkäsin koko illan, että vatsa menee sekaisin ja kuolen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Enkä kertonut kenellekään....! Myöhemmin opin, että herkkutatiksi luulemani sieni olikin sappitatti! Se oli niin pieni ja nuori sieni, että eroa oli vaikea tehdä. Onneksi opin senkin, niin ei tarvinnut pelätä kuolemaa jokaisen sieniaterian jälkeen :D

Chilessä olen kaivannut sienimetsissä samoilemista aivan hurjasti ja olen tähän blogiinkin kirjoittanut muutaman sieniaiheisen postauksen. Neljä ensimmäistä vuotta en kerännyt lainkaan sieniä, vaikka harmitti jättää ne tatit ja rouskut tuonne puskiin. Tatit ovat kuulemma myrkkysieniä ja joka vuosi joku perhe kuolee syötyään metsäsieniä. Toiset taas sanoivat, että tatit ovat sikojen ruokaa, mutta ihmiset kuolevat, jos syövät niitä. Lopulta aputyttöni kertoi, että hän kerää tatteja perheensä kanssa joka syksy ja niin me yhdessä keräsimme ja valmistimme ensimmäisen chileläisen tattiateriani. Sitä vaan olen nämä vuodet ihmetellyt, että miksi minulle tulee vatsanväänteitä melkein jokaisen tattiaterian jälkeen?

Nyt olen asunut 10 vuotta Chilessä ja Facebookissa osui silmiini SIENIKURSSI! Ilmoittauduin heti ja onneksi mahduin mukaan! Odotin kurssia kovasti ja toivoin, ettei mikään menisi pieleen ja etten tulisi kipeäksi. Dominic tietenkin sairastui flunssaan lauantai-iltana ja itki ja oli kivulias koko illan ja yön. Annoin hänelle lääkettä ja onneksi hän oli aamulla sellaisessa kunnossa, että mieheni uskalsi jäädä pojan kanssa kotiin - vaikkakin nenä solmussa. Ei hän uskaltanut pyytää minua jäämään kotiin, sillä tiesi, miten tärkeä tämä asia oli minulle. Muuten mieheni mielestä minun on oltava kotona pojan kanssa, vaikka tämä yskäisisi kerran! Onneksi Domskulle ei tullut kuumetta ja soitin päivän mittaan monta kertaa ja sain kuulla, että Domskulla on vain tavallinen nuha, Pystyin keskittymään sienikurssiin. Minun kylläkin täytyi ottaa särkylääke, sillä alkoi armoton päänsärky, joka muuttuikin sitten sopivasti kurssin jälkeen flunssaksi - hyvä ajoitus!

Kurssin järjesti sienituntija Eitel Thielemann. Hän piti esitelmän tämän alueen sienistä. Tämän jälkeen lähdimme "metsään". Minulla oli odotukset korkealla, sillä kurssi pidettin neljän kilometrin päässä kansanpuistosta. Kuvittelin, että menisimme sinne. No, eihän kansanpuistosta saa lain mukaan kerätä sieniä, joten emme voineet sinne ilmeisesti mennä. Menimme läheiseen istutettuun "metsään". Siellä ei kasva kuin eukalyptusta ja mäntyä. Siellä meni mutaisia metsäautoteitä ja oli paljon hakkuualueita. Luonnonmetsän puita ei ollut juurikaan. Eli luonto ei ollut erityisen kaunista, mutta aurinko paistoi ja joku chileläinen metsälintu kirkui meille jännällä äänellä varoituksiaan ja jossakin lähellä solisi putous.  Metsäautotien vieressä oli jyrkkä rinne ja siltä me pongasimme muutaman männynleppärouskun, piispanhiipan, punajalkahaperon ja kärpässienen. Ihmiset olivat hyvin vaikuttuneita yhdestä hassusta sienestä ja minun olisi tehnyt mieleni kertoa heille, että heidän pitäisi nähdä, millaisia ovat Suomen ihanat metsät täynnään erilaisia ja eri värisiä sieniä! Mutta en kehdannut alkaa leuhkia.

Kuljimme mutaista tietä ja yritimme pongata sieniä jyrkänteestä. Löysinkin piispanhiippoja. Sienituntija kertoi, ettei se ole syötävä sieni. Kerroin, että Suomessa niitä kyllä syödään ryöppäyksen jälkeen. Sitten hän sanoi, että olen varmaan oikeassa, sillä etelämpänä Chilessä (jossa asuu paljon eurooppalaisten jälkeläisiä), hän on nähnyt juuri näitä samoja sieniä myytävänä torilla. Jätin kuitenkin suuret piispanhiipat varmuudeksi metsään.

Tämä on chileläinen tatti Boletus Loyo. On kuulemma herkullinen, mutta kuolemassa sukupuuttoon. Tätä emme löytäneet metsästä, vaan tämä tuotiin meille vain näytteille.

Russula sanguinaria, eli jokin hapero, käsittääkseni punajalkahapero? Ei ole syötävä sieni. Harmi, sillä näitä on paljon Peikkokukkulalla.

Tällä alueella on kuulemma vain pari haperolajia, josta kumpikaan ei ole syötävä. Mikä harmi!

Avuhakkuualue ja sienikorini

Meille sattui kaunis kylmä syyspäivä.

Daldina, musta kovahko kantosieni, ei voi syödä.

Jokin syötäväksi kelpaamaton, mutta satumainen :)

Mutainen tie, jota pitkin kuljimme.

Olimme neljän kilometrin päässä kansanpuistosta.

Kume Monguen -ekologisuuteen erikoistunut kulttuurikeskus, eli vanha rämä koulu oli melko kauniissa maisemissa tämän tien varrella.

Nappasin muutaman kuvan kulkiessamme takaisin metsästä koululle.

Hyviä suomalaisen makuisia omenia kasvoi koulun pihassa.

Yhden piispanhiipan toin mukaani, jotta voin varmistaa netistä, että se todellakin on sama piispanhiippa kuin Suomessa. Tuo munamainen sieni on Peikkokukkulalta, toin se tunnistettavaksi. Eitel ei tiennyt munan nimeä, mutta se kasvaa kuulemma aromopuissa (mimosa) ja meillähän niitä täällä kukkulalla riittää. Harmi kyllä, tämäkään ei ole syötävä.

Metsäretkeltämme ei löytynyt muita syötäviä sieniä kuin männynleppärouskuja, joita ylistettiin maasta taivaaseen. No kai niitä ylistetään, kun juuri muuta ei ole. Muutamia tatteja myös löysimme, niitäkään ei ole täällä kuin kahta lajia (voitatti ja jyvästatti). Rouskuja löysimme niin paljon, että vaikka meitä oli yli 30, emme silti valmistaneet ruuaksi kuin osan ja loput saimme kotiin vietäviksi.

           Iloinen kokkimme Cata on Eitelin tytär.

Tässä meille opetettiin, miten rouskut paistetaan nopeasti kuumassa öljyssä.

Kattilassa on valmistumassa tatti-rouskusoppa.

Keittiön ikkunat ulkopuolelta.

Tyypillinen savesta tehty uuni, jossa tehdään leipä.

Viiniköynnös

Keittiössä kokataan. Vasemmalla näkyy minun heijastukseni, kun otan kuvaa ulkopuolelta. Oikealla on television kuvaaja. Tämä oli koko päivän mukanamme kuvaamassa. Muutaman viikon päästä televisiosta näytetään pätkä sienikurssistamme.

Pilkottuja rouskuja.

Sopan soseutusta

Nam, hyvää tuli!

Rouskupitsa ennen uuniin työntämistä.

Sienirisotto oli paljon maukkaampaa kuin kuvittelin. En siis yleensä tykkää risotoista. Teimme myös sienipastan, mutta siitä minulla ei ole kuvaa.

Iloinen sienestäjä kaipaa runsaampaa lajikirjoa.

Kaikilla meillä killui kaulassa nimilaput.

Päivä oli kaikinpuolin positiivinen kokemus. Oli kiva olla mukavien samanhenkisten ihmisten seurassa. 

Päivän hyödyllisimmät opit:

-Nyt uskallan syödä männynleppärouskut, joita on paljon kukkulalla! Niitä ei voi sekoittaa mihinkään samannäköiseen myrkkysieneen. Saan siis tattien lisäksi yhden sienen lisää syksyn ruokavaliooni.

-Nyt tiedän, että tattien lakin kalvo on poistettava. Ei pitäisi enää tulla vatsanvääneitä!

-Sain tietää chileläisten sieniharrastajien aktiivisesta ja suuresta fb-ryhmästä, jonka jäseneksi tietenkin heti liityin

Päivän "pettymykset":

-Tajusin, miten vähän täällä on erilaisia syötäviä sieniä.

Toivon, että voin tulevaisuudessa ottaa osaa sienikursseihin etelämpänä Chilessä ja toivon, että siellä olisi runsaammin erilaisia sieniä.

P.S. Sieniveitseni oli varsinainen kateudenkohde! Niitä ei myydä täällä. Kurssin vetäjä oli ostanut omansa (antiikkisen ja hienon) Ranskasta. Muut fanattiset sienityypit sanoivat, että eBaystä saisi ostaa niitä. Minäpä olen ostanut omani Suomen Turusta jostakin marketista :)