Minä parannuin tänä kesänä. Tauti oli nimeltään krooninen Suomi-ikävä, jonka oireita olivat alakuloisuus, jatkuva Chile-marina sekä kaivertava tyytymättömyys omaan elämään, vaikka järki sanoikin koko ajan, että kaikki elämässäni on loistavasti. Olin Chilessä viisi vuotta käymättä Suomessa, se ehkä oli hieman liikaa minulle näin jälkeenpäin ajateltuna. Kun lopulta päätin lähteä Suomeen lomalle, pelkäsin. Pelkäsin sitä, että en tunne enää itseäni. Ihmettelin, miltä tuntuu nähdä perhe ja ystävät. Olinko vanhentunut paljon, olinko muuttunut? Olisinko outo lintu muiden silmissä? Sitä nimittäin olen täällä, mutta en välitä siitä pätkääkään...
Ensimmäinen viikko Suomessa meni oudoissa tunnelmissa. Olin turisti omassa maassani. Kaikki oli tuttua mutta samalla vierasta. Leijuin kaiken ulkopuolella. Sen jälkeen olo normalisoitui. Suomi oli lähes entisensä, ystävät lähes entisensä ja perhe myös. Olin Suomessa seitsemän hyvää viikkoa. Olin ajatellut olla noin kuukauden, mutta mieheni sanoi, että olisin nyt niin kauan, että ehtisin tehdä kaikkea, mitä olen nämä viisi vuotta tahtonut tehdä, syödä kaikkea, mitä olen tahtonut syödä ja lopulta jo kyllästyä ja tahtoa palata kotiin Chileen. Mieheni oli viisas.
---
Seitsemän viikkoa oli juuri sopiva aika. En ehtinyt tehdä ihan kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta kaikki tärkeimmät asiat tuli tehtyä ja kaivatuimmat ihmiset nähtyä. En kuitenkaan ehtinyt tuntea koti-ikävää Chileen. En edes ikävöinyt kauheasti miestäni, sillä olemme viisi vuotta olleet 24/7 yhdessä. Ihan hyvä pitää lomaa välillä omasta miehestäkin;) Edes koiria en ehtinyt ikävöidä. Rapsuttelin äidin Tupua ja sitten loppulomasta Choko Bon Bonia. Yhtäkkiä lähtöpäivä olikin jo edessä. Olin hermostunut koiran matkustamisesta kanssani, muuten en ajatellut sen enempää paluumatkaa. Kaikki energia meni stressaamiseen siitä, onko Choko Bon Bonin suhteen kaikki kunnossa.
Minusta ei ollut lainkaan kurjaa palata. Olin etukäteen ajatellut, että mitä sitten, jos Suomi tuntuisi niin ylivertaiselta ja ihmiset niin ihanilta, etten kerta kaikkiaan tahtoisi palata ja luopua kaikista synnyinmaan ihanuuksista? 40 tunnin matka meni tavallisessa horroksessa. Katselin elokuvia, luin ja nukuin. Yhtäkkiä pitkä matka oli takanapäin ja näin Andit allani. Olimme lähestymässä Santiagoa. En ollut yhtä jännittynyt kuin Helsingin yllä, mutta oli ihan kotoinen tunne. Kentällä hain tavarani ja koiran ja molemmat olivat kunnossa. Vaihdoin kotimaan lentojen puolelle ja laitoin tavarani ja koiran Concepcionin koneeseen. Vielä kolme varttia ja olisin lähempänä kotia.
---
Aloin nähdä ikkunasta merta ja tuttuja paikkoja. Yhtäkkiä tajusin, että minun teki ihan hirveästi mieleni merenherkkuja ja chileläistä ruokaa! Sisääni tuli lämmin tunne: Ihanaa asua tässä vuorien ja valtameren maassa! Minulla oli aivan erilainen olo kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin kuvitellut, että "maailman hienommaista ja rikkaimmasta maasta" palatessani kurjaan ylemmän tulotason kehitysmaahan, olisin ihan romuna. Vertaisin vain sitä kaikkea yltäkylläisyyttä, jossa ihmiset, perheeni ja kaverini Suomessa elävät siihen, mitä minun elämäni Chilessä on. - Ja pöh! Ei tullut mieleenikään verrata. Suomi ja Chile ovat hyvin erilaisia, mutta hyviä molemmat. Chilessä on ehkä enemmän huonoja puolia kuin Suomessa, mutta rakas se silti jo minulle on. Ei synnyinmaata ja kotimaata voi oikein verrata toisiinsa, sillä tunteita ei voi järjellä ymmärtää. Joskus ihminen voi olla savimajassakin onnellisempi kuin palatsissa (vai voiko?)
Niinpä. MINÄ PARANIN! Olen ollut nyt Chilessä melkein kaksi kuukautta ja nämä kaksi kuukautta olen ollut onnellinen. Olo on ollut kevyt ja tasapainoinen. Suomeen ei ole ollut ikävä. Kyllä minä tiedän, miten hienoa siellä on ja miten asiat ovat hyvin. Kaipaan perhettäni ja ystäviäni, mutta netin kautta voimme pitää yhteyttä kuten ennenkin. Enää en vertaa niin kuin ennen. Vaikka laatu ei täällä ole lähellekään sitä mitä Suomessa, olen oppinut, että ei kaiken tarvitsekaan olla huippulaatua, jotta ihminen voisi olla onnellinen. Suomessa ihmiset vaativat huippua kaikessa, merkkituotteita, hypermuotoilua, parhaita materiaaleja - ja ovatko he onnellisempia? Tällä elämänkokemuksella voin sanoa, etten nähnyt yhtään sen onnellisempia naamoja kuin täälläkään. Näin ihan yhtä paljon surua, ahdistusta ja kärsimystä kuin täälläkin. Yhtä paljon iloa ja onnea kuin täälläkin.
---
Mieheni ja hänen siskonsa olivat minua vastassa kentällä. He veivät minut suoraan kalastajakylään syömään merenherkkuja (tietämättä, että olin ajatellut asiaa koneessa)! Sitten pääsin suihkuun ja sitten lähdimme ajamaan kohti Peikkokukkulaa. Puolinuhjuinen ravintola tuntui kotoisalta, ikkunasta näkyvät Tyynen meren aallot upeilta, liian pieni kylpyamme kälyn luona tutulta ja vaikka tuoreessa muistissa oli vanhempieni hieno tilava kylpyhuone ja Suomen siistit ravintolat, en nähnyt Chileä silti huonompana. Niin me köröttelimme kiemuraista maantietä Peikkokukkulalle ja tunsin palaavani KOTIIN!
Seuraavana päivänä lähdin Yumbeliin kauppareissulle. Astuin kauppaan, jota olen aina parjannut valikoiman vähyydestä. Nuuhkin tuttuja hajuja ja löysin kaikki tutut tavarat tutuista paikoista. Tajusin, miten paljon sielläkin oli valikoimaa. Eivät ne Suomen "pikkusiwatkaan" paljon sen kummoisempia ole. Aiemmin olin verrannut ilmeisesti pikkukaupungin pikkukauppaa Stockmannin herkkuosastoon;) Hymy huulessa astuin kaupasta ulos ja katselin koulun oppilaiden cueca-esitystä kadulla. Tutunkuuloiset sävelet leijailivat korviini. Heitin kauppakassit takapenkille ja nousin lava-auton rattiin.
1) Monista erilaisista kasvovaihtoehdoista valitsimme mieheni kanssa nämä kaksi. Mikä vaihtoehdoista on paras (a-c):
A) Helmisilmäkasvot
B) Piirretyt kasvot?
a) ruskeat
