Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

perjantai 28. helmikuuta 2014

Kriisin paikka

Minulla oli eilen kriisin paikka. Jäin ensimmäsen kerran kotiin yksin ilman Dominicia. Poika nimittäin lähti isänsä ja kumminsa kanssa käymään tuossa 20 kilometrin päässä Yumbelissa. Minä en olisi tahtonut päästää, mutta koska kummi kovasti pyysi, niin ajattelin, että lähtekööt sitten.


Laitoin pojan auton turvaistuimeen ja olisin koko ajan tahtonut peruuttaa asian. Olisin tahtonut vetää pojan syliini ja tuoda takaisin sisälle. Poika kuitenkin istui tosi tyytyväisenä autossa, onhan hän automies! Seurue lähti matkaan ja minä jäin heiluttamaan. Menin sisälle taloon ja olo oli tyhjä. Istuin nojatuoliin ja rapsuttelin Fedoraa. Olisin voinut mennä työhuoneeseeni tekemään nukkeja, mutta en voinut keskittyä. Kaikki kauheat ajatukset tulvivat mieleeni. Maantiellä menee paljon rekkoja...mitä jos Dominic riuhtaisee kätensä kumminsa kädestä Yumbelissa ja sielläkin on autoja keskustassa....

 En pystynyt rauhoittumaan, joten aloin tiskata ja siivota. Toivoin koko ajan, että he tulisivat pian takaisin. Mitä jos soittaisin ja kysyisin, onko kaikki hyvin? En voi, vaikuttaisin ihan hermoheikolta äidiltä (mikä kyllä sillä hetkellä oli totta). Sitten huomasin, että tarvitsemme soijakastiketta! Hyvä veruke soittaa! "Hei, miten Dominic? Ai kaikki hyvin. No hyvä! Tarvitsemme soijakastiketta. Ai ette ole enää kaupassa? No ensi kerralla sitten..." Tulipa pyyhittyä ne hankalat pihkatahratkin lattiasta, jotka ovat pitkään jääneet putsaamatta, kun eivät ole tavallisilla aineilla lähteneet.

Muutaman tunnin jälkeen koirat alkoivat räksyttää ja auto ajoi pihaan. Peikkopoikani siellä istui tyytyväisenä istuimessaan. Halasin hänet puhki ja koko loppupäivän leikimme legoilla, olimme ulkona, luimme kirjaa, katsoimme Tomi Traktoria...En pystynyt keskittymään töihini ja olo oli epävireinen. Kun kummi lähti kotiinsa, sanoin miehelleni, että en voi päästää vielä Domincia pois kotoa ilman minua, sillä voin itse niin huonosti sen aikaa. Vasta joskus myöhemmin...

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun olin erossa pojasta. Olen käynyt asioilla kaupungilla jne, mutta Dominic on aina ollut joko kotona tai kälyni luona isänsä kanssa. Minulla on ollut turvallinen olo. Nyt, kun Domskuli lähti pois kotoa, pelkäsin kaikkea mahdollista. Tämä on kai ihan normaalia ja helpottaa lapsen kasvaessa?

18 kommenttia:

  1. Taitaa se olla ihan normaalia, että noin huolehtii...se on sitä Äidin Rakkautta♥

    VastaaPoista
  2. Tuollainen samanlainen huolehtiminen on minullekin tuttua,tosin aika pitkä aika siitä;D

    VastaaPoista
  3. Tämä on varmaan niitä tunteita, joita ei voi ymmärtää jos ei ole äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en tiennyt ennen, että minulla voi olla tällaisia tunteita.

      Poista
  4. Kyllä se helpottaa jonkun verran, tai ehkä ennemmin sen kanssa oppii elämään! <3

    VastaaPoista
  5. Kun aikoinaan valittelin samansuuntaisesta asiasta viisaalle neuvolantädilleni, hän sanoi hitaasti ja vakaasti: "Kuule, jos äidit eivät olisi kautta aikain olleet huolissaan lapsistaan, tätä ihmiskuntaa ei olisi olemassa."
    Älä epäile omia äidinvaistojasi. Jos huoleen ei olisi aihetta, äiti ei huolehtisi.

    VastaaPoista
  6. Yksi aikuisista pojistani ei asu pihapiirissä ja melkein joka päivä olen huolissani.

    VastaaPoista
  7. Kyllä tuo on ihan normaalia. Eikä se välttämättä siitä paljon laimene...

    VastaaPoista
  8. Voi, tiedän niin tuon tunteen! Toisaalta sen kanssa oppii elämään, mutta toisaalta, kun olen ollut samanlainen luonteeltani (superhuolehtija), niin aina tulee uusia asioita, josta huolestua; kun lapsi lähtee ekan kerran kaverin perheen kanssa mökille (putoaa laiturilta järveen, horjahtaa kiukaaseen, käärme puree jne), koulumatkalla voi sattua vaikka mitä, koulun discoillassa, saa mopokortin ja ajelee ties miten ja ties missä, saa ajokortin ja haluaa lähteä kaverin autonritsalla neljän muun 16-18 vuotiaan kanssa kesäfestareille 300 km päähän.. Näitä huolia riittää vanhemmille, jotka on huolehtijaluonteita, mutta kyllä niiden kanssa oppii elämään (välillä itkukin auttaa). Muista, lähes kaikki äidit (ja isätkin) ovat kotalotovereitasi ja seuraavien lasten kanssa olet jo 'rennompi'! Ilman lapsiasi et kehittyisi vahvaksi leijonaemoksi, joka selviää kaikesta ja osaa asettaa monia asioita tärkeysjärjestykseen. Olet paras äiti pojallesi, mutta pienin askelin sitä oppii sietämään sitä pelkoa ja ikävää mitä varmaankin kantaa koko elämän lapsistaan. Ihanan huolettomia päiviä sinne Peikkokukkulalle! t. Äippä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiennyt olevani huolehtijatyyppi... Olen jo nyt ajatellut noita mopoiluja yms, vaikka niihin on vielä paljon aikaa.

      Poista
  9. Tuo on sitä samaa huolta mitä koen kun pian 17v poikani on yökylässä kaverinsa luona. Sitä miettii kehtaisiko soittaa (toisenkin kerran). Tai kun mies on kaikkien lasten kanssa isä-lapsi-leirillä kilometrin päässä ja soitan muistuttaakseni että voin edelleen tuoda jos huomaatte että jotain unohtui. Tai kun lapset on mummolassa niin monestiko kehtaa soittaa ettei vanhemmistani ala tuntua etten luota heihin. Kyllä se huoli vähän helpottaa, mutta kyllä äiti rentoutuu vain kun kaikki poikaset ovat pesässä. Joskus miettii miten pärjäsivät äidit ennen kännyköitä ;)

    VastaaPoista
  10. Lasten ollessa ihan pienia voin antaa lasteni ihan huoletta mieheni matkaan,silla han on tosi huolehtivainen.Nyt naita huolia on enempi,kun lapset ovat isoja.Heidan ollessa partioretkella,heidan palatessa yksin bussilla tai junalla koulusta(taalla kun on tuo pommi-iskujen uhkakin) ja jopa ensimmaisina paivina tyttoni aloittaessa paivakodin kuulostelin jokaista ambulanssia,minne suuntaa menee...Tallaisia me aidit olemme!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pommiuhkapelko olisi kyllä karmeaa. Täällä on vaan maanjäristyksiä, mutta en minä niitä osaa oikein pelätä. Kyllä liikenne enemmän pelottaa!

      Poista
  11. Toinen lapsi auttaa kovasti tuohon asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten tuo voi olla totta? Eikö huoli ole sitten kaksinkertainen?

      Poista
    2. No ei se mielestäni auta ;-) Kaikista kolmesta pojastani huolehdin edelleen, mutta ei ihan niin paniikissa kuin jokunen vuosi sitten. Kiitos Mia, blogistasi - luen tätä usein, mutta en muista olenko aiemmin kommentoinut.

      Poista
  12. Voi ei, ei siis näy helpotusta asiaan, kun aina pitää huolehtia...vaikka kyllähän minä sen arvasinkin. Kaikkeen joutuu tottumaan.

    VastaaPoista