KUIVA JUTTU (ja pitkä)

Nyt kerron teille kuivan jutun viimeaikojen tapahtumista. Tehän tiedätte, että meillä on vesipula, joten ei siitä sen enempää. Asiasta löytyy lisää tuolta ”elämää”-tunnisteen alta.

Yumbelin kunta tuo meille hätäapuvettä kerran viikossa. Normaalisti talo saa 200 litraa, mutta mieheni on onnistunut puhumaan vesivastaavalle ja vedenkuljettajille niin, että me saamme noin 1000 litraa. Me olemme tottuneet pesemään pyykkiä koneella, ottamaan suihkuja ja vetämään vessaa – asioita, joita maalaisihmiset täällä kukkuloilla eivät tee. Tuo 1000 litraa on vähän. Voimme pestä vain koneellisen-kaksi pyykkiä viikossa, loput viemme Concepcioniin. Pesemme mieluummin itsemme pesuvadissa, se säästää paljon vettä. Pojan ammeeseen laitetaan pohjalle vain sen verran vettä, että hänet saadaan pestyä. Silti loiskuttelu onnistuu niin, että kylpyhuoneen lattia lainehtii. Lapsille mikään ei ole ongelma :)

Olemme oppineet säännöstelemään vedenkulutusta oman perheen kesken. Ongelma on silloin, kun tänne tulee vieraita. Mikäli tällaista elämää ei ole joutunut viettämään, ei voi tajuta, miten säästeliäs veden kanssa tosiaan täytyy olla. Perunoita ei voi kuoria juoksevan veden alla, tomaattia ei voi huuhdella niin, että antaa veden valua, kun ottaa toista tomaattia pussista. Hampaita pestessä vesi ei  tosiaankaan lorise hanasta koko toimituksen ajan. Suihkua ei voi ottaa joka ilta, käytetään mieluummin pesuvatia. Miehet käyvät  puskissa pisulla, jotta ei tarvitse vetää pyttyä niin monta kertaa päivässä.

Meille on tapahtunut vaikka mitä kommelluksia veden takia. Olen niistä blogissanikin kertonut. Kerrankin meille tuli iso porukka miehen sukulaisia kylään perheineen. Olimme selostaneet oikein tarkkaan, että juuri sillä hetkellä olimme lähes ilman vettä.  Pyysimme selittämään lapsillekin tilanteen. Mitä siitä seurasi? Yksi poika jätti tahallaan ulkona hanan juoksemaan täysillä. Äidit veivät lapsensa retkelle purolle, josta lapset tulivat takaisin niin mutaisina, että kaikkien piti ehdottomasti päästä suihkuun. Silloin, kun meillä ei ollut vesiongelmaa, kukaan ei koskaan tahtonut ottaa suihkua täällä! Mieheni oli hieman nyreissään tämän kyläilyn jälkeen.

Ennen Dominicin yksivuotissynttäreitä olimme säästäneet kaiken kunnan tuoman veden, jotta meillä olisi oikein paljon vettä isoa vierasjoukkoa varten – toisessa vessassamme oli vuoto ja menetimme 1200 litraa juuri ennen juhlia. Meinasimme peruuttaa synttärit, mutta kyllä ne kuitenkin pidettiin ja kaikesta selvittiin. Ostin silloin mm. kertakäyttöastiat, jottei tarvitsisi tiskata niin isoa määrää tiskiä. Kuitenkin lopulta siinäkin kävi niin, että juhlien jälkeen tiskasin jokaisen kertakäyttöastian, sillä ne olivat niin hyvälaatuiset, etten raskinut laittaa niitä roskiin!

Nyt päästään viimeaikaisiin tapahtumiin. Muutama viikko sitten saimme 1200 litraa vettä, eli tankin täyteen.  Aamulla avasin vesihanan, eikä sieltä tullut tippaakaan vettä. Kysyin mieheltäni, oliko hän sulkenut jonkin hanan ulkona. Ei ollut. Mieheni meni tarkistamaan tankin, eikä siellä ollut pisaraakaan vettä. Olimme menettäneet kaiken yhden yön aikana. Porakaivosta oli yksi osa mennyt rikki. Tuon osan pitäisi päästää vesi vain ylöspäin, eikä alaspäin lainkaan. Tankin vesi oli mennyt kaivoon ja valunut sen rikkinäisen osan läpi porakaivoon ja imeytynyt sieltä maaperään. Meille tulee siis taloon vesi sekä tankista että porakaivosta, joten siksi tällainenkin oli mahdollista. No, olimme viikon lähes ilman vettä. Porakaivosta mieheni laittoi vettä pulloihin vähän kerrallaan ja niillä pulloilla sitten sähläsimme viikon.

Odotimme kuin kuuta nousevaa seuraavaa vedentuontipäivää tai edes sateita, jotta saisimme sadevettä. Sateita ei tietty tullut. Sitten tankkiauto tuli täyttämään tankkimme. Päätimme säästää kaiken sen veden, eikä käyttää sitä laisinkaan, jotta meillä olisi riittävästi vettä vieraidemme suihkuihin jne. Odotimmehan vieraita Suomesta saakka! Me jatkoimme pullojen täyttämistä vähällä porakaivovedellä ja käytimme vain pullovettä tiskaamiseen, ruuanlaittoon jne.  Kaiken huipuksi meille tuli kaakeliremontti samaan aikaan. Meille asennettiin uusi kamiina ja samalla maestro korjasi maanjäristyksen rikkomat kaakelit olohuoneesta. Kaakelien laitossa tarvitaan vettä! Siitäkin selvittiin. Välillä haettiin juomavettä jopa huoltoasemalta melkein 20 kilometrin päästä.

Yksi päivä ennen vieraidemme tuloa avasimme hanan, jotta saisimme vettä tankista. Ei kuulunut kuin pihinää. Mieheni juoksi epätoivoisena tankille ja avasi kannen. Tankki oli tyhjä! Kaikki vieraitamme varten säästämä vesi oli valunut jonnekin – emme tiedä minne! Jopa sadevesitankkimme, jossa oli ollut vähän vettä, oli tyhjänä.  Kävimme läpi kaikki maanpäälliset osat vesiletkuista, emmekä löytäneet vuotoa. Ainoaksi vaihtoehdoksi jäi se, että vuoto olisi talomme alla!

Mitä tehdä vieraidemme kanssa? Edes vessanpyttyä ei voisi nyt käyttää. Emme olleet koskaan tavanneet vieraitamme, joten emme tunteneet heitä mitenkään.  Mitä jos perhe oli fanaattista suihkussakävijäkansaa?  Joidenkin naisten on pakko pestä hiukset jokaikinen päivä, tai ei kehtaa astua ovesta ulos.  Joidenkin taas on pakko seistä kuuman suihkun alla päivittäin puoli tuntia... Miten kehdata pyytää heidät taloon, missä ei olisi yhtään vettä ? Miten taas kehdata peruuttaa heidän tulonsa päivää ennen, kun he oilivat jo ostaneet bussiliput koko perheelle? Voisimmeko pyytää heitä majoittumaan Yumbeliin hotelliin, olisikohan se kallista? Sitten saimme idean.

Minusta oli tosi kivaa odottaa suomalaisia vieraitamme. Nainen oli ottanut minuun yhteyttä vain pari viikkoa aiemmin. Hän oli lukenut blogiani ja kysyi, sopisiko heidän tulla Peikkokukkulalle meitä tapaamaan. Nyt tuo vesiasia yritti lytätä suunnitelmamme, mutta onneksi meillä oli suunnitelma B. Antaisimme vieraidemme tehdä päätöksen.

Hain perheen aikaisin aamulla Yumbelin bussiasemalta. Saavuimme Peikkokukkulalle aamuauringon sarastaessa. Söimme aamupalaa ja otin vesiongelmamme puheeksi. Kerroin, mitkä systeemit täällä Peikkokukkulalla nyt vallitsivat. Pyttyyn piti kantaa vesi ämpärillä (löysimme lisää sadevettä uima-altaasta!) ja iltapesun voisi suorittaa vain pesuvadissa. Toinen vaihtoehto olisi, että veisin heidät Concepcionin keskustaan yhteen asuntoomme, jossa ei ollut vuokralaisia. Siellä saisi kuuman suihkun ja pyttykin toimisi. Olisin kuitenkin koko ajan perheen kanssa ja näyttäsin paikkoja. Ei tullut kuuloonkaan! Perhe oli kovasti odottanut visiittiä Chilen maaseudun rauhaan hektisen Santiagon jälkeen, joten heitä ei vesiongelma haittaisi. He kantaisivat vettä pyttyyn ämpärillä ja kävisivät puskissa.

Meillä oli valtavan kivaa perheen kanssa. Vesipulma ei haitannut lainkaan. Koomikseksi koko tilanteen teki sekin, että perheen isä oli tehnyt pitkän työuran VESILAITOKSELLA, eikä hän periaatteessa hyväksynyt lainkaan vesivessoja!

Aurinko paistoi kylmässä syysilmassa, kun kävelimme pitkin Peikkokukkulaa. Kaikki koiramme olivat mukana kävelyllä. Palasimme talolle ja päätimme pakata auton valmiiksi pientä retkeä varten. Siinä vaiheessa mieheni huomasi, että yksi chihuistamme puuttui. Etsimme koko talon ja huutelimme chihun perään. Dominic jäi perheen kanssa talolle ja me juoksimme kukkuloita ylösalas huudellen chihun nimeä. Peikkokukkulalla on paljon rotkoja, joten huutelimme niiden reunoilla. Ihmettelimme, miksei se vastaa. Palasimme talolle ja mieheni otti pihdit. Pelkäsimme, että chihu olisi jäänyt naapuritontilla jänisansaan. Kuljimme naapuritonteilla, eikä jälkeäkään chihusta. Lähdimme kolmannen kerran tontin alaosaan purolle muiden chihujemme kanssa. Ajattelimme, että ne löytäisivät kadonneen tai ainakin haukkuisivat niin, että kadonnut voisi vastata. Sitten soi puhelimeni. Perheen poika kertoi, että talomme vieressä olevassa puskassa oli yksi musta chihuahua perhostakki yllään. Voisiko se olla se kadonnut? Se ei antanut koskea itseään, vaan tärisi kauheasti.  Me lähdimme sydän huojentuneena kävelemään takaisin kukkulaa ylös aivan nääntyneinä. Siellähän kadonnut tärisi puskassa takistaan juuttuneena yhteen oksaan. Tuo koiran vaatetusasia on aika hankala, sillä kylmällä ilmalla varsinkin lyhyttrukkiset chihut tarvitsevat vaatteita, mutta aina on varjopuolena tuo, että luonnossa ne voivat jäädä kiinni oksiin ja risuihin.

Sitten pari tuntia myöhässä alkuperäisestä ohjelmastamme pääsimme lähtemään retkellemme. Kävimme vesiteeman mukaisesti Salto de Lajan putouksilla, jotka ovat meiltä vain puolen tunnin automatkan päässä. Söimme ravintolan ulkoterassilla myöhäisen lounaan. Palasimme Yumbelin kautta Peikkokukkulalle. Ilta pimeni aikaisin. Perheen isä leikki Dominicin kanssa Duploilla ja me äidin kanssa keskustelimme Dominicin yliopistokoulutuksesta! Heh.

Domskulilla jäi tällä kertaa putos näkemättä, kun hän veteli päiväunia. Katsokaapa, miten pojan jalat tulevat rattaiden reunan yli :) 

Perhe sai kuulla koko monimutkaisen vesiongelmamme ja kerroimme, että odotimme kovasti sateita, jotta saataisiin sadevesitankit täyteen. Perhe ei omasta puolestaan tietenkään toivonut sateita, mutta meidän puolestamme kyllä. Seuraava päivä sitten valkeni harmaana. Lähdimme Concepcioniin, koska tahdoin näyttää upean paikan, jossa Bio Bio –joki yhtyy Tyyneenmereen. Alkoi tihkuttaa. Kävimme kälyni luona, jotta voisimme käyttää vessaa. Ette usko! Vessanpytyn vetosysteemi HAJOSI! Vesiteema jatkui hienosti. Putkimiesisä korjasi vessanpytyn hakaneulalla ja niin voi taas vetää vessaa. Aaargh. Voi perheparkaa, mihin olivat tulleet!

Ajoimme keskustaan lempiravintolaani syömään perulaista ruokaa. Söin cevichen, kuten aina siellä, Dominic söi vauvanruokaa purkista ja perhe valitsi mieleisiään annoksia. Kaikki olivat erittäin tyytyväisiä ruokaan. Sitten minä aloin vapista, päätäni alkoi puristaa vanne, lihakset alkoivat painaa ja kävivät hyvin raskaiksi. Sydän hakkasi tuhatta ja sataa. Jaaha. MSG-syndrome eli ”kiinalasen ravintolan syndrooma”. (Googlettakaa netistä, jos ette tunne asiaa.) Olen saanut näitä kohtauksia noin viisi kertaa elämässäni ja ne alkoivat parikymppisenä Turussa kiinalaisessa ravintolassa. Reaktio on hyvin voimakas, eikä sitä voi sekoittaa mihinkään muuhun. Tiesin siis, että jos pysyn rauhallisena, reaktio olisi ohi reilussa vartissa. Oireet kuitenkin pahenivat ja jopa kysyin, onko perheestä kenelläkään ajokorttia mukana, jos tilanne pahenee tai ei mene ohi. Tuli mieleeni, että jos tämä onkin jotakin muuta. Voi perheparkaa, mihin olivat tulleet! Olivat vieraassa maassa, vieraassa kaupungissa, vieraan kielen keskellä ja ”matkanjohtaja” tärisi ja vapisi. Mieheni soitti juuri silloin minulle ja kerroin, että minulla oli MSG-kohtaus. Hän käski heti juoda Coca-Colaa. Menisi kuulemma sillä ohi. Ravintolassa oli vain pepsiä. Kohtaus alkoikin mennä ohi jo lasin saatuani käteen. Jalkani taas pitivät ja pääsin vaihtamaan Domskulin vaippaa vessaan. Huh. Aina sitä säikähtää noiden oireiden tullessa. Koskaan ennen en ole tuota kohtausta saanut perulaisessa ravintolassa, mutta nyt oli tainnut lorahtaa natriumglutamaattia (tms.) hieman liikaa annokseeni.

Ulkona sade oli yltynyt. Ajoimme Bio Bio –joen ja Tyynenmeren yhtymäkohtaan ja sade piiskasi rankasti auton ikkunoita. Voihan vesi! Ei voinut nähdä mitään maisemia! Ajoin rannalle ja selitin, että tämä oli upea paikka, mutta ei nyt voinut nähdä mitään. Ei voinut astua autosta ulos, sillä olisi kastunut heti läpimäräksi. Peikkokukkulalla sadevesitankit täyttyivät, mutta PITIKÖ NYT SATAA, kun olisin tahtonut näyttää vieraille upeita paikkoja? Ei ollut satanut pariin viikkoon, vaikka olimme toivoneet ja nyt sitten sitä vettä tuli taivaan täydeltä suomalaisten vieraidemme ”iloksi”.

Kysyin, tahtoisivatko vieraat mennä hienoon kauppakeskuskeen sadetta pitämään. Ei missään nimessä! He olivat saaneet Santiagossa yliannostuksen kauppakeskuksia. He tahtoisivat palata Peikkokukkulan rauhaan. Meillä olikin mukava ilta keskustellen kaikesta taivaan ja maan välillä. Söimme choripania: sämpylän välissä chileläistä voimakasta makkaraa ja tomaatti-sipuli-korianterisalsaa. Ulkona satoi kaatamalla. Pelkäsin lähteä viemään vieraitamme Yumbeliin, sillä olin jo huolissani tiemme kunnosta. Oli pilkkopimeää. Bussi lähtisi Santiagoon keskiyöllä. Hyvästelimme perheen ja he lähtivät jalkaisin taivaltamaan tuota 20 kilometrin matkaa kaatosateessa. Me menimme lämpimään sänkyyn ja toivoimme, että vieraat löytäisivät perille.

Hihii, tuo loppu oli mielikuvitukseni tuotetta. Eikö olisi ollut täydellinen loppu tälle tarinalle? Mikään ei toiminut, ei ollut vettä, koira katosi, allergiakohtaus ja lopuksi 20 kilometrin taivallus yöllä kaatosateessa. Ei, oikeasti mieheni lähti viemään vieraitamme lava-autollamme Yumbeliin. Dominic oli jo nukkumassa ja minä odottelin miestäni olohuoneen sohvalla uuden kamiinan lämmöstä nauttien.

Onneksi perhe oli hyvin ”buena onda”,  kuten Chilessä sanotaan. Meillä oli tosi kivaa ja talo tuntui tyhjältä monta päivää heidän lähtönsä jälkeen. Toivottavasti voimme pitää yhteyttä jatkossakin. Joskus, kun asiat menevät pieleen, voi silti olla hauskaa!

P.S. Tätä juttua kirjoittaessani meille tehdään juuri uutta porakaivoa. Ei ole mennyt ihan putkeen, mutta siitä seuraavassa tarinassa.