Aamunsarastus

Aamun ensimmäiset auringonsäteet valaisevat työhuoneeni. On ihanan rauhallista herätä ennen muuta väkeä ja istua hetki hiljaisuudessa omassa työhuoneessani kaikkien unelmien,  ideoiden, materiaalien ja puolivalmiiden töiden keskellä. Tulivuoret näkyvät jyhkeinä ja tummina horisontissa, kun keltainen aurinko värjää taivaan oranssiksi ja punaiseksi.

Olen ollut allapäin jo useamman viikon. Unelmani tuntuu liukuvan kauemmas ja kauemmas pois ulottuviltani. Olemme asuneet Chilessä jo melkein kymmenen vuotta, enkä minä tee vieläkään sitä, mitä täällä halusin tehdä.

Aina uusia hankaluuksia kasaantuu eteeni. Olisin tahtonut avata pienen nukkemuseon ja liikkeen tänne Peikkokukkulalle, mutta siitä ei monesta syystä tule mitään. Monta kertaa projektia on aloiteltu, mutta se on tyssännyt käytännön elämän mahdottomuuksiin. Enkä puhu vain rahasta, vaan muista asioista. Toki, jos rahaa olisi määrättömästi, kaikki esteet saisi voitettua, mutta sellaista ei tavallisen ihmisen elämä ole. Täytyisi olla melkoinen miljardööri, jotta voisi vaikka leventää ja asvaltoida tuon kukkulatien kilometrin matkan tänne meille! Se on julkinen tie, jota kunta ei pidä edes kunnolla ajokunnossa.

Nyt sain uuden idean unelmani toteuttamiseksi. Kävin jopa puhumassa kirjanpitäjän kanssa ideastani. Sekin kaatui lupa-asioihin. Ei onnistu.

Dominicin koulunkäynti muutaman vuoden päästä tulee sekoittamaan tätä mahdotonta pakkaa entisestään. Hyvät koulut ovat kaukana.

Tekisi mieleni heittää hanskat tiskiin. Mietin jopa työelämään palaamista, mutta se sai minut niin pois tolaltani, etten saanut edes nukuttua.

Minä kuitenkin jääräpäisenä suomalaisena värkkään käsitöitä, joita säilön varastoon laatikoihin ja matkalaukkuihin siksi, että sitten joskus...HA HA!