Peikkokukkulan pajapuoti avattu:)

Peikkokukkulan pajapuotiin tulivat myyntiin ensimmäiset tuotteet. Ne ovat neulahuovutettuja peikon toukkia. Ne voi laittaa rintakoristeeksi tai roikkumaan kännykkään, kassiin, joulukuuseen tai muualle. Meinaan laittaa pajapuotiin myyntiin pikkuisia ja kevyitä tuotteita, joiden lähettäminen Suomeen ei tule kalliiksi. Puotiin pääset klikkaamalla pientä peikon kuvaa sivun oikeasta ylälaidasta. Kaikki puotiin tulevat tuotteet ovat itse tekemiäni.

Tässä kuvassa möllöttää Röllö-peikko. Se on kokonaan neulahuovutettu. Olen käyttänyt työssä sekä karstattua että raakaa villaa. Röllö on esiintynyt Chilen televisiossa ja lehdissä monta kertaa.

Tontinetsimisreissulla tulivuorella

...eli haavei, toivei ja suurii unelmii

-------------

Kuten olen aiemmin kertonut, olemme etsineet tonttia jo kaksi vuotta. Nyt meillä on iso campo, Peikkokukkula, täällä Tomecon maaseudulla, mutta meillä on syymme etsiä uutta paikkaa. Seuraavat kuvat ovat kolmelta eri tontilta, joita olimme katsomassa tällä viikolla.

Onko tämä uuden tonttimme portinpylväs?

Peikkokukkula kuitenkin jäisi meille lomapaikaksi, mikäli se ei tule olemaan mahdotonta. Mahdottomaksi asian voi tehdä se, että naapurit päästävät härkänsä syömään kaikki kasvimme. Parissa tunnissa ne voivat tuhota kaikki nuoret hedelmäpuut. Toinen uhka on polttopuuvarkaat. Täällä ihmiset vaan tunkeutuvat toisten maille ja kaatavat puita, varsinkin, kun tietävät, ettei tontilla asuta. Kolmas uhka on yleisesti ottaen varkaat, jotka repivät kattopelleistä ja kasveista lähtien kaiken, minkä irti saa. Jos näyttää siltä, että voimme tulla toimeen ylläolevien seikkojen kanssa, pidämme kukkulan itsellämme. Olisi niin kauhean sääli myydä se. Olemme istuttaneet tuhansia puita ja olisi ihanaa nähdä, miltä paikkamme näyttää viiden tai kymmenen vuoden kuluttua. Chilessä puut kasvavat nopeammin kuin Suomessa, joten meillä on aikamoinen metsä täällä tulevaisuudessa.

Onko tämä tulevaan kotiimme johtava polku?

Peikkokukkulan hyvät puolet:

1. Kauniit kukkulaiset maisemat
2. Tulivuorinäköalat
3. Paljon tilaa koirien temmeltää

Peikkokukkulan huonot puolet:

1. Rekkamelu kantautuu maantieltä, vaikka se onkin kaukana. Laaksoissa ja kukkuloilla ääni kiertää.
2. Hirvittävä kuumuus ja kuivuus kesällä, kovaan maahan vaikeaa tehdä istutuksia
3. väärä sijainti ajatellen tulevaisuuden nukkemuseotani ja pikkupuotia

Voisiko tämä olla tulevan varastomme seinä?

Olemme etsinet tonttia Chillanin tulivuorelta, jonka korkeus on 3122 metriä. Ja vaikka nyt kukkulan huipulla asummekin, niin tulivuorenhuipulla elämisestä emme haaveile. Tahdomme itse asiassa löytää tontin lumirajan alapuolelta. Minulle riittäisi se, että lunta sataisi muutaman kerran talvella ja sitten se sulaisi pois. En ole talviurheilija, enkä muutenkaan tykkää lumesta kuin vain sen esteettisestä puolesta.

--------------

Chillanin tulivuori ei ole ainoa paikka, johon etsintäreissumme ovat ulottuneet. Olemme nuuskineet myös etelässä Puconin, Villarrican ja Lican Rayn kauniit ympäristöt, mutta yhäkin mieli palaa Chillanille. Chillanin tulivuorella asuminen olisi hienoa senkin vuoksi, että siellä on useita kuumia lähteitä. Slalomkeskukset taas tuovat turisteja talvisin ja kuumat lähteet ympäri vuoden. Suurin osa turisteista tulee ympäri Chileä ja Brasiliasta. Myös eurooppalaisia käy paljon. Kuitenkaan Chilessä turismi ei ole hyvin kehittynyttä, joten mielestämme paikassa on aina rauhallista. Olemme olleet siellä myös sesonkiaikaan ja ihmetelleet, että missä kaikki ovat:) Jo nyt tiedämme, ettemme rikastu tulevaisuudensuunnitelmillamme, mutta se ei haittaa. Kunhan toimeen tullaan.

Astunko joskus tästä ovesta sisään omaan purkukuntoiseen talooni?

Tällä viikolla pakkasimme koko chihulaumamme autoon ja lähdimme ajamaan kohti Chillania. Kaupunkiin ajaa meiltä tunnin. Moottoritie on hyvä ja leveä. Matkalla pitää maksaa kaksi tietullia. Chillan Viejosta ajetaan Pinton ohi ja maisemat alkavat kaunistua. Kun kaupungista on tultu 40 minuuttia ylöspäin, ollaan jo ihan vuorimaisemissa. Siellä ovat Recinton ja Los Lleuquesin pikkukylät. Eli muutama pikkukauppa kadun molemmin puolin. Siellä on myös paljon tontteja myytävänä. Ensisilmäyksellä näyttäisikin, että tehtävä on helppo. Tuosta vain valitsemaan! Mutta tehtävä onkin osoittautunut ihan liian vaikeaksi, jos on vähänkin toiveita.

-----------

Vaatimuslistamme:

1. Tontin on oltava lähellä päätietä
2. Täytyy olla puita
3. Pitää olla joki

-----------------

Ensin meillä oli vaatimuksena myös hehtaarin koko, mutta koska sellaisia ei löytynyt, laskimme kokoa puoleen hehtaariin. Nyt kelpaisi 2000 neliömetriäkin. Onhan meillä sitten tämä campo, jonne voi tulla juoksemaan:)

Renegado-vuorijoki meitä miellyttävällä tontilla. Punaiset puunrungot kuuluvat arayan-puulle.

Miksi tehtävä sitten on niin vaikea? Siksi, että chileläiset näyttävät rakastavan puiden katkomista. Suurin osa myytävistä tonteista ovat laidunmaita ilman puun puuta! Tien vierustan tontit taas ovat hinnoissaan, sillä chileläiset rakastavat myös tien vieressä asumista. Itse asuisin mielelläni vaikka miten kaukana tiestä, sillä inhoan automelua, mutta en voi avata puotiani korvessa. Chilessä se ei toimi. Tontti, joissa on sekä puita, että joki on jo melkein lottovoitto. No, olemme löytäneet näiden kahden vuoden aikana useankin tontin, joka täyttää vaatimuslistamme kaikki kohdat, mutta sitten on tullut jokin muu asia eteen, miksi kauppoja ei ole tullut.

Yhdellä tontilla olisi hyväkuntoinen uima-allaskin valmiina;)

Yhtä tonttia odotimme kaksi vuotta sillä periaatteella, että omistaja lupasi hoitaa joitakin asioita ja ottaa yhteyttä muutaman kuukauden päästä. Tontti vedettiin pois myynnistä monta kertaa ja laitettiin taas uudelleen myyntiin ja aina entistä korkeammalla hinnalla. Jopa kiinteistövälittäjä kyllästyi omistajaan. Lopulta kahden vuoden odottamisen jälkeen omistaja sanoi, ettei myy. Koskaan emme päässeet puhumaan omistajan kanssa, kiinteistövälittäjä aina hääräsi siinä välissä. Pari kertaa pääsimme jo niin lähelle, että tapaaminen sovittiin papereiden tekoa varten, mutta tapaaminen peruttiin edellisenä iltana kaikilla älyttömillä verukkeilla. Olisi heti pitänyt tajuta, ettei homma toimi, sillä näiden ihmisten aivot toimivat täysin irrationaalisesti, ei täällä pysty ennustamaan mitään, eikä käyttää aiemmin opittua tietoa hyväkseen.

-----------

Toinen tontti taas jäi saamatta, sillä se on väärässä paikassa. Piirustukset ja todellisuus eivät vastaa toisiaan ja nyt siellä alkaa melkoinen asioiden selvittely, sillä meidän takiamme virhe havaittiin. Olisimme ostaneet ihanan tontin, jolla paljon puita, kaunis joki ja kiviaita. Nyt tontin oikea paikka onkin ilmeisimmin naapurin tenniskentän päällä puuttomalla pläntillä. Vaikka paperit saataisiin joskus kuntoon, meillä lopahti innostus.

Voisinko joskus istuskella tämän joen rannalla oman kotini vieressä?

Olemme myös löytäneet tontteja, jotka täyttävät vaatimuslistamme, mutta niissä on ollut jotain muuta mätää, esimerkiksi kova ja kivinen maa, johon voi unohtaa kunnollisen puutahan teon tai niin nuoret puut, että varjosta ei voi puhua. Tai kamalan rumat naapurien hökkelit, joita ei tahdo katsella olohuoneensa ikkunasta.

Ilmeisesti tässä on ollut joskus talo.

Tällä viikolla kävimme katsastamassa uudelleen kolme jo tietämäämme tonttia. Yksi niistä olisi ihana, yksi menettelisi ja yksi olisi kaunis, mutta kilometrin päässä päätieltä. Lisäksi kävimme katsomassa muutaman tontin, joista emme aiemmin tienneet, mutta ne eivät varsinaisesti olleet mieleen.

Ehkä tämä on joskus pihani?

Mistä nyt sitten kiikastaa? Miksi emme jo ole ostamassa tonttia, josta pidämme? Ette voi arvata!


La Playita, pieni ranta joella. Yhden katsomamme tontin vieressä.

Tontilla on ollut jo ainakin kolme vuotta "Se vende" -kyltti (myydään). Tiedämme, ettei kukaan muu ole tontista kiinnostunut. Mieheni soitti omistajalle ja kertoi, että olemme pohtineet tontin ostamista. Mitä sanoi omistajanainen...? Että hän EI OLEKAAN VARMA, VOIKO HÄN MYYDÄ TONTTIA, sillä hänen täytyy ensin kysyä lapsiltaan! Joo, ihan loogista olla myymässä tonttia usean vuoden ja mainostaa sitä jopa kyltillä ja sitten, kun ostaja ilmestyy, perääntyä. Eikä tämä ole meille ensimmäinen kerta!

La Playita

Nainen lupasi soittaa muutaman päivän päästä uudestaan, kun on neuvotellut lastensa kanssa. Soittoa ei ole kuulunut ja muutama päivä on jo kulunut. Tämä tontti, josta nyt siis eniten haaveilemme on se tontti, jonka uima-altaasta laitoin kuvan. Tontin rakennukset ovat samassa kunnossa kuin uima-allas. Kukaan ei ole huolehtinut tontista kymmeneen vuoteen. On se kumma, jos tontti yhtäkkiä onkin niin tärkeä lapsukaisille tai tälle omistajalle, että sitä ei sitten voikaan myydä.

Seisooko tuleva taloni joskus tässä?

Ei auta, että on valmis maksamaan pyydetyn summan, vaan täällä täytyy rukoilla, kerjätä, anoa ja pyytää, että joku armoliaasti suostuisi myymään pienen maaplänttinsä purkukuntoisine rakennuksineen meille. Onkohan sävyssäni jotain katkeraa vivahdetta?

Katselenko tuota nyppylää joskus makuuhuoneeni ikkunasta?

No, nyt ei auta kuin odotella, sillä emme voi vaikuttaa liian innokkailta. Jo nyt tontti on kallis kokoonsa nähden, emmekä toivo hinnan nousevan. Mikäli sitä tonttia emme saa, niin sitten täytyy katse suunnata siihen kakkosvaihtoehtoon, joka menettelee, mutta uskon, että työllä ja ajan kanssa siitäkin saisi oikein kivan.


Ja sokerina pohjalla...täysi mielettömyys...ihastuimme myös tähän tonttiin, joka ei olekaan Chillanin tulivuorella. Olisihan se hienoa katsella pihaltaan kalastajapaatteja!

Korjasin sitten itse digitaalikamerani - neulalla!

Viime postauksessa kerroin, miten digikamerani on hajonnut ja että tarvitsen nyt uuden. Enpä saanut vielä keneltäkään vinkkejä uuden kameran ostamiseen, enkä ole edes mennyt kaupunkiin, jossa voisi kameroita katsella. Keskiviikkona päätimme tehdä reissun Termas de Chillanille ja voi että, miten minua harmitti, kun ei ole kameraa, eikä voi ottaa kuvia. Niinpä sisuunnuin ja päätin katsoa, voinko tehdä itse kameralleni jotain.

Kamera oli siis huollossa ja se sai tuomion, että korjaus tulisi niin kalliiksi, että on parempi ostaa uusi laite. Muovinen linssinsuojus ei mennyt kiinni eikä auki itsestään, eikä koko objektiivi tullut ulos kamerasta kuvauskuntoon. Näytöllä ei näkynyt mitään ja kamera vain piippasi, kun yritin käynnistää. Ajattelin, että en menettäisi mitään, jos vähän itse sorkkisin sitä. Kysyin vielä mieheltänikin "lupaa".

Niinpä otin pitkän nukkeneulan ja työnsin neulan objektiivin alle yhdestä välistä. Käynnistin ja sammutin kameran samalla monta kertaa vetäen neulalla objektiivia ulospäin. Aluksi ei tapahtunut mitään muuta kuin piippailua, mutta monen yrittämisen jälkeen huomasin objektiivin liikkuvan millin verran ulospäin. Sitten työnsin neulan toiseen väliin ja jatkoin vetämistä. Objektiivi ei liikkunut kuin millin. Tämän jälkeen tungin neulan muovisen linssinsuojuksen alle ja jatkoin kameran käynnistämistä ja sammuttamista ja yhtäkkiä koko objektiivi liikkui ulos, samoin linssinsuojus aukesi ja näytölle ilmestyi terävä kuva!

Sitten minua pelotti vähän sammuttaa kamera, kun ajattelin, jos se ei käynnisty uudelleen. Sammutin kuitenkin ja käynnistin saman tien. Tein monta kertaa näin ja joka kerta kamera käynnistyi normaalisti ja objektiivi tuli ulos. Jopa linssinsuojus aukeaa ja sulkeutu nyt itsestään, kuten sen pitäisikin, eikä niin, että minun täytyy sulkea se sormella, kuten viimeiset puoli vuotta!

Kamera on siis ollut jatkuvassa käytössä tiistain jälkeen ja se toimii yhtä hyvin kuin silloin, kun sain sen! Nyt ei olekaan kiirettä uudella kameralla!

En voi muuta todeta, kuin että hitsit, miten olen kätevä :)

Eivät edes Carnegie, Vanderbilt ja Astor yhdessä olisi voineet kerätä tarpeeksi rahaa ostaakseen neljännesosuuden minun pienestä koirastani.

(Ernest Thompson Seton)

Pieni katastrofi...

...kamerani hajosi!

Nyt olisi uuden hankinta edessä mahdollisimman pian, sillä olen riippuvainen kamerastani. Mieheni lupasi synttärilahjaksi minulle uuden. Te blogini lukijat, voisitteko antaa ideoita minulle siitä, millainen kamera kannattaisi hankkia...ja toisaalta, millaista ei missään nimessä kannata hankkia. Omia kokemuksia?

Joitakin huomioon otettavia asioita:
-en tiedä kuvaamisesta mitään, joten kamera ei saa olla liian monimutkainen
-otan koirista kuvia, joten kamera ei saa olla liian hidas
-mielellään pitkään kestävä akku
-otan paljon lähikuvia töistäni ja toivoisin saavani niistä teräviä ja tarkkoja
-toivon kameran toistavan värit mahdollimman luonnollisesti
-olisi kiva, jos kamera ei olisi iso ja painava

Luottamus

Hän on syntynyt ystäväksemme; vaikka hänen silmänsä eivät ole vielä auenneet,

hän jo uskoo meihin.

Jopa ennen syntymäänsä hän on antautunut ihmiselle.
(Maurice Maeterlinck)


Pinky Pawsin Anastasia ja Olivia kolme kokonaista kuukautta vanhoja 28.8.2009. Ylläolevat kuvat on otettu, kun pennut olivat viikon vanhoja.

Yksin yksin ypöyksin ylleröinen yskii...

Yksinolon mukavuudesta

Minä rakastan yksinolemista. Rakastan myös miestäni, jotta tämäkin asia tulee selväksi:) Mutta silti on ihanaa, kun hän lähtee kaupunkiin pariksi päiväksi ja minä jään yksin tänne maalle kotiin. Me emme kumpikaan käy töissä kodin ulkopuolella, joten normaalisti olemme yhdessä ihan koko ajan, joka päivä, joka minuutti. Mökkimme on niin pieni, että kun täällä tahtoo liikkua, niin toisen pitää väistää;) Onneksi ulkona on tilaa pakoilla toista, kun sille tuulelle sattuu.

Vaikka mökissämme paljon ei tilaa olekaan, ulkona kukkuloilla on tilaa hengittää.

Meillä on tuolla campomme toisessa päässä sellainen nurkka, jonne voi mennä mököttämään. Se on campomme viimeisin pääty ja sen mallinen, että piikkilanka-aidat (joita täällä käytetään rajaamaan tontit) muodostavat terävän kolmion. Täytyy kyllä olla TOSI huonolla tuulella, että sinne asti jaksaa lähteä. Sinne täytyy kävellä jyrkähköä rinnettä alaspäin, hypätä puron yli ja kiivetä jyrkkää rinnettä ylöspäin. Matkaa on ainakin kilometri. Eihän se tasaisessa maastossa ole matka eikä mikään, mutta tuossa maastossa miettii kaksi kertaa, että mökötyttääkö tarpeeksi;) Varsinkin, kun pitää jaksaa kiivetä takaisin, mikä on vielä raskaampaa, sillä ylämäkeä on paljon enemmän. Jos aurinko paistaa, parempi mennä mäkättämäänmököttämään varastoon, jossa on viileää ja varjoisaa...

Varasto on piilossa. Sinne voi mennä mököttämään;)

Mutta tämän tekstin piti kertoa yksinolemisen ihanuudesta. Kun minä jään yksin kotiin, syön huonosti. En jaksa panostaa ruuanlaittoon, koska ei tarvitse huomioida toista. Yleensä ruokavalioni kahtena yksinolopäivänä on tällainen: luonnonjogurttia ja muroja aamupalaksi, luonaaksi ja iltapalaksi. Välissä voin syödä suklaamoussea neljä annosta;) Ja kun maha kurnii, niin vesikeksejä suoraan paketista. Koirat täytyy muistaa syöttää, vaikka itse syönkin mitä sattuu. Sitten kun mies taas tulee kotiin, on uutta energiaa kokata.

Meillä on sellainen jako, että minä teen lounaan ja mies tiskaa. Normaalisti latinomiehet eivät tiskaa, joten näky on erikoinen meillä satunnaisesti käyvien ihmisten mielestä. Joskus olen kyllästynyt kokkaamiseen ja silloin mieheni tekee lounasta ja minä tiskaan. Mieheni lounaat eivät ole kovin vaihtelevia, joten siksi mieluusti teen itse. Miehen tavallisimmat kaksi luonasta ovat: 1. keitetyt perunat ja jurel. Hän siis avaa makrillisäilyketölkin perunoiden lisäksi. 2. Linssi-makkarapata. Hän laittaa linssit likoamaan edellisenä iltana. Seuraavana aamupäivänä hän pesee linssit ja laittaa ne kiehumaan kokonaisten chileläisten makkaroiden, pilkotun sipulin, valkosipulin ja porkkananpalojen kanssa. Kun ruoka on muhinut muutaman tunnin, hän lisää riisiä tai makaronia ja perunanpaloja. Ensimmäisellä kerralla ajattelin, ettei sitä voi syödä, vaikka se hyvältä tuoksuikin. Nyt olen todennut, että se on ihan hyvä ruoka muiden ruokien joukossa. Siitä tykkäävät kuulemma työmiehet.

Kun olen yksin, olen tavallista enemmän netissä myös. Minulla on tilaa ja hiljaisuutta kuunnella omia ajatuksia ja miettiä, mitä tahdon kirjoittaa. Kirjoitan myös pidempiä viestejä ystävilleni Suomeen. Kun mieheni on kotona, hän joko höpöttää minulle tai koirille, kuorsaa sohvalla tai katsoo telkkaria. Kaikesta edellä mainitusta toiminnasta tulee siis ääntä, joka häiritsee keskittymistäni, mitä tulee ajatteluun. Olenkin päättänyt, että kun me joskus sen talon rakennamme, niin hänelle pitää saada erikseen tv-huone, vaikka pienikin. Siellä saisivat typerät chileläiset ohjelmat vallata ilmatilan ja minä saisin olla rauhassa olohuoneessa omassa hiljaisuudessani tai rauhallisen musiikin soidessa.

Mieheni ei ole perheessä ainoa, joka tykkää maata sohvalla.

Chileläisillä ja suomalaisilla on aivan erilainen melunsietokyky! Minä en kestä mitään melua! Minua ärsyttää maantienmelu, koirien räksytys ja haukkuminen (kaksi eri asiaa), lapsien kiljuminen, telkkarin melu, imurin hurina, kova musiikki jne. Mutta rakastan sateen voimakasta rummutusta peltikattoon ja myrskyn räminää nurkissa. Eli en ole looginen ollenkaan. Mieheni taas kuulemma ärsyyntyy hiljaisuudesta. Hänelle tulee outo olo, jos ei kuulu mitään. Hän kuuntelee musiikia paljon voimakkaammalla äänellä kuin minä, telkkari toitottaa melunsietokykyni ylärajoilla ja koirat saavat räkyttää niin paljon kuin lystäävät, eikä mieheni edes huomaa. Nyt hän on oppinut sen, että kun jalkapallomatsissa selostaja alkaa huutaa "gooooooooaaaaaallllgoooooaaaalgoalgoalgoal....", hän vääntää ääneen paljon hiljaisemmalle.

Tykkään sateen ropinasta.

Melunsietokyvyn ja meluntuottamisen suhteessa taas ei tunnu olevan mitään logiikkaa. Mieheni toiminta on rauhallista ja hiljaista, kun taas minä rämistelen ja kolistelen. Minun ympäriltäni tuolit kaatuilevat, tavarat putoilevat jne. Kun minä satutan itseni sisällä mökissä, huudan niin paljon, että ulkokoiratkin korvat luimussa, selkä köyryssä livistävät koppiinsa. Eilenkin löin pikkurillini chihujemme sisätarhan reunaan. Pikkurilli vääntyi ja se sattui niin kauheasti, että kiljuin ja huusin ja kiukuissani potkaisin seinää. Siinä samassa, koska ikkunan vieressä tätä teatteria toteutin, näin, miten saksanpaimenkoira lähes ryömi korvat luimussa koppiinsa ja sekarotuiset Seita ja Taika perässä vikkelään. Kaikilla oli syyllinen ilme ja ne katsoivat minua ikkunan läpi. Näky oli niin hassu, että aloin nauraa samalla, kun itkin kivusta. Chihuahuat kyyristelivät kaikki pesissään ja katsoivat minua sen näköisinä, että "papi tule kotiin pelastamaan meidät tuolta hullulta!"

No, tänään on pikkurillini sininen ja paisunut, mutta nautin silti siitä, että saan olla yksin. Nyt on vähän hidasta tehdä käsitöitä, kun yhtä sormea ei voi liikuttaa, mutta kirjoittamista se ei haittaa yhtään;) Kirjoittelin paljon jo pienenä ja otsikko onkin lapsuusajoiltani. Keksin nimittäin runoja, joissa kaikkien sanojen piti alkaa samalla kirjaimella. Y-runostakin tuli kohtuullisen mittainen, mutta muistan vain tuon alun, joka tuntui sopivan tämän päivän yksinolon otsikoksi.

Keväällä on myös mukava istuskella mökin edustalla, kun ei vielä ole liian kuuma. Kevät on kyllä parasta aikaa Chilessä!

Neljäs hääpäivämme

Missä maassa, millä tähdellä kohtasimme? Missä metsässä huojuimme? Millä niityllä kasvoimme kukkien rinnakkain? Kulkivatko sielumme samojen usvien läpi, saman ikävän kantamina ja nyt tällä tähdellä, tällä polulla kohdatessamme, sielumme samaa sukua löysivät levon toisissaan.

(Maaria Leinonen)

Neljä vuotta sitten menimme naimisiin Suomessa. Meidät vihittiin vanhassa puukirkossa järven rannalla. Oli ihana ilma ja onnistuneet häät. Kirkossa seremonian piti luterilainen venezuelalainen pappi suomeksi ja espanjaksi. Juhla pidettiin maatilalla, jossa suurin osa vieraista myös yöpyi. Juhlassamme soi klassinen musiikki viululla ja pianolla. Seuraavana aamuna saunoimme koko porukan kanssa savusaunassa, lilluimme lämpimässä paljussa ja uimme järvessä sekä söimme upean aamiaisen. Meille jäi hieno muisto yhteisen elämämme tärkeimmästä juhlasta.

Häävalssimme:

Vie minut vietellen vierelles sun, leijaillen keinuta varttani mun. Silmissäin varmaankin rakkauden näät. Sinun ja minunhan nää ovat häät.

Valtavan riemun nään silmissäs sun, leikiten nauramaan saathan sä mun. Aikojen loppuuun sä vierellein jäät, sinun ja minunhan nää ovat häät.

Rakastan, rakastan, rakastan sua. Uskothan, uskothan, uskothan mua! Uniini saakka sä sieluuni näät, sinun ja minunhan nää ovat häät.

(Puurtinen-Helminen)

Ja nyt neljä vuotta avioliitossa olleena lainaan Arno Kotron sanoja:

" Vedit minut mukaasi huikeaan hulluuteesi, mielettömiin maailmoihisi.

Vai oliko se päinvastoin? Yhtä kaikki, siellä ollaan."

Muotia

Minun muotimakuni perustuu valtaosin siihen, ettei vaate saa kutittaa.

(Gilda Radner)

Peikkokukkulan nukkepajassa hyörinä jatkuu

Allaolevassa kuvassa näkyy paras työkaluni: mieheni äidin vanha ompelukone, johon asennutimme moottorin. Käytän sitä päivittäin. Sen kanssa on ihana tehdä töitä, sillä se ei aiheuta minkäänlaisia hankaluuksia. Se ei ryppää kankaan reunaa, kun aloittaa ompelun, eikä se ole moksiskaan, kun yhtäkkiä ompelen sormenpaksuista kangasläjää...se vain mennä hurruttaa! Toista ovat kolme uudempaa konettani. Yksi niistä on ehkä 20-30 vuotta vanha rautainen Remington (pettymys), yksi neljä vuotta vanha ultrakevyt Brotherin "muovilelu" USA:sta ja uusin on kaksi kuukautta vanha Singer - joka on yllätysyllätys HUOLLOSSA! Eli kaikilla noilla uusilla koneilla voisi heittää vesilintua! Harmi vaan, että tämä vanha musta rautakone ei osaa tehdä siksakkia eikä napinläpiä, joten siksi täytyy noiden uusien lelujen kanssa tapella.

Yllä "vilppuja". Ne ovat jonkinlaisia menninkäisiä, joilla on jokaisella oma tehtävänsä. Vilput syntyivät, kun asuin neljä vuotta työpaikkakunnallani Vilppulassa. Vilppujen heimoon kuuluvat ainakin:

-kodinhaltijat, joilla avain kaulassaan

-eläintensuojelijat, joilla kissa, koira tai pupu sylissään

-Suomessa tein myös ylioppilasvilppuja

-jouluvilput

-vilppuenkelit

-"mamit" eli odottavat vilppuäidit

Kädet ja jalat eri työvaiheissa. Muotoiltu Das-massasta, joka on huonoa, mutta parasta, mitä Chilestä saa. Minulla on tavoitteena se, että pyrin tekemään työni vain materiaaleista, joita saan hankittua Chilestä. Työvälineitä voin tilata muista maista, mutta materiaalien täytyy löytyä läheltä!

Keskeneräinen neitiraukka, joka näyttää siltä, että sille on asennettu juuri hammasraudat:)

Balettikeijun tossut

Balettikeiju on kokonaan kangasnukke. Taustalla näkyy saumurini, joka myöskään ei ole mikään helmi.

Keskeneräisiä vilppuja ja työpöytäni ylläolevaa hyllyä. On muuten tylsää, ettei vilpuilla ole Chilessä mitään kivaa nimeä.

Keskeneräisiä kangasnukkeja.

Das-massasta muotoiltuja päitä puuhellalla kuivumassa.

Pullonukke. Vartalona muovinen juomapullo, joita täällä kertyy liikaa. Olen jo kauan miettinyt pulloille jotain käyttöä ja tällaisia koristenukkeja keksin tehdä.

Pullonukke myös

Laaduntarkastaja:)

Keskeneräisiä villavauvoja ja tulevia menninkäisiä.

Massasta muotoiltuja päitä maalausvaiheessa.

Nukkepajassani työskentelen tällä hetkellä seuraaviin tavoitteisiin:

-Tilaustyönukke tehtävä seuraavan neljän viikon aikana

-Ensimmäinen Chilessä pidettävä iso oma nukkenäyttelyni Concepcionin kaupungissa marras-joulukuussa

-Chilen suurin kansainvälinen käsityötapahtuma tammi-helmikuussa

-Nukkejen teko varastoon. Tulevaisuudessa (tavoitteena seuraavan kahden vuoden sisällä) avaan oman pikkupuodin maalle ja sitten täytyy olla jotain myytävääkin. Eikä nukkeja vedetä tuosta vain hihasta, kun tarvetta tulee...hidasta hommaa!