Lähdimme aamulla kahdeksalta ajamaan Concepcioniin. Ensin sain jännittää sitä, ettei auto liu'u ojaan tuossa meidän kuravellitiellämme. Jos nimittäin liu'umme ojaan, sieltä ei pääse ylös ilman, että härät vetävät auton ylös. Lähinaapureiden härätkin ovat jossain kaukana laitumella, joten sellaista apua saisi odottaa tunteja. No, onneksi pääsimme taaskin turvallisesti alas maantielle. Nythän meillä on ihan luksusta, kun molemmat sillat korjattiin viime talvena, joten ei tarvitse pelätä sitä, että putoamme auton kanssa jokeen. Viime talvena olimme eristyksissa pari viikkoa, kun silta romahti (ja metsäkone sen mukana jokeen!) ja sen korjaaminen kesti.
---
Maantiellä taas sain jännittää sitä, että joku rekka työntää meidät pois tieltä tai ajaa meidän perään kiinni tai suistaa meidät toiselle kaistalle siirtyessään hitaampien kaistalta normaalille kaistalle. Ne hitaammat kaistat nimittäin vain loppuvat yhtäkkiä ja vaaratilanteita syntyy jatkuvasti, kun siirrytään taas viereiselle kaistalle. Lisäksi olin löysät housuissa, sillä pelkään hammaslääkäriä ja sellainenkin käynti olisi tiedossa...
Nyt voin olla itseeni tyytyväinen, sillä tulipa käytyä hammaslääkärissä!
---
Meillä on näitä kaupunkireissuja suunnilleen kaksi kertaa kuussa. Iso kaupunki ei ole sen kauempana kuin 50 minuutin automatkan päässä, mutta se henkinen matka sinne tuntuu kestävän päivän! Aina on iso kynnys lähteä reissuun, kun tietää, että se on sitten juoksemista ja jonottamista koko päivä aamusta iltaan. Shoppailunautintoja ei mitenkään lisää maanjäristyksen jäljiltä raunioina oleva ruma kaupunki, tiilikasat ja kuopat kaduilla, vesisade ja omaan makuun vähäinen tarjonta.
---
Concepcioniin on kuitenkin pakko mennä, sillä mieheni täytyy siellä jonotella eri toimistoihin maksamaan eläkemaksuja, sairausvakuutusta, asuntojen yhtiövastikkeita jne. Täällä ei vielä toimi niin hyvin se, että netissä voisi maksaa. Moni paikka ei vielä tarjoa sitä mahdollisuutta. - ja ne JONOT, näkisittepä! Ja näkisittepä myös sen, miten rauhallisesti ja kärsivällisesti ihmiset odottelevat! Jossain on telkkari katon rajassa ja jossain ihmiset vain rauhallisesti seurustelevat keskenään. Ei uskoisi latinomaaksi tämän rauhallisuuden takia.
---
Minä taas juoksen heti aamusta lähtien ostamassa heijastinnauhaa, kiristimiä, metallisia "puolikuita", fleecekangasta, lakanakangasta, verhokangasta, pitsejä, tarranauhaa jne. jne. Ja tietysti täällä on niin, ettei yhdestä paikasta saa kaikkea, vaan pitää juosta ympäri kaupunkia kaikissa erilaisissa pikkuliikkeissä, joista yhdestä saa kiristimiä ja toisesta puolikuita...aargh...Kangaskauppojakin pitää kiertää ainakin viisi, koska eri kangaskaupoissa on erityylisiä kankaita ja muuta sitten ei ole. Ja niin usein myydään "eioota", että hermot menevät. Sitten kun raahaan niitä monta kiloa painavai kangaskasseja käsivarret täynnä rynnätäkseni vielä yhteen liikkeeseen, joka myy juuri sitä oikeanväristä tarranauhaa, jota ei muualta löydä, niin hiki vain valuu otsaa pitkin ja toivoisi jo olevansa kotona.
En ole Chilestä löytänyt koskaan sisustuslehtiä, joista olisin todella kiinnostunut. Eilen kuitenkin löysin Espanjasta tuodun "Vivir en el Campo" -lehden. Täällä on siitä hassua, että lehtikioskit myyvät lehtiä uusina numeroina, mutta kun alkaa tutkia tarkemmin, löytää jostakin tiedon, että lehti onkin monta kuukautta sitten Euroopassa ilmestynyt numero! Tässäkin lehdessä oli joulukoristeita. Espanjankielisiin lehtiin ei ole koskaan merkitty selkeästi lehden ilmestymiskuukautta ja vuotta, vaan niissä on vain mystinen numero, joka kertoo, miten mones numero tämä on kutakin lehteä. Lehdissä on myös hinta euroina, jonka jälkeen vaikka Meksikon hinta ja Chilen hinta on laitettu hintalapulla päälle. Näyttääkin siltä, että Euroopasta lähetetään Chileen ylijäämänumerot ja niitä sitten myydään täällä tuoreina numeroina! No, joka tapauksessa tämä oli ensimmäinen lähes viiden vuoden aikana löytämäni lehti, jonka lukemisesta ja kuvien katselemisesta oikeasti nautin. Toivottavasti törmään tuohon lehteen jatkossakin! Se on ihan tuuripeliä.
---
Kun lopulta ostokset on tehty ja hyppään bussiin...Mi Dios! Ette voi arvata, miten bussikuskit ajavat täällä. Kaasua painetaan, vaikka nähdään, että siellä on punainen valo vastassa. Kun ollaan punaisen valon kohdalla, jarrutetaan täysillä niin, että jarrut kirkuvat ja niin, että seuraavan bussiin välinen etäisyys on kaksi millimetriä. Kurvit tietenkin vedetään täydellä vauhdilla ja bussit ovat aina niin täynnä, että mummot vain lentelevät käytävällä sylistä toiseen. Ja silti kukaan muu ei näytä vihaiselta kuin MINÄ! Kaikki muut ovat niin tottuneet siihen, että seistään mielettömän kapealla käytävällä puristaen rystyset valkoisina tankoja samalla roikottaen ostoksia toisessa kädessä. Äideillä on vielä sellainen luksus siinä mukana, että lapsi roikkuu sylissä. Huh! Minä en ole Suomessa koskaan kärsinyt matkapahoinvoinnista, mutta täällä puolen tunnin bussimatka keskustasta kälyni luokse, jonne aina jätämme automme, on aina kärsimystä. Katson ylöspäin ja hengitän syvään yrittäen saada "raikasta" ilmaa sen, mikä mahdollista. Kun lopulta pääsen pysäkille, jalat tärisevät ja nieleskelen pahoinvointisena.
Concepcionissa on vain yksi sisustusliike, josta pidän ja se on myös ainoa liike, joka myy eurooppalaisen tyylin mukaisia maalaisromanttisia tuotteita ja kankaita. Harmi kyllä, liike on yhtä kallis kuin Laura Ashley. Minä kuitenkin mieluummin olen ostamatta hömppätavaraa useamman kuukauden ja sitten kun ostan, laitan vähän enemmän rahaa ostoksiin, jotta saan sellaista, josta pidän. Kulutustottumukseni ovat huomattavasti muuttuneet Chilessä, kun valinnanvaraa ei ole paljon. (ja taaskaan en puhu Santiagosta, jossa varmaan on vaikka mitä, jos vaan osaa löytää oikeat paikat...eli ne paikat, joissa asuu rikkaita ihmisiä. Chilen elintaso- ja luokkaerot vaikuttavat kauppojen sijaintiin ja valikoimiin niin, ettei sitä Suomessa asuessa voi edes ymmärtää.)
---
Biggie Best sijaitsee Concepcionin keskustassa, mutta hieman syrjässä rauhallisemmalla kadulla. Jotain liikkeessä myytävistä tavaroista ja "asiakkaiden valikoinnista" kuvaa se, että liikkeen ovi on aina lukossa. Pitää koputtaa ovea, jolloin myyjä tulee ovelle ja katsoo "asiakaskokelasta" päästä varpaisiin ikkunan läpi ja sitten vasta päästää sisään. Ekalla kerralla minulla oli vähän vaivautunut olo, mutta onneksi siinä liikkeessä saa katsella rauhassa, eikä myyjä "kyylää" koko ajan vieressä, kuten pahimmassa tapauksessa voisi olla. Myyjä ei myöskään aloittanut mitään turhaa small talkia, vaan antoi vain katsella. Nyt, kun olen käynyt liikkeessä jo pari vuotta noin joka toinen kuukausi, myyjä tuntee minut ja juttelee mukavia. Kyselee aina, mitä koirilleni kuuluu ja olenko jo saanut ystäviä:) Yoda ja Olivia ovat joskus olleet mukanani liikkeessä ja myyjät ovat aivan ihastuksissaan. Kuitenkin vieläkin se ikkunan läpi päästä varpaisiin kyyläily on tapahtunut joka kerta;D
En voinut vastustaa kiusausta ostaa uutta istuintyynyä Biggie Bestistä, sillä se oli tarjouksessa puoleen hintaan. Silloin kun nuo ulkotuolit ovat kesäaikaan ulkona, niiden päällä on vain ihan marketista ostetut valkoiset pestävät tyynyt.
Raidalliselta puolelta istuintyynyt näyttävät tältä.
Sinisävyinen tyyny on ollut käytössä jo melkein vuoden ja se on vähän jo lytistynyt.
En voi palata yhdeltäkään kaupunkireissulta ilman tuliaisia omille rakkaille karvakorvilleni! (Kuvassa näkyvät kääpiöpinserit ovat Chiquititan Suomen kavereita)
Nämä koirankeksit ovat sen verran suuria, että puolitan ne chihuille.
Varsinkin Zara ja Matilda tykkäävät pureskella näitä hieman isompia luita. 
Saumurinkin sain huollosta, vihdoinkin. Se oli kaupungissa yli viikon ja luonnollisesti nyt, kun minulla olisi vaikka miten paljon ommeltavaa. Toivottavasti murheenkryynini toimii taas kunnolla ainakin seuraavat puoli vuotta! Enempää en uskalla toivoa.
Kankaita ostin tällä reissulla 19,5 metriä ja pitsejä ja brodyyrejä monta kymmentä metriä. Tuosta siniraitaisesta kankaasta tulee keittiötason ja tiskipöydän alle verhot.
Pitsit ja brodyyrit ovat täällä edullisia. Kuvan pitsit ja brodyyrit maksoivat noin 0,30 euroa metri. ---
Lähdimme ajamaan joskus kahdeksan jälkeen illalla takaisin kotiin ja juutuimme juuri ennen Tomecoa aivan järkyttävään jonoon, joka ei liikkunut lainkaan. Kuulimme ambulanssien ja poliisiautojen ääniä. Olimme jumissa puolisen tuntia, kunnes pääsime taas liikkeelle. Jälleen kerran kaksi rekkaa olivat kaatuneet poikittain keskelle tietä. Tämä maantie on todella vaarallinen. Se on maantie, jossa saa ajaa 100km tunnissa, vaikka se on todella mutkainen ja ylä- ja alamäkiä täynnä. Ohituskaistat ovat vaarallisia, sillä ne vain yhtäkkiä loppuvat ja siitä pitää siirtyä taas toiselle kaistalle, jolloin vaaratilanteita tulee jatkuvasti. Suurimpana ongelmana kuitenkin ovat rekat, jotka ovat suuria ja painavia. Ylämäet ne jurruttavat noin 15km/h, mutta alamäissä otetaan kaikki takaisin ja huristellaan 120km/h. Luonnollisesti tällainen vauhti ei ole kovin terveellinen alamäessä, jossa on jyrkkä kurvi ja sen perään kurvi toiseen suuntaan, ja tällaisia paikkoja on tiellä vaikka miten monta. Tuolla tiellä saa oikeasti pelätä välillä henkensä edestä. Olimme näkevinämme yhden henkilöautonkin siinä sotkussa, mutta emme ole varmoja sillä oli hyvin pimeää. Ainakin yksi rekka oli poikittain tiellä ja metsässä ja aivan romuna ja toinen rekka siinä vieressä. Jos minulta kysyttäisiin, ottaisin kaikilta rekkakuskeilta kortit pois ja laittaisin kuskit johonkin tehokoulutukseen ainakin kuukauden ajaksi, jotta oppisivat ajamaan ottaen huomioon sekä maaston että muun liikenteen.
---
Olimme kotona kymmeneltä illalla. Olin niin väsynyt, että join vain teetä ja painuin sänkyyn. Oli tarkoitus lukea sitä uutta lehteä, mutta huimasi ja oksetti ihan vain väsymyksestä ja ehkä stressistäkin, joten vedin peiton ylleni ja aloin vedellä hirsiä.
---
Vielä tänä aamuna, kun heräsin, tuntui kuin minusta olisi päässyt kaikki ilmat ulos...olo on kuin löysällä ilmapallolla, joka ei jaksa nousta kattoon asti...mutta kyllä tämä tästä! On puolipilvinen päivä ja meinaan ommella tyynynpäällisiä ja verhoja, pestä pyykkiä sekä istuttaa lisää violetoja tuohon talon viereen.
Materiaaleja kaareen: vanhaa metalliputkea ja mustaa muoviletkua.
Oranssin muoviputken kanssa suunnittelimme kaarta.
Tässä kuvassa on jo pystyssä metalliputki, jonka päälle siis laitoimme ohuen muoviletkun, jonka päälle paksumman muoviletkun. 
Tässä törröttää ohut muoviletku ja paksumpi makaa siinä vieressä.
Säkkikankaasta leikkasimme suikaleita, joilla päällystimme muoviletkun.
Lopuksi vielä leikkasimme säkkikankaasta suikaleita, jotka kieputimme kaaren ympärille ja rautalankaa päälle. Talon rännistä meinaamme laittaa vielä siimalla kaaren kiinni niin, ettei se taivu tuulessa ja kasvin painon alla.
Tässä alkaa kaaren päällystys. 
Työvälineitä
Kaari päällystetty!
Mieheni hääräilee kaaren kimpussa.
Säkkikangas maastoutuu paremmin luontoon kuin musta muoviletku.
Eihän tämä mikään silmänilo tällaisena ole, mutta tarkoitus onkin, että kasvit peittävät sen pian. Huomenna istutamme kaaren kumpaankin tyveen yhden sinisateen. Syyskuussa niihin tulee lehdet ja sitten myöhemmin upeat siniset kukat! Näytänpä teille sitten, miltä kaari näyttää, kun se on lehtien tai kukkien peitossa!
Kun kuisti joskus valmistuu, kaari lähtee tuosta pois, mutta ehkä se löytää muualta toisen paikan.
Ihana talvinen sinitaivas
Laaduntarkastajat tyytyväisiä työhön? 
Ehkä tekin voitte soveltaen käyttää tätä ideaa puutarhassanne?
