Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

maanantai 6. kesäkuuta 2016

Sienikurssilla Chilessä


Olen ollut lapsesta saakka todella innokas metsissä liikkuja ja sienestäjä. Lapsena kävin sienessä mummon ja vaarin sekä vanhempieni kanssa. 13-vuotiaasta lähtien olen sienestänyt yksin ja ystävieni kanssa. Olen oppinut perussienet, kuten kantarellit, suppilovahverot, torvisienet, korvasienet,  tatit ja rouskut isovanhemmiltani ja vanhemmiltani. Muut sienet, kuten vaikka haperot, limanuljaskat, lampaankäävät, mesisienet, ukonhatut ja niin edelleen sienikirjoista. Teininä aloin itse puhdistaa sienet ja kokata sieniruuat, ja ihmettelenkin, miten äitini uskalsi antaa minun syödä ne! Itse en kyllä uskaltaisi antaa lapseni syödä tarkistamatta jokaikistä sientä, mutta äitini kai sitten luotti minuun niin paljon tässä asiassa. 

Muistan kerran, kun laitoin paahtoleivän päälle ihanan kasan voissa paistettuja tatteja ja tunsin suussani todella pahan maun. Pelkäsin koko illan, että vatsa menee sekaisin ja kuolen. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Enkä kertonut kenellekään....! Myöhemmin opin, että herkkutatiksi luulemani sieni olikin sappitatti! Se oli niin pieni ja nuori sieni, että eroa oli vaikea tehdä. Onneksi opin senkin, niin ei tarvinnut pelätä kuolemaa jokaisen sieniaterian jälkeen :D

Chilessä olen kaivannut sienimetsissä samoilemista aivan hurjasti ja olen tähän blogiinkin kirjoittanut muutaman sieniaiheisen postauksen. Neljä ensimmäistä vuotta en kerännyt lainkaan sieniä, vaikka harmitti jättää ne tatit ja rouskut tuonne puskiin. Tatit ovat kuulemma myrkkysieniä ja joka vuosi joku perhe kuolee syötyään metsäsieniä. Toiset taas sanoivat, että tatit ovat sikojen ruokaa, mutta ihmiset kuolevat, jos syövät niitä. Lopulta aputyttöni kertoi, että hän kerää tatteja perheensä kanssa joka syksy ja niin me yhdessä keräsimme ja valmistimme ensimmäisen chileläisen tattiateriani. Sitä vaan olen nämä vuodet ihmetellyt, että miksi minulle tulee vatsanväänteitä melkein jokaisen tattiaterian jälkeen?

Nyt olen asunut 10 vuotta Chilessä ja Facebookissa osui silmiini SIENIKURSSI! Ilmoittauduin heti ja onneksi mahduin mukaan! Odotin kurssia kovasti ja toivoin, ettei mikään menisi pieleen ja etten tulisi kipeäksi. Dominic tietenkin sairastui flunssaan lauantai-iltana ja itki ja oli kivulias koko illan ja yön. Annoin hänelle lääkettä ja onneksi hän oli aamulla sellaisessa kunnossa, että mieheni uskalsi jäädä pojan kanssa kotiin - vaikkakin nenä solmussa. Ei hän uskaltanut pyytää minua jäämään kotiin, sillä tiesi, miten tärkeä tämä asia oli minulle. Muuten mieheni mielestä minun on oltava kotona pojan kanssa, vaikka tämä yskäisisi kerran! Onneksi Domskulle ei tullut kuumetta ja soitin päivän mittaan monta kertaa ja sain kuulla, että Domskulla on vain tavallinen nuha, Pystyin keskittymään sienikurssiin. Minun kylläkin täytyi ottaa särkylääke, sillä alkoi armoton päänsärky, joka muuttuikin sitten sopivasti kurssin jälkeen flunssaksi - hyvä ajoitus!


Kurssin järjesti sienituntija Eitel Thielemann. Hän piti esitelmän tämän alueen sienistä. Tämän jälkeen lähdimme "metsään". Minulla oli odotukset korkealla, sillä kurssi pidettin neljän kilometrin päässä kansanpuistosta. Kuvittelin, että menisimme sinne. No, eihän kansanpuistosta saa lain mukaan kerätä sieniä, joten emme voineet sinne ilmeisesti mennä. Menimme läheiseen istutettuun "metsään". Siellä ei kasva kuin eukalyptusta ja mäntyä. Siellä meni mutaisia metsäautoteitä ja oli paljon hakkuualueita. Luonnonmetsän puita ei ollut juurikaan. Eli luonto ei ollut erityisen kaunista, mutta aurinko paistoi ja joku chileläinen metsälintu kirkui meille jännällä äänellä varoituksiaan ja jossakin lähellä solisi putous.  Metsäautotien vieressä oli jyrkkä rinne ja siltä me pongasimme muutaman männynleppärouskun, piispanhiipan, punajalkahaperon ja kärpässienen. Ihmiset olivat hyvin vaikuttuneita yhdestä hassusta sienestä ja minun olisi tehnyt mieleni kertoa heille, että heidän pitäisi nähdä, millaisia ovat Suomen ihanat metsät täynnään erilaisia ja eri värisiä sieniä! Mutta en kehdannut alkaa leuhkia.

Kuljimme mutaista tietä ja yritimme pongata sieniä jyrkänteestä. Löysinkin piispanhiippoja. Sienituntija kertoi, ettei se ole syötävä sieni. Kerroin, että Suomessa niitä kyllä syödään ryöppäyksen jälkeen. Sitten hän sanoi, että olen varmaan oikeassa, sillä etelämpänä Chilessä (jossa asuu paljon eurooppalaisten jälkeläisiä), hän on nähnyt juuri näitä samoja sieniä myytävänä torilla. Jätin kuitenkin suuret piispanhiipat varmuudeksi metsään.

Tämä on chileläinen tatti Boletus Loyo. On kuulemma herkullinen, mutta kuolemassa sukupuuttoon. Tätä emme löytäneet metsästä, vaan tämä tuotiin meille vain näytteille.


Russula sanguinaria, eli jokin hapero, käsittääkseni punajalkahapero? Ei ole syötävä sieni. Harmi, sillä näitä on paljon Peikkokukkulalla.

Tällä alueella on kuulemma vain pari haperolajia, josta kumpikaan ei ole syötävä. Mikä harmi!

Avuhakkuualue ja sienikorini

Meille sattui kaunis kylmä syyspäivä.

Daldina, musta kovahko kantosieni, ei voi syödä.

Jokin syötäväksi kelpaamaton, mutta satumainen :)

Mutainen tie, jota pitkin kuljimme.

Olimme neljän kilometrin päässä kansanpuistosta.

Kume Monguen -ekologisuuteen erikoistunut kulttuurikeskus, eli vanha rämä koulu oli melko kauniissa maisemissa tämän tien varrella.

Nappasin muutaman kuvan kulkiessamme takaisin metsästä koululle.

Hyviä suomalaisen makuisia omenia kasvoi koulun pihassa.

Yhden piispanhiipan toin mukaani, jotta voin varmistaa netistä, että se todellakin on sama piispanhiippa kuin Suomessa. Tuo munamainen sieni on Peikkokukkulalta, toin se tunnistettavaksi. Eitel ei tiennyt munan nimeä, mutta se kasvaa kuulemma aromopuissa (mimosa) ja meillähän niitä täällä kukkulalla riittää. Harmi kyllä, tämäkään ei ole syötävä.

Metsäretkeltämme ei löytynyt muita syötäviä sieniä kuin männynleppärouskuja, joita ylistettiin maasta taivaaseen. No kai niitä ylistetään, kun juuri muuta ei ole. Muutamia tatteja myös löysimme, niitäkään ei ole täällä kuin kahta lajia (voitatti ja jyvästatti). Rouskuja löysimme niin paljon, että vaikka meitä oli yli 30, emme silti valmistaneet ruuaksi kuin osan ja loput saimme kotiin vietäviksi.

           Iloinen kokkimme Cata on Eitelin tytär.

Tässä meille opetettiin, miten rouskut paistetaan nopeasti kuumassa öljyssä.

Kattilassa on valmistumassa tatti-rouskusoppa.

Keittiön ikkunat ulkopuolelta.

Tyypillinen savesta tehty uuni, jossa tehdään leipä.

Viiniköynnös

Keittiössä kokataan. Vasemmalla näkyy minun heijastukseni, kun otan kuvaa ulkopuolelta. Oikealla on television kuvaaja. Tämä oli koko päivän mukanamme kuvaamassa. Muutaman viikon päästä televisiosta näytetään pätkä sienikurssistamme.

Pilkottuja rouskuja.

Sopan soseutusta

Nam, hyvää tuli!

Rouskupitsa ennen uuniin työntämistä.

Sienirisotto oli paljon maukkaampaa kuin kuvittelin. En siis yleensä tykkää risotoista. Teimme myös sienipastan, mutta siitä minulla ei ole kuvaa.

Iloinen sienestäjä kaipaa runsaampaa lajikirjoa.

Kaikilla meillä killui kaulassa nimilaput.

Päivä oli kaikinpuolin positiivinen kokemus. Oli kiva olla mukavien samanhenkisten ihmisten seurassa. 

Päivän hyödyllisimmät opit:

-Nyt uskallan syödä männynleppärouskut, joita on paljon kukkulalla! Niitä ei voi sekoittaa mihinkään samannäköiseen myrkkysieneen. Saan siis tattien lisäksi yhden sienen lisää syksyn ruokavaliooni.
-Nyt tiedän, että tattien lakin kalvo on poistettava. Ei pitäisi enää tulla vatsanvääneitä!
-Sain tietää chileläisten sieniharrastajien aktiivisesta ja suuresta fb-ryhmästä, jonka jäseneksi tietenkin heti liityin

Päivän "pettymykset":

-Tajusin, miten vähän täällä on erilaisia syötäviä sieniä.

Toivon, että voin tulevaisuudessa ottaa osaa sienikursseihin etelämpänä Chilessä ja toivon, että siellä olisi runsaammin erilaisia sieniä.

P.S. Sieniveitseni oli varsinainen kateudenkohde! Niitä ei myydä täällä. Kurssin vetäjä oli ostanut omansa (antiikkisen ja hienon) Ranskasta. Muut fanattiset sienityypit sanoivat, että eBaystä saisi ostaa niitä. Minäpä olen ostanut omani Suomen Turusta jostakin marketista :)

sunnuntai 22. toukokuuta 2016

Von Trollheimien talo


Von Trollheimien talo on nyt yläkerrassa portaiden yläpäässä. Sille ei varsinaisesti ole kunnollista paikkaa talossamme, joten se on nyt tuossa säilössä, kun en sitä varastoonkaan tahdo laittaa. Talon vasemmalla puolella näkyvät kaksi kerrosta oikeasti kuuluisivat olla niin, että talon molemmilla puolilla olisi vain yksi kerros ja niiden katoilla parvekkeet. Ne eivät mahdu silllä tavalla portaiden yläpäähän, joten ovat nyt näin. Klikkaa allaolevaa linkkiä niin näet talon sellaisena, kuin sen kuuluisi olla.

Von Trolleheimien talon tein marraskuussa joulunäyttelyyn (klikkaa), jonka olen pitänyt viime vuosina Concepcionin keskustassa. Jouluna 2015 aiheena olivat nukkekodit. Ostin vanerilevyt rakennustarvikeliikkeestä ja ne sahattiin siellä jo oikeisiin mittoihin. Ikkuna-aukot minun piti sahata itse. Mieheni auttoi kokoamaan koko höskän taloksi liimalla ja pienillä nauloilla. Väliseinät tein paksusta pahvista. Sitten maalasin ja tapetoin ja tein valokuvakehysten raameista ikkunanpokat. Ikkunalaseiksi tuli samoista valokuvakehyksistä lasit. Raamit minä liimasin seiniin kiinni. Minun piti tehdä postaus koko urakasta, mutta loppuvuoteni oli niin kiireinen, etten minä sellaista tietty ehtinyt tehdä. 

Tämäkin postaus voisi olla paljon parempi. Tänään on sateinen ja harmaa päivä, joten valaistus ei ole paras mahdollinen. En myöskään asetellut nukkeja tai huonekaluja kuvauksellisempiin asentoihin, vaan räpsin kuvat niin kuin nukkekoti tällä hetkellä on. Jos alan odottaa parempaa päivää tai aikaa, inspiraationi kuitenkin menee ohi ja postaus jää tekemättä. Joten nyt asiaan:


Tässä on alakerran isovanhempien huone. Väriksi tuli keltainen, sillä tahdoin laittaa tunnesyistä tähän huoneeseen tuon keltaisen nojatuolin. Se on itsetekemäni nukkekotiharrastukseni alkuajoilta noin vuodelta 1995. Tein myös maton ja päällystin yhden tuolin samoihin aikoihin ensimmäiseen nukkekotiini, joka oli vitriinikaapissa. Jääkarhutaljan olen neulahuovuttanut. Messinkisängyn ja pesutelineen mieheni löysi seurusteluaikoinamme Floridasta markkinoilta. Herätyskello ja pöytälamppu ovat rakkaalta ystävältäni, joka on ostanut ne Itävallasta. Mummon olen itse tehnyt noin kahdeksan vuotta sitten. Lattian tulostin netistä. Liimasin sen pohjaan ja sitten lakkasin. Se ei ole luonnossa erityisen hieno. Tämä nukkekoti kuitenkin on ikuisuusprojekti, eli aion fiksailla sitä aina, kun tulee ideoita ja inspiraatiota.


Eteishallissa on kultaseinät. Takaseinässä on tummanvioletti tapetti. Kaakelilattian olen ostanut Suomesta Sinooperista markka-aikaan! Takana oli hintalappu 5 markkaa 60 penniä. Vasta nyt se pääsi käyttöön. Kaikki nämä vuodet se on seilannut mukanani ja odottanut, että pääsisi käyttöön. Halli on oikeasti kivamman näköinen kuin kuvassa. Taloudenhoitajan olen itse tehnyt.


Keittiön seinät maalasin valkoiseksi ja puolipaneelit kulmakaapin mukaan siniseksi. En kuitenkaan pidä näistä väreistä. Keittiön seinissä on jotenkin kolkko vaikutelma. Aion muuttaa ne, muuten vielä tiedä, miten. Onnistuneinta keittiössä on kivilattia, jonka tein leikkaamalla paloja munakennoista. Liimasin palat alustaan ja sitten töpöttelin harmaata, valkoista ja mustaa. Lempikalusteeni keittiössä on ehdottomasti saksalainen puuhella, jonka sisään voi laittaa oikean kynttilän. En kylläkään ole koskaan sitä sytyttänyt. Nuken olen tehnyt itse noin parikymmentä vuotta sitten ja se on pienempi kuin nykyään nukkekotiin tekemäni nuket.


Kangas- ja vaatepuoti on alakerrassa kadun varrella. Takaseinän hyllyn tein muovailuvahapaketista ja jäätelötikuista. Kauppaan tuli ihan mukava tunnelma. Molemmat nuket olen tehnyt parikymmentä vuotta sitten ja ne ovat pienempiä kuin nykyään tekemäni nuket.


Vanhempien makuuhuoneessa on tapettina oikea tapetti. Joskus mittasuhteet sopivat! Näistä kalusteista olen ostanut suurimman osan Suomesta aikoja sitten. Etualalla olevan hienon pinnatuolin ostin New Yorkista ja se on korkealaatuista käsityötä. Pöydällä näkyy hevosenhäntäjouhista tehty kori. Kaakeliuuni on tuikkulyhty. Eihän siinä saisi olla reikiä, joista valo näkyy tuolla tavalla, mutta minä pidän siitä noin! Pilaahan se realistista tunnelmaa...


Vanhempien makuuhuoneesta pääsee lastenhuoneeseen aukeavan oven kautta. Se on ainoa huone, johon tein oven. Myöskään portaita en tehnyt mihinkään kerroksiin. Ajattelin, että seuraavaan nukkekotiin tulisi kaikki hienoudet...hah, koska minä sellaisen ehdin tehdä? No ehkä 20 vuoden päästä, si Dios quiere. Lastenhuoneen maton olen saanut mummolta ja verhot hän on virkannut. Kaunis kamiina on saksalainen. Nuken olen tehnyt 20 vuotta sitten.


Teehuoneessa on värityksenä vaaleanpunainen ja valkoinen. Maalasin seinät, mutta ajatuksena on laittaa sinne joskus romanttiset hempeät kukkatapetit. Äiti, äidin veli ja tyttö ovat minun tekemiäni kahdeksan vuotta sitten. Sohvalla istuva vauvanukke on 50-luvulta.


Olohuoneessa on kirsikkapuuta, kultaa, viininpunaista ja vaaleanpunaista. Kristallikruunuun oikeasti saisi valon, mutta tätä nukkekotia ei ole sähköistetty kunnolla. Vain takaseinillä on lamput, joista kerron myöhemmin. Parkettilattian olen tulostanut netistä, liimannut sen ja lakannut. Se täytyy tulevaisuudessa vaihtaa, kuten tästä kuvasta näkyy, se kupruilee jonkin verran. Huoneen tapetit ovat skräppipaperia (vai miksi sitä Suomessa kutsutaan?) 

Tämän huoneen lempikaluste on vasemmalla edessä näkyvä lipasto, joka on hienompaa työtä kuin huoneen muut huonekalut. Olohuoneen rimpsuverho on kulkenut mukanani yli 20 vuotta. Se on ollut "aina" nukketavaroissani ja se on ollut jokaisen nukkekotini olohuoneen verho, siksi sillä on erityinen arvo minulle. Isosisän ja pojan tein kahdeksan vuotta sitten. Nurkassa seisova mies on pienempi ja sen tein parikymmentä vuotta sitten. Silloisen poikaystäväni äiti maalasi miehen kasvot. Tuo nukke on aivan pökkelö, aika hirveä, mutta silläkin on tunnearvoa historiansa takia.



Ullakolla asustelee vanha merimies. Nukke on vanha "neekerinukke", jonka olen ostanut Yhdysvalloista. Se on tarkoitettu pienempään nukkekotiin, Lundby-kokoiseen.  Sivustavedettävä sohva on suomalaista käsityötä ja ostin sen reilu kymmenen vuotta sitten miniatyyrimessuilta. Siinä on aito polsterikin. Merimies auttelee talon askareissa ja puutarhassa. Vapaa-aikanaan hän pelaa pelikorteilla ja muistelee matkojaan maailman ääriin, joista hänellä on muistoja huoneessaan.


Osa ullakosta on varastona. Siellä säilytetään joulukoristeet ja vanhat huonekalut ynnä muuta ullakkokamaa.


Ullakon toisessa päässä asustelee vanha rouva, joka auttelee siivouksessa ja keittiössä. Vapaahetkinään hän ansaitsee lisätienistejä ompelemalla alakerrran liikkeeseen tilauksia. Vanha tiskipöytä kuuluu Lundby-nukkekotiin, mutta tässä huoneessa muutkin huonekalut ovat "liian pieniä" tähän taloon. Sitä ei kuitenkaan juuri huomaa, kun itse rouvakin on hyvin pieni. Rouvan tein parikymmentä vuotta sitten asuessani Turun Tuomiokirkon takana. Muista vieläkin, miten väkersin näitä ensimmäisiä nukkekotinukkejani oapskirjaa tutkaillen kuunnellen kirkonkellojen pimpotusta. Niin on tämäkin nukke matkannut maailman toiselle laidalla. Kuka sen silloin olisi arvannut?


Kunnollista pihaa en ole nyt rakentanut, mutta aiemmasta linkistä pääsette näkemään kaksi talvipihaa. Nyt tässä on vain pieni vaatimaton nurkkaus. Tässä näkyy myös valokuvaraami-ikkunanpokat.


Vessa on pimeänä ja takaseinässä näkyvät vain lappujen reiät. Nukkekodin valaistuksen teimme helpoimmalla ja nopeimmalla tavalla, sillä emme ehtineet ennen näyttelyä alkaa opiskella sähkötöiden tekemistä pienessä mittakaavassa. Ostin siis vain led-jouluvalot. Mieheni porasi reiät talon takaseinään ja siitä minä tökkäsin led-valot taloon. Loput käyttämättömät valot jäivät talon taakse. Niittasimme johdot sinne niin, että pysyvät hyvin. Nyt talon takaa loistaa valot, ihan kuin kaupunginvalot!

keskiviikko 18. toukokuuta 2016

Portaiden yläpäässä...

...sijaitsee nykyään Von Trollheimien talo.


Näen talon tietokonenurkkauksestani. Nukkekoti on erotettuna Dominicin huoneesta porraskaiteella.


Talon näkee myös alakerrasta, kun katsoo portaisiin päin. Seuraavassa postauksessa näytän talon huoneet.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Tietokonenurkkaus


Tänään on ihan oikea syyspäivä, harmaa ja sateinen. Tulin yläkerran tietokonenurkkaukseeni kirjoittelemaan. Samalla sain idean, että voisin tehdä postauksen tästä nurkasta. En muista, olenko joskus tästä kuvia napsinut. Hyvin usein läppärini on alakerran ompeluhuoneessa ja vastailen siellä tilauksiin ja sähköposteihin. Yläkerran nurkkaus  on parempi silloin, kun tahtoo keskittyä ja olla rauhassa. Ompeluhuoneessa on liikaa muita virikkeitä. Tässä tietokonenurkkauksessani kirjoittelen joskus myös iltaisin, kun Dominic on nukkumassa seinän takana makuuhuoneessa. On tunnelmallista, kun pieni lamppu valaisee hämärää yläkertaa ja sade ropisee peltikattoon.


Tietokonenurkkaukseni vanhan puupöydän pyrin pitämään siistimpänä kuin työhuoneeni pöydät, jotka ovat aina kaaoksen alla. Minulla on siellä meneillään aina tuhat projektia yhtä aikaa. Yläkerrassa yritän pitää tavaramäärän kohtuullisena, jotta rauhallinen tunnelma säilyisi. Minimalistisille ihmiselle yläkertamme kuitenkin pursuaa tavaraa, sillä kaikki arvokkaimmat nukkeni ovat täällä. En tahdo pitää niitä varastossa kostumassa.

Nyt tietokoneen vieressä katselee Phicen-nukke Molly. Edesmennyt isänäitini on painavissa vanhoissa kehyksissä, jotka olen häneltä saanut. Ja toki vieressä on myös termospullo, jossa on aina teetä. Se on ainoa tapa, jolla saan juotua riittävän määrän nestettä päivässä.

Tietokoneeni on vaaleanpunainen Sony Vaio -läppäri. Minulla on ollut se jo monen monta vuotta. Rakastan sitä. Se on juuri hyvän kokoinen minulle. Ei liian iso eikä liian pieni. Sain edellisvuonna äitienpäivälahjaksi uuden Lenovo-tietokoneen, koska tämä läppärini hajosi. Siinä on suuri näyttö, mutta en koskaan päässyt sinuiksi sen kanssa, en koskaan oppinut ymmärtämään sen "logiikkaa", enkä käyttämään sitä kunnolla. Kun läppäri saatiinkin korjattua ja mieheni alkoi käyttää sitä (koska hänen läppärinsä hajosi korjauskelvottomaksi), katselin vaaleanpunaisen Sonyni perään aina haikeasti. En vain kehdannut sanoa miehelleni, että ikävöin läppäriäni, koska kerran olin saanut uuden koneen. Reilun puolen vuoden kuluttua mieheni kuitenkin kerran kysäisi minulta, tahtoisinko sittenkin vaihtaa takaisin läppäriini ja hetkeäkään miettimättä vastasi myöntävästi. Uusi tietokone on parempi miehelleni, sillä hän ei näe pieneltä näytöltä yhtään mitään. Kovapää kun ei suostu menemään silmälääkäriin, vaan käyttää vain Tiimarista tuomiani lukulaseja!


Tietokonenurkkaukseni on portaiden kaiteen vieressä entisessä "salissa". Viimeiset pari vuotta sali on toiminut Dominicin leikkihuoneena, mutta hyvin sinne minun tietokonenurkkauksenikin mahtuu. Nytkin Dominic leikkii tuossa lattialla ja minä naputtelen tätä postausta.


Siniharmaat hyllyt olivat ennen Von Trollheimin perheen koti, mutta kuten näkyy, dinosaurukset ovat vallanneet hyllyt. Von Trollheimeilla onkin nykyään hienompi koti, jonka väkersin kasaan viime marraskuussa. Näen nukkekodin tästä tietokonenurkkauksesta, sillä nyt nukkekoti on portaiden ylätasanteella (yläkuvan porrasaukon vasemmalla puolella). Näytän näkymän seuraavassa postauksessa.


Dominicin lempileikit huoneessaan ovat junarata ja duplot. Makuuhuoneen ovi näkyy yläkuvassa. Dominicin "kirjahyllyt" ovat hedelmäkorit, jotka maalasin samalla maalilla kuin yläpuolella olevat hyllyt.


Tietokonepöydällä on aina vaihtuvia koristeita, mutta nyt siinä ovat majailleet jo joitakin viikkoja 50-luvun Mecki ja Micki sekä heidän poikansa. Tämä perhe on yksi lempinukkejani. Hahmot ovat kuuluisan saksalaisen Steiff-tehtaan tuotantoa. Ostin Meckin ja Mickin Turusta antiikkimarkkinoilta viitisen vuotta sitten. Pojan Mecki ja Micki saivat yhdeltä tämän blogin lukijalta! Minulla on ajatuksena joskus tehdä perheelle rustiikkinen kotipesä - sitten kun minulla on se oma nukkemuseo, jossa olisi tilaa kaikelle tällaiselle!


Seinällä roikkuvat äidinäidiltäni saadut virkatut hansikkaat ja edesmenneeltä anopiltani saadut wanhat sakset.


Mottoni on seinällä ja vieressä Michilandian Molla-Chihu, yksi ensimmäisistä tekemistäni.


Ulkona vaan sade jatkuu ja mieheni on juuri lähdössä lauantai-illan ratoksi (?) tiekokoukseen Tomecon kylään. Meillä on onni jäädä pojan kanssa mukavaan lämpimään kotiimme ja rakentaa duploista linna ja parkkipaikka :)

lauantai 7. toukokuuta 2016

Gretel, Guggenheim ja Gregorius Pinky Paws tarkastuksessa


Meillä kävi tänään Chilen Kennel Clubin tarkastaja (eläinlääkäri), tarkastamassa pentujen laadun sekä emän, tarkistamassa paperit sekä siruttamassa pentuset. Ovat kuulemma niin kauniita pentuja, ettei hän ole aikoihin niin hyviä nähnyt. Saimme leimat alkuperätodistuksiin, jotka sitten pitää lähettää Kennel Clubiin (ja maksaa taas lisämaksuja), jossa ne vaihdetaan sukupuiksi. Kyllä lämmitti mieltä, että pennut saivat kehuja! Täydelliset purennat, mistä olen iloinen, kun sitä saa aina jännittää. Chilessä nimittäin chihuilla purenta on se tärkein ja yleisin syy, miksi pennut leimataan papereihin lemmikkilaatuisiksi, toinen yleinen syy on puuttuva kives, mutta onneksi uroksillamme olivat kulkuset paikoillaan. 

Onnea GRETEL, GUGGENHEIM ja GREGORIUS PINKY PAWS! ♥♥♥ 


Onnea myös emälle ANASTASIAlle, joka jää nyt eläkkeelle. Kaunis rakas Anastasiamme, pieni oravainen, olet ansainnut mukavan lämpöisen pedin kamiinan vierellä. 
Hymiö heart
Oli myös mukavaa tutustua tähän uuteen tarkastajaan, joka oli erittäin sympaattinen ihminen. Kuvassa Dominic lukee sirua jännällä laitteella. Hän toimi tarkastajan assistenttina.

Tarkastuksen saisi tehdä aikaisintaan pentujen ollessa 45-päivän ikäisiä. Meidän pennut ovat jo 5 kk, joten olemme vähän myöhässä liikkeellä, mutta meillähän ei ole mikään kiire. Toivon, että löydämme ihanat kodit Guggenheimille ja Gregoriukselle, vaikkakin mieheni jankuttaa koko ajan, että Gregorius jää meille. Elämä monen uroksen kanssa vaan on niin hankalaa. Toivon, että pienelle rääpälyksellekin löytyy koti. 

Guggenheim on pennuista kaunein. Pitäisin sen, jos uroksien kanssa olisi helpompaa. Gregorius taas on pelkkää rakkautta! Siitä luopuminen tulee olemaan tuskaa, jos raskimme siitä luopua. Gregoriuksen luonne ja kanarianlintumainen vartalo tuovat mieleemme sen isoisän, jota vieläkin kovasti kaipaamme. Gretel (kuvassa) taas on villikkotyttö. Se lähtee aina ulkona omille tutkimusmatkoileen, se kiipeää portin yli ja on aina tekemässä kepposia. Gretel jää perheeseemme aivan varmasti! 
Hymiö wink

keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Lepää rauhassa Luna

Kerroin, että blogitauon aikana meillä on ollut huolta ja surua. Rakas saksanpaimenkoiramme Luna menehtyi karmean, todella nopeasti edenneen hepaattisen enkefalopatian seurauksena. Koko episodi Lunan kärsimyksen seuraamisineen, eläinlääkäriklinikoineen, ammattitaidottomine sijaisineen ja hoitovirhe-epäilyineen oli niin traumaattinen, etten jaksa siitä yksityiskohtineen kirjoittaa. Harkitsimme vakavasti jutun viemistä oikeuteen, mutta parhaat lakimiehet eivät tahdo ottaa juttua käsiteltäväkseen, sillä ennakkotapauksia ei ole, eikä Chilessä ole eläinsuojelulakeja. Kokemattomammat lakimiehet ovat tarjoutuneet viemään jutun oikeuteen, mutta pyytävät suuria summia, vaikka jättäisivät jutun kesken. Mieheni lakimiesystävä kehotti, ettemme haaskaisi rahojamme. Chilessä ei ole mitään organisaatiota, johon voisi tehdä valituksen eläinlääkärien hoitovirheistä. Emme löytäneet yhtäkään eläinsuojelujärjestöä, josta voisi saada tietoa.     

Nyt parin kuukauden jälkeen tuskalta on suurin kärki pois. Taistelumieliala on haalistunut. Epäluottamus eläinlääkäreitä kohtaan kasvanut. Ikävä on suuri. Luna oli meidän ensimmäinen ja ainoa iso koiramme. Luotimme, että se pitää talosta huolta, kun käväisemme jossakin. Sen kanssa uskalsin juosta pitkin teitä hermoilematta. 

Lunan paras ystävä Seita ei ole vieläkään toipunut. Se ei ole koskaan ystävystynyt kunnolla Taikan kanssa, vaikka ovat samanikäiset ja lähes samaan aikaan kadulta pelastetut monta vuotta sitten. Uutta pentua Saagaa Seita ei kovin lähelle päästä. Seita näyttää surulliselta.     

Allaolevassa pienessä kuvassa Luna on jo todella sairas. Se ei enää pysynyt kunnolla pystyssä. Se makasi kopissaan ja Seita makasi sen vieressä. Isommassa kuvassa Lunaan menee vahvaa särkylääkettä, eikä Seita enää uskaltanut olla kovin lähellä. Patjan kulmalla se makasi vähän aikaa ja lähti sitten pois.

Seuraavan tekstin kirjotin Lunan kuolinpäivänä:

 R.I.P. Luna Lunde Late 2.9.2005-15.2.2016. 



Rakas silmäpussien ja villahousujen kuningatar, aina niin kiltti. Et koskaan purrut toista koiraa, lasta tai aikuista. Suojelit kaikkia meitä ja taloamme. Metsästit pupuja ja kauan sitten pari lammastakin. Vahdit Dominicin vaunujen vieressä tämän unta, seurasit chihupentujen kasvamista. Hyväksyit uudet jäsenet porukkaamme ehdoitta -jopa sen kissan, vaikka se olikin vaikeampi pala. Suojelit minua juoksulenkeilläni. 


Viimeiset kaksi viikkoa ovat olleet kärsimystä. Sinä taistelit sen, minkä viimeisillä voimillasi pystyit. Annoimme sinulle kaiken mahdollisen hoidon. Toimme sinut kotiisi kuolemaan. Huomasimme klinikalla tehdyn hoitovirheen ja vielä raahasimme sinut keskellä yötä toiselle klinikalle. Piristyit, mutta taas tuli takapakkia. Me olemme ajaneet lähes joka päivä melkein neljä tuntia, jotta olemme päässeet katsomaan sinua ja antamaan voimia taisteluun. Olemme itkeneet lähes joka päivä, vain niinä päivinä emme, kun olet ollut paremmassa kunnossa ja toivo parantumisestasi on herännyt.

Tänään olit niin väsynyt, etkä jaksanut enää edes liikahtaa, kun tulimme sinua katsomaan. Vielä olisi voinut yrittää, ottaa kokeita ja katsoa, olisiko jotain tehtävissä. Neurologiset vahingot olivat kuitenkin jo niin suuria, että vain osittainen parantuminen olisi ollut mahdollista, jos sekään. Sinulla ei ollut jäljellä enää kuin pieni pala maksaa. Olit jo yli 10 vuotta vanha. 

Musertuneina päätöksenteon taakasta kuiskasimme lääkärille, että Lunan on aika lähteä. Tuskainen hengitys rauhoittui hetkessä. 

Nyt Luna kirmailee kahdeksan vuotta sitten kuolleen parhaan kaverinsa Pikin kanssa vihreillä niityillä. Perässä kipittävät Diva, Yoda, Leya, Bianca sekä ihan pikkuruisia pentujakin muutama. Seita jäi kaipaamaan parasta ystäväänsä, mutta koirat ovat viisaita, se ymmärtää kyllä.

Meillä on hirvittävä ikävä. Dominic rakastaa sinua kuuhun asti ja takaisin, mutta Luna ei ole enää pipi!

---

P.S. Teimme Lunalle pedin ulko-oven eteen kuistille, sillä se tykkäsi enemmän olla ulkona kuin sisällä. Tahdoimme, että se saa kuolla kuunnellen lintujen laulua ja haistaa tutut tuoksut luonnossa. Ikävä kyllä näin ei sitten kuitenkaan käynyt, vaan lopulta Luna lähetettiin sateenkaarisillalle eläinlääkäriklinikalla.

torstai 21. huhtikuuta 2016

Takaisin blogistaniassa!


Kylläpä oli takkuista tällä kertaa tietokoneeni huolto! Siinä meni melkein pari kuukautta. Ensin läppärilleni ei tehty mitään kahteen viikkoon, koska huollossa ei ehditty. Sitten todettiin, että vika on siinä "reiässä", johon virta tulee ("jack-power" täällä sanotaan). Osa vaihdettiin ja olisin voinut mennä hakemaan koneeni, mutten ehtinyt. Kun lopulta pääsin Concepcioniin saakka, liike oli kiinni, eikä puhelimeen vastattu. Kun menin seuraavan kerran Concepcioniin, sama juttu, liike kiinni! Kun menin kolmannen kerran, liikettä oltiin juuri sulkemassa lounasajaksi, mutta minut päästettiin vielä sisään. Sanottiin, että kone on täysin kunnossa nyt. He kytkivät virran päälle, eikä tietokoneeni herännyt. Mustana pysyi ruutu. He soittivat korjaajalle, joka sanoi, että kone oli toiminut, kun hän oli vaihtanut osan, eli ongelma täytyikin olla muuntajassani. Huollossa ei ollut yhtään samanlaista muuntajaa, jolla olisi voinut testata koneen toimivuutta. He sanoivat, etten saisi kokeilla omaa muuntajaani, sillä se voisi polttaa uudestaan jack-powerin. Minun piti siis jättää kone taas huoltoon. He etsisivät minulle uuden muuntajan. Seuraavan kolmen viikon aikana kävin huollossa joka viikko ja aina luvattiin, että ensi viikolla tulisi lähetys, jossa olisi muuntaja. Lopulta he sanoivat, että lähetys oli tullut, mutta sopivia muuntajia ei. Sain käteeni paperilapun, jossa oli osoite paikkaan, josta saisin ostaa muuntajia. Sain huollosta mukaani rikkinäisen muuntajani. Enää samana päivänä en ehtinyt keskustaan, vaan piti jättää seuraavaan reissuun.

Parin viikon kuluttua menin Concepcioniin rikkinäisen muuntajani kanssa. Näytin sitä liikkeessä ja ostin uuden samanlaisen tilalle. Palasin Peikkokukkulalle ja menin teitenkin heti testaamaan konettani. Muuntaja EI SOPINUT läppäriini! Aloin tutkia tarkemmin huollosta mukaani saamaani muuntajaa ja totesin, ettei se ollut minun! Huollosta minulle oli annettu vääränlainen muuntaja ja oma alkuperäinen oli siellä. Nyt piti taas odottaa seuraavaa Concepcionin reissua. Nyt kannoin läppärini mukana liikkeeseen ja sain vaihdettua väärän muuntajan oikeanlaiseen - ja jee, nyt koneeni toimii taas moitteettomasti. Tämän edestakaisin ramppaamisen hankaluuden tuntevat varmaan kaikki maalla asuvat, joille kaikki asiat ovat kaukana!

Tähän tuli siis pakollinen parin kuukauden blogitauko ja se kyllä kieltämättä on laittanut ajattelemaan asioita. Instagramin käyttö on niin kovin vaivatonta. Kuvan saa samantien laitettua nettiin, eikä sitä tarvitse pienennellä, kuten tänne blogiin. Kirjoittamista olen kovasti kaivannut. Puhelimella en jaksa näpytellä pitkiä tekstejä. Instagramiin taas ei kukaan jaksa kommentoida mitään, joten blogi on siitä mukavampi, Toisaalta taas harva nykyään jaksaa enää kommentoida blogeihinkaan, koska facebook on opettanut vain tykkäilemään. 

Olen miettinyt. viitsinkö enää kirjoittaa blogia. Saako siitä kukaan mitään? Tuoko se itselleni tai kenellekän muullekaan sen verran iloa, että siihen kannattaa käyttää aikaa? Onko blogi jo ihan vanhanaikainen ja kulunut juttu?

Mietin sitä, että mikäli blogini toimii jatkossa, kuten ennen, minulle rentoutumiskanavana, hetken irtautumisena arjen muista hommista, jatkan sitä. Mikäli se muuttuu velvollisuudeksi, jätän sen kirjoittamisen, Aika saa näyttää.

Postauksen kuva on viime viikon reissultamme Etelä-Chileen.