Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

keskiviikko 5. maaliskuuta 2014

Kuvia rumasta ja tavallisesta Chilestä sekä leipäasiaa

Moni on toivonut tämän blogin elämän aikana, että näyttäisin kuvia tavallisesta Chilestä. Olen ollut tosi huono siinä. En kanna kameraa mukanani tavallisissa kaupoissa ja asioilla. Lisäksi rumuuden ja tavallisuuden kuvaaminen Chilessä ei ole koskaan inspiroinut minua, saati sitten se, että pitäisi kotona vielä alkaa pienentää kuvia, ladata niitä nettiin hitaalla yhteydellä ja keksiä kuvista vielä jotakin sanottavaa. Se ei ole inspiroinut minua. Tähän blogiin tahdon kirjoitella ja kuvata asioita, jotka sekä inspiroivat minua, että saavat minut hyvälle tuulelle - ja toivon sen välittyvän myös lukijoille.

MUTTA nyt asioihin tulee muutos, kiitos uuden puhelimeni, jossa on ihan hyvä kamera ja kiitos Instagramin! Istuin eilen ruuhkabussissa, jossa 80-lukulainen diskomusiikki raikui ja valot vilkkuivat. Ihmiset roikkuivat rystyset valkoisina penkkien selkänojissa kiinni bussikuskin ajaessa formulaa. Pehmolelut heiluivat etulasissa. Otin puhelimeni esiin ja nappasin kuvan diskovaloista. Lähetin sen Instagramiin, josta kuva lähtee samalla myös FB:iin ja tähän blogin oikeaan sivupalkkiin. Minua alkoi kovasti huvittaa ajatus siitä, että nyt voin välittää teille tunnelmia niistä tavallisista, rumista ja huvittavista asioista, joita täällä on. Ei tarvitse suunnitella pitkiä tekstejä, eikä latailla hitaasti koneelle kuvia. Pääsette kiinni tuokiokuvin tunnelmiin. 

Ainoa asia on nyt se, että teidän täytyy aktiivisesti huomata käydä klikkailemassa tuossa sivun oikeassa laidassa kuvia. Eli vaikka blogissa ei olisikaan uutta päivitystä, Instagram-kuvat päivittyvät joka päivä ja myös useasti joinakin päivinä. 

Kun ajelimme kotiin Concepcionista, nappasin vielä kuvan huoltoasemalta. Se on tavallinen huoltoasema, jota en olisi viitsinyt kuvata blogiini, mutta tajusin, että siinäkin välittyy aivan toisenlainen tunnelma kuin mitä suomalaisella huoltoasemalla. Katsokaa nyt vaikka noita monisataavuotisia palmuja!

Toivon, että nuo pikkuiset kuvat tuovat lisäiloa Peikkokukkulan blogiin! Voitte kommentoida niitä vaikka uusimman postauksen kommenttilootaan, vaikka itse postaus olisikin ihan eri aiheesta. Myös suuremmaksi klikatun kuvan alla on mahdollisuus kommentoida!

Sitten vaihdetaan aihetta leipään. Dominic oppi juuri sanomaan suomeksi "pää" eli leipää. Täällähän saa kaupoista vain valkoista vehnäleipää. Suomessa niitä sanottaisiin kai sämpylöiksi. Parista leipomosta Concepcionista saa tummaa leipää, mutta se on aina hyvin kuivaa ja siinä on sellainen hapan maku, josta en tykkää. Isosta Jumbo-marketista kuitenkin löytää Saksassa tehtyä ja muoviin pakattua tummaa leipää, josta pidän. Nämä leivät ovat paljon "mehukkaampia" kuin leipomoiden tummat leivät. Suomessakin on tällaista ruisleipää, mutta en enää muista, minkä merkkisiä ne ovat. Nämä leivät on pakattu niin, että ne säilyvät ilman säilöntäaineita pitkään. Tuollainen yksi pakkaus maksaa noin kaksi euroa, eli hintakin on mielestäni kohdallaan. Siis onhan tuo paljon kalliimpaa kuin chileläiset vehnäsämpylät, mutta ovathan ne matkanneet pitkän matkan tänne.


Alemmassa paketissa on yksittäispakattuja erilaisia ruispleipiä. Nuo ovat käteviä heittää vaikka käsilaukkuun. Nälän iskiessä on terveellisempää naposteltavaa kuin suklaapatukka. Unohdetaan nyt yksittäispakattujen muovikääreiden haitat...olisi ne suklaapatukatkin sitäpaitsi pakattu yksittäin!


Mieheni eikä kälyni suostu näitä kamalia tummia leipiä syömään. Onneksi Dominicille vielä maistuu. Tahtoisin hänen oppivan myös terveellisemmän leivän maun.

Eilen kävimme isossa Jumbo-marketissa Domskuliinin kanssa. Olimme leipätiskin lähellä, kun poika alkoi huutaa: "pää, pää, pää!" Menimme hakemaan isille valkoista vehnäleipää. Poika katseli silmä kovana, kun ladoin pussiin leipiä. En antanut palastakaan pojalle, sillä tahdon opettaa hänet siihen, että kaupassa ei syödä, vaan ensin maksetaan ja sitten mennään kaupasta ulos. Vasta sitten saa syödä maksettuja ruokia. Täällä Chilessä ei todellakaan toimita niin. Vanhemmat antavat leipää lapsilleen, eikä niitä makseta lainkaan. Avataan sipsispusseja ja ehkä maksetaan se avoinainen pussi. Jos pussi on ehtinyt tyhjentyä ennen kassalle menoa, se jätetään lojumaan jonnekin käytäville. Karkit myös avataan jo kaupassa, pillimehut ja -kaakaot juodaan ja paiskataan tyhjät purkit nurkkiin ja jopa jogurtit syödään kaupan käytävillä. Minusta tuo on aivan tyrmistyttävää.

Minä siis ladoin niitä sämpylöitä pussiin Dominicin katsellessa ostoskärryissä. Leipätiskin myyjämies tuli siihen ja sanoi, että poika tahtoo leipää. Mies otti pienen sämpylän laarista ja antoi sen pojan käteen...että siinä meni minun opetustilanteeni! Mitähän tapahtuu ensi kerralla leipälaarin vieressä?

Kuitenkin sydäntäni lämmitti miehen huomaavaisuus. Ja varsinkin juuri eilen, kun tiesin, että pojalla taisi olla juuri silloin ihan oikea nälkäkin. Olimme nimittäin vasta menossa kälyni luokse lounaalle. Olisin antanut leivän pojalle jo autossa, ettei tarvitsisi odottaa niin pitkään. Kuitenkin pienen pojan nälkä saa varmaan jokaisen äidin sydämen heltymään, joten olin kuitenkin iloinen siitä, että poika sai leivän mussutettavaksi jo ennen kassajonoa. Mitä tästä opimme? Pitäisi antaa jotakin pientä mussuteltavaa lapselle jo ennen kaupassa käyntiä, ettei tarvitse sortua maksamattomien tuotteiden syömiseen.


Lounaspöydässä Dominic osoitti taas leiPÄÄ ja sanoi PÄÄ. Minä toistin LEIPÄÄ. Mieheni sanoi LEIPAA. Käly siihen, että PAN. Dominic katsoi meihin ja sanoi PAA. Diplomaattiaineista!

Kello tulee kuusi aamulla.  Heräsin tänä aamuna jo kolmelta, enkä saanut enää unta. Olen juonut teetä ja tutkinut keskiaikapukujen kaavoja netistä. Ja tietty nyt kirjoitin tämän postauksen. Miehet nukkuvat yläkerrassa ja koirat kuorsaavat tässä jaloissani. Pian varmaan mieheni herää, sillä hän on aina hyvin aikainen. Jospa minä sitten vuorostani menisin yrittämään, josko saisin vielä pari tuntia nukuttua. Domskuli herää normaalisti kahdeksalta.

Hyvää keskiviikkoa kaikille!

4 kommenttia:

  1. Voi että, juuri nyt näistä tavallisista asioista lukiessani tuli pieni Chile-ikävä! Ne kauheat vaaleat leivät, jotka kuitenkin olivat aika hyviä paahdettuina voin ja hillon kanssa... Ja tavalliset huoltoasemat ja ystävälliset ihmiset kaupoissa. Eihän täällä kaupoissa edes ole ketään... No, ehkä pitää tulla taas joskus käymään! Vielä taidan kuitenkin olla karenssiajalla. Ota sitten paljon kuvia siitä keskiaikatapahtumasta!

    VastaaPoista
  2. Maassa maan tavalla jne... :)
    Kuule, ei ne sinun kasvatustapasi hukkaan mene, vaikka kaupan täti antaakin pojalle leipää, niin kauan kuin sinä et anna kaupassa maksamattomia herkkuja. Siinä se juju, sinä noudatat omia periaatteitasi ja kaupan täti on vieras ihminen ja noudattaa maan yleistä tapaa. Dominic hoksaa kyllä eron.
    Terveisiä sinne kauas!

    VastaaPoista
  3. Niin tavallaahan "leipämies" tarkoitti hyvää, mutta...Voithan kerto, että matkoillanne vaikkapa Suomeen tuollainen on myymälävarkaus, etkä tahdo lapsesi joutuvan vaikeuksiin toisessa kulttuurissa.
    Kuulostaapa käsittämättömältä tollanen kaupassa maksuttomasti ruokailu, eihän tossa ole kysymys "maisitiaisista". Maistiaisissakin, joku taho markkinointimielessä jakaa makupaloja.

    VastaaPoista
  4. Ihana, kun teillä luetaan Kapu Karvakorvaa. Meillä sitä luettiin parikymmentä vuotta takaperin. Taitaa kirja olla vieläkin tallessa.

    VastaaPoista