Peikkokukkulan emännällä ja isännällä oli juuri yhdeksäs hääpäivä ja sen kunniaksi lupasin vastata kysymyksiinne.
-Tapasimme vuonna 2000
-Mieheni osti Peikkokukkulan campon vuonna 2003
-Menimme naimisiin Suomessa vuonna 2005
-Muutimme Chileen vuonna 2005. Asuimme ensin kaksi vuotta Yumbelin pikkukaupungissa.
-Rakennutimme mökin Peikkokukkulalle vuonna 2006
-Muutimme Peikkokukkulalle vuonna 2007
-Rakensimme talon Peikkokukkulalle vuonna 2009
-Dominic syntyi vuonna 2012
-Tapasimme vuonna 2000
-Mieheni osti Peikkokukkulan campon vuonna 2003
-Menimme naimisiin Suomessa vuonna 2005
-Muutimme Chileen vuonna 2005. Asuimme ensin kaksi vuotta Yumbelin pikkukaupungissa.
-Rakennutimme mökin Peikkokukkulalle vuonna 2006
-Muutimme Peikkokukkulalle vuonna 2007
-Rakensimme talon Peikkokukkulalle vuonna 2009
-Dominic syntyi vuonna 2012
Olitteko kumpikin
lomalla USA:ssa vai töissä? Miksi päädyitte miehesi kotimaahan?
Mieheni asui lähes 20 vuotta USA:ssa, ensin opiskellen
yliopistossa ja sitten töissä
rakennusalan firmassa. Minä menin New Yorkiin opettamaan suomea kahdelle
pikkupojalle. Tutustuimme englannintunneilla. Rakkaus ei tuolloin vielä
puhjennut kukkaan – ainakaan minun osaltani. Se tapahtui vasta aika paljon
myöhemmin.
Voisiko miehesi
muuttaa Suomeen asumaan ?
Of course, hän huutelee juuri nyt tuolta keittiöstä,
kun kysyin asiasta. Me vaan emme oikein tiedä, mitä tekisimme siellä. Minä en
enää tahtoisi olla opettaja, eikä mieheni saisi varmaankaan sieltä töitä kielen
takia, ainakaan Helsingin ulkopuolelta.
Vuonna 2005 olimme juuri muuttaneet Chileen
Miten kieli ja
kulttuurierot ovat vaikuttaneet suhteessanne? Kummankaan äidinkieli, kun ei ole
englanti ja siinä olette tasavertaisessa asemassa. Itse parisuhteessa,jossa
käytetään toisen äidinkieltä yhteisenä kielenä, ja aiheuttaa välillä
väärinymmärryksiä. Vaikka meillä on kyseessä länsimainen kulttuuritausta
molemmilla - Suomi vs. Englanti, on välillä haastavia tilanteita edessä. Myös
perhekulttuuri vaikuttaa. Miten kulttuurien ero näkyy suhteessanne?
Parisuhteessa syvempi ymmärrys toisesta kasvaa tietysti yhdessäolon myötä,
mutta jos kieli on kummallekin vieras, on samassa tilanteessa molemmat, kuin
tilanne, jossa yhteinen kieli on toisen äidinkieli. Tai tilanne, jossa asutaan
toisen kotimaassa eikä kummallekin vieraassa maassa ja kulttuurissa.
Puhuimme englantia suhteen alussa ja Chileen
muutettuamme ensimmäiset vuodet. Nykyään puhumme englantia ja espanjaa. On
joitakin asioita, joita en osaa selittää englanniksi, kun en ole tarvinnut
sellaista sanastoa. Joskus tahtoisin riidellä suomeksi ;) Se olisi helpompaa!
Varsinkin suhteemme alkuaikoina riitely tuotti hankaluuksia, kun olisin
perisuomalaisena naisena tahtonut vatvoa asiat juuria myöden selviksi, eikä
minulla ollutkaan sanastoa kaikille asioille ja tunteille – ja vaikka olisi
ollutkin, ehkä mieheni ei olisi niitä ymmärtänyt. Nyt olen tajunnut, että on
ihan turhaa vatvoa mieheni kanssa kaikkia asioita pohjia myöden, sillä ei hän
ymmärtäisi kuitenkaan. Tähän on kyllä syynä enemmän miesten ja naisten väliset
erot kuin kulttuurierot. Nykyään suurin ja ehkä ainut kieliongelmamme koskee
intonaatiota: mieheni ei aina ymmärrä kysymystäni kysymykseksi, koska en käytä
riittävän nousevaa intonaatiota. Varsinaisia väärinymmärryksiä ei kyllä tule
nyt mieleen.
Vaikka Chile on mieheni synnyinmaa, hän ei tunne sitä
kotimaakseen, sillä hän oli niin pitkään välillä poissa. Lisäksi hän on nuorena
viettänyt pitkiä aikoja Brasiliassa. Chile on aiheuttanut miehelleni
vähintäänkin samankokoisen kulttuurisokin kuin minulle.
Perhekulttuuri...hmmm...mitäs tuosta nyt sanoisi
kauniisti? Kuvittelin chileläisiä hyvin sukurakkaiksi. Olen tullut täällä huomaamaan,
että kyllä oma perhe isovanhempineen ja lapsenlapsineen on tiivis yhteisö,
mutta ei kyllä muusta suvusta pahemmin välitetä. Tietty suvut ovat erilaisia.
Kateus on kovaa.
Mieheni on asunut niin kauan pois Chilestä, ettei hän
ole (onneksi) tyypillinen chileläinen mies. Hän tekee kotitöitä ja tiskaa.
Kulttuurien yhteentörmäystä tapahtuisi päivittäin, jos hän olisi perinteinen
chileläinen mies.
Mikäli meillä olisi chileläistä perhettä jatkuvasti
ympärillämme, lastenkasvatuksesta voisi tulla sanomista. Ainakin tällä hetkellä
menemme mieheni kanssa hyvin samoilla linjoilla, joten erimielisyyksiä ei siinä
aiheessa ole.
Vuonna 2003 ostimme Peikkokukkulan campon
Kumpi on isompi ero
arkipäivässä kulttuuriero vai iso ikäeronne?
Kultturierot siksi, että niitä on enemmän, vaikkeivät
mitenkään kovin myrskyisiä olekaan.
Minulla meni monta vuotta sen asian ymmärtämiseen,
että asioiden kertomatta jättäminen, liioittelu ja muuntelu hyvän tarinan
kertomiseksi ei ole valehtelua, kuten me Suomessa sen ymmärtäisimme. Otin
kaikki jutut tosina sanasta sanaan ja ihmettelin, kun juttu olikin hieman
erilainen seuraavalla kerralla. Olemme keskustelleet tästä, eikä mieheni
ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla pilkulleen todellisuutta vastaavaa, sillä
eihän kukaan ole kiinnostunut yksityiskohdista! Ne eivät ole tärkeitä. On
tärkeämpää jutella, keskustella ja olla seurallinen, kuin pysyä suomalaisen
mittakaavan mukaan totuudessa. Eihän kukaan edes muista juttua vähän ajan
päästä! Olen puhunut tästä muidenkin Suomi-Chile –parien kanssa ja samat
kokemukset on heilläkin. Eli siis rehellisyyden käsitettä joutuu venyttämään ja
se on perirehellisille suomalaisille hitsin vaikeaa. On myös vaikeaa hyväksyä
ja tajuta se, ettei ”suomalainen” rehellisyys ole samanlainen arvo kuin mitä se
on Suomessa.
Ärsyttävä arkeen vaikuttava kulttuuriero on se, että
mieheni sietää chileläiseen tapaan huonoja olosuhteita paljon paremmin kuin
minä. Esimerkiksi on normaalia, että talvella on sisätiloissa kylmää.
Chileläiset ovat ulkovaatteissa sisällä, eivätkä lämmitä asuntojaan. Meidänkin talomme on talvella kunnolla lämmin
vain osittain. Vaikka tähänkin asiaan saisi parannusta useammalla kamiinalla
tai muunlaisilla lämmityssysteemeillä, sitä ei vaan mitenkään saada aikaiseksi,
kun se ei ole välttämätöntä, kun kerran vaatteita lisäämällä pärjää. Eihän sitä
kylmää aikaa ole niin pitkään... Ikkunoista ja ovista vetää, mutta fiksataan
asia ehkä sitten ensi vuonna...Lämmittämiseen, eristämiseen ja tiivistämiseen ei
tahdota laittaa rahaa yhtään enempää kuin on ihan pakko.
Näihin huonoihin olosuhteisiin kuuluu myös huono
valaistus, huonosti tehdyt putkityöt, huonosti toimiva kaivonpumppu, huonosti
toimiva pesukone, huonosti toimiva suihku jne. Asioiden korjauttaminen voi
viedä vuosia, jos kerran ne toimivat edes jotenkin. Chileläiset mieluummin
sopeutuvat huonosti toimiviin asioihin kuin korjaavat ne. Mieheni ikävä kyllä
on tässä suhteessa chileläinen.
Ikäero näkyy ehkä parhaiten siinä, että minä olisin
mieluusti enemmän menossa ja reissussa kuin mieheni. Nuorena hän on ollut kova
menemään. Mieheni myös varautuu aina pahimpaan ja näkee riskit kaikessa. Hän ei
ole ollut sellainen nuorena. Tosin hän ei myönnä mitään ikääntymiseen liittyviä
asioita.
Tämä oli ensimmäinen "talomme" Peikkokukkulalla vuonna 2003. Chileläiset arkkitehdit ja rakennusmiehet :)
Mitä kieltä puhutte
kotona?:)ja Dominicille?
Keskenämme englantia ja
espanjaa oikeastaan yhtä paljon. Minä puhun
Dominicille vain suomea ja mieheni puhuu tälle vain
espanjaa. Joskus puhumme englanniksi, mutta sitten heti käännän suomeksi.
Olitko
vieraillut Chilessä ennen muuttoasi ?
Kolme kertaa, joista pisin oleskelu oli neljä
kuukautta.
Veikö HÄN heti
"jalat alta"?:) Eli tunsitko heti että HÄN on se oikea!!
Oih, tuo olisikin romanttista, jos se olisi ollut
noin. Olimme kuitenkin aluksi vain kavereita kaveriporukassa. Tapasimme myös
Chilessä kaveriporukan mukana. Ystävyys lähti syvenemään pikkuhiljaa ja muuttui
rakkaudeksi varovasti ja minun puoleltani myös vastaan laittaen. En olisi
tahtonut ”sekoittaa” elämääni niin pahasti. Tahdoin asua Suomessa ja opettaa
suomea, eikä vierasmaalaiset miehet olleet koskaan kuuluneet suunnitelmiini.
Olin aika ennakkoluuloinenkin.
Vuonna 2006 juhlimme Suomen itsenäisyyspäivää. Kuvassa Luna ja lainakoiramme Alondra. Sylissäni Chiquitita.
Miten
riitelette,koskaan?mökötätte?tämäkin kuuluu rakkauteen...
Minä keskustelen kiihkeästi veri kiehuen kädet viuhtoen, mieheni pysyy rauhallisena. Mököttämistä emme juurikaan harrasta. Siihen nähden, että olemme
yhdessä 24/7, riitelemme todella vähän. Jäkättämistä ja nalkuttamista on useammin.
Peikkokukkulalla kun
asutte, niin kysyn, mistä paikka sai nimensä. Onko nimi sinun keksimäsi?
Muistan sinun postanneen aiemmin tonttien etsinnästä, mutta miten
Peikkokukkulan löysitte. Kuinka suuri tontti teillä on?
Nimi on minun keksimäni. Tontin
virallinen nimi on Troll-Hill.
Olimme Chilessä neljän kuukauden lomalla vuonna 2003.
Minulla oli vuorotteluvapaata. Mieheni tahtoi sijoittaa Chilessä olevia
rahojaan tonttiin, koska maan arvo nousee. Kävimme katsomassa useita tontteja
noin tunnin matkan säteellä Concepcionista, josta mieheni on kotoisin. Minä
kaaduin Peikkokukkulalla kävellessämme. Chilessä on sellainen sanonta, että jos
jossain kaatuu, sen paikan omistaa. Minulla oli silloin jalassani sellaiset
tohvelimalliset kengät, eli kantapäästä auki. Täysin sopimattomat tällaiseen
maastoon. (Minulla on vieläkin ne kengät ja minulla on niihin viha-rakkaus
–suhde. Niiden takia tai ansiosta olen nyt asunut Peikkokukkulan ihanuudessa ja
hankaluuksissa jo seitsemän vuotta.) Kaatumiseni jälkeen kuukauden päästä
mieheni osti tontin. Seuraavalla lomallamme Chilessä kälyni kaatui tontilla
niin, että sai kipsin polveensa!
Tarkoituksemme oli käydä Peikkokukkulalla vain lomilla
Chilessä. Meidän piti muuttaa USA:aan Floridaan. En kuitenkaan viihtynyt kovin
hyvin USA:ssa ja erinäisten tapahtumien jälkeen päätimme muuttaa Chilen
Peikkokukkulalle.
Peikkokukkula on noin 15 hehtaarin tontti.
Vuonna 2006 Peikkokukkulalle rakennettin mökki, jossa asuimme kaksi vuotta. Nyt mökki on keittiömme ja tuo veranta muutettiin sisätilaksi ja se on työhuoneeni. Talomme rakennettiin mökkiin kiinni poikittain.
Miten mielikuvasi
Chilestä ja chileläisistä on muuttunut siellä asuessasi? Suurimmat yllätykset,
sekä positiiviset että negatiiviset?
Luulin chileläisiä iloisiksi, räiskyviksi, puheliaiksi
ja rempseiksi, kuten latinoita kai yleensä luullaan. Chileläiset ovat kuitenkin
aika hiljaisia ja varautuneita. He eivät osoita tunteitaan samalla tavalla kuin
”peruslatinot”. Heidän kestää lämmetä ja minuakin kohdeltiin kaupoissa aluksi
melkein tylysti. Heti, kun he oppivat tuntemaan minut, he alkoivat kohdella
kivasti ja hymyillä. Vaikka chileläiset eivät olekaan kamalan puheliaita, he
voittavat kuitenkin puheliaisuudessaan mennen tullen suomalaiset miehet!
Suurin negatiivinen yllätys oli se kamala
epärehellisyys ja varastelu! Keneenkään ei voi luottaa. Rahaa ei kannata
lainata edes oman suvun jäsenille. Mieluummin riitaudutaan kuin maksetaan
takaisin. En myöskään tiennyt, miten suurta kateus on omankin suvun kesken.
”Tilaisuus tekee varkaan” pätee täällä, eli ihan tavalliset ihmiset ottavat
itselle kuulumatonta, jos vain saavat mahdollisuuden.
Positiivinen yllätys on vaikka se, miten mukava
vuodenaika talvikin on ja se, miten julkisesta terveydenhuollosta saa
maitojauhetta joka kuukausi lapselle J Positiivista on myös se, että eläinlääkäreitä on
paljon ja ainakin perusasioissa he ovat asiantuntevia. Myös taksat ovat
huomattavasti pienempiä kuin Suomessa.
Millainen oli teidän ihan ensimmäinen
kohtaaminen, kun olitte vielä tuntemattomia toisillenne? Mitkä asiat
rekisteröit mielessäsi hänet tuolloin nähdessäsi?
Ensireaktioni: Istuin luokkahuoneen ulkopuolella
lattialla tauolla ja joku tumma ukkeli käveli mustassa takissa ohi ja tervehti
minua kovin iloisesti.
Ensireaktion jälkeen: Miksi tuo omituisesti puhuva tumma mies tulee
jatkuvasti juttelemaan kanssani? Miksi häntä kiinnostavat minun asiani ja
Suomi? Äh, jättäisi minut rauhaan. Miten pääsen pois luokkahuoneesta niin,
ettei hän huomaa minua, piiloudun sateenvarjon alle ja juoksen nopeasti
autolle!
(Mieheni ei tahtoisi varmaankaan, että kerron tämän
teille, sillä hän mielellään tahtoisi, että alku olisi ollut romanttisempi ja
olisin rakastunut häneen ensisilmäyksellä! Mutta minäpä olen suomalainen jalat
maassa oleva nainen, joka olin päättänyt USA:aan lähdettyäni, etten missään
nimessä aio tutustua enkä jutella yhdenkään enkä minkäänlaisen miehen kanssa!)
Chiquitita varjossa.
Mitkä asiat miehessäsi, hänen puheessaan
ja käytöksessään sai sut ajattelemaan ihan alussa, että haluat jatkaa
tutustumista häneen ja nähdä mihin tämä tie mahdollisesti johtaa?
Alussa ei yhtään mikään, sillä en todellakaan
ajatellut, että hänen tuntemisensa johtaisi johonkin. Tapasimme vain porukassa
noin seuraavan vuoden. Hän kuitenkin vaikutti sellaiselta, joka otti aina
kaikki huomioon, auttoi nuorimpia ja heikompia ongelmissaan (New Yorkissa on
paljon laittomia latinoja sekä nälkäisiä au paireja), oli aina iloinen, tykkäsi
keskustellalla, jutteli koirien ja kissojen kanssa, tykkäsi mennä kaikkialle,
kuskasi autottomia katselemaan paikkoja jne.
Kuinka nopeasti tiesit, että tässä se
nyt on?
Siinä vaiheessa, kun ikävä kasvoi sietämättömäksi ja
kaikki lomat suuntautuivat USA:aan, kun istuimme puhelimessa joka ilta tunnin
ja kun laskimme päiviä seuraavaan näkemiseen Suomessa, USA:ssa tai Chilessä. Kaukosuhteemme
kesti nelisen vuotta ja kyllähän varsinkin alkuaikoina tuli mieleen pari
kertaa, että olisi helpompaa jättää koko suhde. Välillä tuntui, etten edes
muistanut, miltä hän näytti, vaikka toki oli valokuvia. Silloin ei ollut
skypeä. Mutta sitten kun taas nähtiin, toinen tuntui heti tutulta. Minulle oli
aina helpompaa nähdä hänet USA:ssa tai Chilessä kuin Suomessa. Suomessa hän
näytti aina niin mustalta ja erilaiselta!
Mökkimme puyan takana.
Miltä tuntui lähteä rakentamaan uutta,
yhteistä elämää Chilessä? Blogista on tullut vaikutelma, että teillä on ollut
alusta asti tiettyjä unelmia ja tavoitteita, joiden eteen olette tehneet
yhdessä pitkäjänteistä työtä.
Ihanalta! Leijuin pilvissä. Olin odottanut yhteistä
arkea Chilessä. En yhtään tahtonut matkustella niiden matkustusvuosien jälkeen.
Oli ihanaa asettua aloilleen. Suhteellamme meni hyvin, vaikka kaikki muut asiat
alkoivatkin tökkiä: taloomme murtauduttiin, sairastuimme vatsatauteihin,
mieheni vanhemmat kuolivat, kulttuursokki iski päälle jne. Mutta se onkin
sitten jo toinen tarina!
Ne samat unelmat ja tavoitteet meillä on edelleenkin
ja niiden eteen teemme töitä maltilliseen tapaan. Asiat ovat nyt kuitenkin
muuttuneet ja olemme nyt joutuneet muokkaamaan unelmiamme ja tavoitteita, mutta
niistäkin kerron joskus myöhemmin.
mieheni ja Chiquitita
Minua kiinnostaa
näkyykö kulttuurien ero siinä miten Dominicia kasvatatte. Ja miten ratkotte
mahdolliset näkemyserot.
Jos mieheni saisi tehdä chileläiseeen tyyliin, Dominic
söisi valkoista leipää, joisi Coca-Colaa sekä muita virvoitusjuomia ja söisi
karkkia. Hänelle olisi alettu heti antaa korvikemaitoa, sillä eihän äidinmaito
ole riittävää määrällisesti eikä laadulisesti (aaarrggh!) Onneksi mieheni
kuitenkin kuuntelee minun perustelujani enemmän kuin siskojensa ja olemme
tehneet edellämainitut asiat suomalaiseen tyyliin. Chileläiset lapset saavat
katsoa jo varhain kaikenlaisia ohjelmia TV:stä ja riekkua valveilla aamuyöhön
asti. Me annamme katsoa vain vauvoille ja pikkulapsille tarkoitettuja ohjelmia,
tästäkin olemme samaa mieltä. Dominic ei myöskään rieku valveilla aamuyöhön
saakka, vaikka kylläkin myöhempään kuin moni suomalainen lapsi. Hän nukkuu yhä
niin pitkät ja myöhäiset päiväunet, ettei häntä saa aikaisin illalla sänkyyn.
Muuten kasvatamme ehkä hieman vapaampaan tyyliin kuin
keskivertosuomalaiset vanhemmat, jos nyt näin uskaltaa yleistää. En tahdo
pingottaa, nipottaa ja vaatia koko ajan. Minusta vauva saa olla vauva ja
taapero taapero. Ei tarvitse olla itsenäinen vielä vaippaikäisenä. Ei tarvitse
osata tehdä asioita pottaan 8-kuukautisena. Ei tarvitse osata juoda mukista puolivuotiaana ja syödä
haarukalla ja veitsellä vuodenikäisenä. Lapsi saa näkyä ja kuulua. Ihanaa, että
Peikkokukkulalle mahtuu ääntä, eikä täällä ole moralisoijia eikä neuvojia
ympärillä. Eli näissä asioissa mennään enemmän Chilen tyyliin.
Mahdolliset näkemyserot tietenkin yritetään ratkaista
puhumalla. Dominic on kuitenkin vielä niin pieni, ettei meille ole tullut
paljon näkemyseroja. Ehkä pahimmat ovat olleet korvikkeen antaminen ja se, että
mieheni vie paljon helpommin lapsen lääkärille kuin minä. Minusta voisi vähän
odottaa ja katsoa tilanteen kehittymistä. Erimielisyyksiä ei ole tullut
siksikään, ettei ympärillämme ole sukulaisia, jotka yrittävät sotkeentua meidän
päätöksiimme. Uskon, ettei kasvatuserimielisyyksiltä voi välttyä pojan
kasvaessa. Nyt pohdimme sitä, laitetaanko poika yksityiseen vai julkiseen
kouluun!
Kadulta löytynyt Piki-koira.
Olipa mielenkiintoisia juttuja, kiva postaus! Tuo miehesi suhtautuminen kasvatukseen kuulosti jotenkin tosi tutulta myös taalla Turkissa :) No onneksi miehet tai sukulaiset eivat saa paattaa :D
VastaaPoistaKiitos taas sinulle - mukavaa lukemista näin sunnuntaiaamuksi. Itse täällä Suomessa taistelen vastaan ei tarvitse olla niin omatoiminen taapero, voi nukkua vanhempien kanssa (tulematta riippuvaiseksi äidistään loppuelämäkseen), turhat jatkuvat vaatimukset lapselle eivät ole hyväksi....näkemyksiäni joudun täällä puolustelemaan. Toisaalta ihmetellään, miksi osa suomalaislapsista voi niin huonosti...Mukavia päiviä Peikkokukkulalle! t. uusmaalainen :)
VastaaPoistaOli mielenkiintoista lukea elämästänne. Kiitos, että jaoit sen kanssamme!
VastaaPoistaMielenkiintoista! ihana tarina :)
VastaaPoistaOn mielenkiintoisia kysymyksiä ja vielä mielenkiintoisempia vastauksia, josta välittyvät erilaiset tunneskaalat! Olet hyvä kertoja, minäkin odotan lisää : )
VastaaPoistaTunnistin vastauksissasi useita samoja tapoja ajatella ja toimia kuin itselläni. Ne taitavat olla osin sitä suomalaisuutta. Vastauksesi oli niin mielenkiintoisia, että piti lukea postauksesi läpi ihan pariin otteeseen :) Huomenna alkaa virallisesti syksy. Ajattelin ensin toivottaa sinulle hyvää syksyä, mutta sitten hoksasin, että teillä onkin eri vuodenajat (talvi - kevät?)... siispä toivotan sinulle ja perheellesi mukavaa ja aurinkoista alkavaa viikkoa / Fiia
VastaaPoistaÄlyttömän kiva ja mielenkiintoinen postaus. Tuli vastaus moneen kysymykseen, joita olen itse miettinyt, mutta on tuntunut liian tungettelevalta kysellä. :)
VastaaPoistaTuo teidän alkuperäinen vihreä mökkinne on niiiiin söpö!
Sitä mietin, että kun varastelu on siellä noin tavallista ja ymmärtääkseni teidän asumisenne ja elintasonne on suht korkeaa sikäläisellä mittapuulla, niin miten olette säästyneet murtovarkailta alun jälkeen?
Susanna, sillä tavalla, että emme ole jättäneet taloa koskaan yksin. Kun lähdemme jonnekin, tänne jää aputyttöni. Kun lähdemme yön yli jonnekin, tänne jää kälyni. Jos kipaisemme kaupassa 20 kilometrin päässä, eikä kukaan voi jäädä vahdiksi, laitamme isot koiramme sisälle vahtimaan taloa, näin kuitenkin teemme äärimmäisen harvoin.
PoistaKiitos kivasta jutusta ja kivoista kuvista.Hyviä jatkoja teille kaikille.Of course ?
VastaaPoista"Minulla meni monta vuotta sen asian ymmärtämiseen, että asioiden kertomatta jättäminen, liioittelu ja muuntelu hyvän tarinan kertomiseksi ei ole valehtelua, kuten me Suomessa sen ymmärtäisimme. Otin kaikki jutut tosina sanasta sanaan ja ihmettelin, kun juttu olikin hieman erilainen seuraavalla kerralla. Olemme keskustelleet tästä, eikä mieheni ymmärrä, miksi kaiken pitäisi olla pilkulleen todellisuutta vastaavaa, sillä eihän kukaan ole kiinnostunut yksityiskohdista!"
VastaaPoistaTää juju on jäytänyt muakin! Ei enää niinkään viime aikoina, mutta alkuun ku alettiin seurustelemaan. Mulla on siis puollatino poikaystävän, isä suomalainen, äiti Argentiinasta. Pikkulapsuuden asui siellä, mutta kun hää oli 7-vuotias ni muuttivat sitten Suomeen. Ja toi tosiaan häiritsi mua alkuun, että miten ne tarinat aina muuttuu noissa pikku yksityiskohdissa. Nyt sain tähänkin vastauksen! :D
Ihana ja todella mielenkiintoinen postaus! Tepa Seinäjoelta
VastaaPoistaKiitos tuhannesti. Juuri tämän vuoksi pidän blogistasi ( kuten myös muista suosikkiblogeistani), että kerrot asioita rehellisesti. Niin hyviä kuin haastaviakin asioita, elämänmakuisesti.
VastaaPoistaVenla
Kiva postaus!
VastaaPoistaMiten teidän päivät kuluu? Pojan kanssa toki ja sinulla kotitöitä ja käsitöitä. Mitä miehesi tekee? Käykö tapaamassa muita miehiä? Mitä hän puuhaa päivät?
Seija
Päivät kuluvat hujauksessa. Teen koiranvaatteita, myytävää seuraaviin tapahtumiin ja näyttelyihin, hoidan koiria, leikin pojan kanssa, laitan ruokaa ja siivoansiivoansiivoan (se ei koskaan lopu koirataloudessa). Yritän myös ottaa rennosti sillä tavalla, että otan päiväunet pojan kanssa, jos huvittaa ja haahuilen, jos huvittaa. Vähän teen puutarhahommiakin, riippuu vuodenajasta. Joka viikko menee yksi päivä Concepcionissa marketissa, kangaskaupoissa, vihannes- ja kalatorilla jne.
PoistaMieheni ei "käy tapaamassa muita miehiä", vaan hän on kotona. Hän tekee paljon puutarhahommia, yrittää pitää huolta, että taloon tulee vettä edes jostakin tankista, kun kaivon kanssa on nyt ongelmia, katsoo telkkaria, leikkii pojan kanssa, tekee kotitöitä jne.
Kuinka suuri on ikäeronne vai onko se salaisuus? Onko Dompulla ikäisiä leikkikavereita löhistöllä? Mammakahviloita tai avoimia päiväkoteja tuskin vieressä on? Minkä ikäisenä lapset aloittavat koulutien ?
VastaaPoistaLilli Larusta
Domskulla ei ikävä kyllä ole kavereita lähistöllä. Olemme siksi miettineet. että pitäisi löytää jokin sellainen päiväkoti, jonne voisi viedä parina päivänä viikossa muutamaksi tunniksi leikkimään. Tosin ne mahdollisuudet ovat 20 tai 60 kilometrin päässä. Suunnittelimme kuitenkin pitää Domskua kotona vielä vuoden tai pari. Koulussahan sitten kuitenkin saa kavereita.
PoistaMammakahviloista ei ole täällä kuultukaan, ei myöskään muskareista yms.
Pakollinen koulu alkaa kuusivuotiaana. Sitä ennen kuitenkin pitäisi laittaa esikouluun ja mieluusti vielä sitä ennen "esiesikouluun". Parasta koulun mielestä olisi, jos lapsi olisi juuri sen koulun esikoulussa. Joihinkin kouluihin ei edes oteta oppilaaksi, ellei ole käynyt samaa esikoulua ja päiväkotia.
Mukavaa luettavaaa. Kiitos, Mia!
VastaaPoistaKiitos Mia kun kirjoitit niin upeasti teidän tarinaanne.
VastaaPoistaOlipa kiva lukea :)
Ja olenhan ollutkin seuraajasi blogin alkumetreiltä - tämä on yksi mielenkiintoisimmista blogeista mitä tiedän <3
Kiitos mielenkiintoisesta blogista.
VastaaPoistaKiitos tästä! Oli tosi kiva kuulla elämästänne!
VastaaPoistaAina niin mielenkiintoista luettavaa. Ja eksoottista. Kiitos.
VastaaPoista