Lento Chilestä Suomeen taaperon kanssa

Synnyinkaupungistani Turusta on matkaa nykyiseen kotikylääni Tomecoon noin 14 000 kilometriä. Tunneissa mitattuna matkani kestää nelisenkymmentä tuntia yhtäsoittoa automatkoineen lentokentälle, odotteluineen,  koneenvaihtoineen ja koneessa istumisineen.  Lapsen kanssa matkustaminen on erilaista kuin yksin reissaaminen.  Kerron nyt viimeisimmästä matkastani Suomeen ja takaisin Dominicin kanssa. Dominic oli  paluumatkalla vuoden ja kymmmenen kuukautta vanha. Ehkä joku voi saada vinkkejä samantapaisiin matkoihinsa tästä ja kahdesta seuraavasta postauksesta.

Meillä oli aamulento Santiagosta Madridiin ja siksi päätin ottaa hotellihuoneen Santiagon lentokentältä. Meiltä on nimittäin kuuden tunnin bussimatka Santiagoon tai vaihtoehtoisesti vähän alle tunnin lentomatka, jonka lisäksi tietty yli tunnin matka lentokentälle. Olisimme ehtineet lennolle niinkin, että olisimme ottaneet ensimmäisen lennon Concepcionista Santiagoon, mutta talviaika tuo liian suuren riskin tällaiseen menettelyyn. Concepcionissa on niin usein talviaamuina liikaa sumua, ettei lentokone pääse nousemaan. Jos emme ehtisi ajoissa seuraavalle lennolle, menettäisin matkat, sillä syy olisi omani. Ostin kotimaan lennot erikseen, sillä se tuli niin paljon edullisemmaksi.

Dominic Trunki-laukkunsa päällä Santiagossa

Edellisenä iltana siis lensimme Santiagoon ja raijasimme tavaramme hienoon lentokenttähotelliin. Niin hienossa hotellissa en ole ennen Chilessä ollutkaan. Saunoimme, uimme ja kävimme syömässä. Dominic oli hyvää seuraa. Kävimme kentällä ihmettelemässä kauppoja, rullaportaita, suihkulähteitä, itsestään aukeavia ovia ja muuta taaperoa kiinnostavaa.

Seuraavana aamuna raahasimme tavarat lentokentälle ja lähetimme ne Suomea kohti. Itse siirryimme turvatarkastukseen. Minulla oli kaikki paperit, passit ja liput hyvässä järjestyksessä. Dominic istui rattaissaan.  Näytin passini PDI-virkailijalle (Policia de Investigaciones) ja notaarilla tehdyn lupalapun, jossa näkyy, että isä antaa lapselleen luvan matkustaa äitinsä kanssa pois Chilestä. PDI-virkailija pyysi lapsen syntymätodistusta. Sanoin, ettei minulla ollut sellaista, sillä kysyin viime vuonna lentokentältä PDI-virkailijoilta, tarvitsisinko minä lupalapun lisäksi syntymätodistuksen. Minulle vastattiin tuolloin aivan selkeästi, että syntymätodistusta ei tarvita, kun kerran lupalappu on tehty notaarilla, joka siis on todennut, että lapsi todella on äitinsä lapsi. PDI-virkailija sanoi, ettei tuo pidä paikkaansa. Syntymätodistus pitää olla mukana, sillä ei hän voi muuten tietää, että Dominic on minun lapseni. Sanoin, että jos minä en voi luottaa PDI-virkamiehiin, keneen sitten? Lakikirjaan kuulemma! Sanoin, etten minä ollut lainkaan lukenut lakia ja siksi olinkin turvautunut PDI:n virkamiehen tietoon lentokentällä. Minun olisi kuulemma pitänyt lukea sen verran lakia, että tietäisin syntymätodistusta tarvittavan.  Hän kirjoitti lain numeron johonkin paperiin ja käski minun mennä lukemaan se, kun palaisin kotiin. Tärisin raivosta. Virkailija pyysi Dominicin henkilökortin, löysin sen vapisevin sormin kukkarostani. Ajattelin, että pysähtyyköhän meidän matkamme jo alkuun. Sitten virkailija sanoi, että hän ottaa nyt henkilökohtaisen riskin ja antaa meidän matkustaa. Minun olisi ehkä pitänyt langeta polvilleni ja suudella hänen kenkiään.

Lensimme 14 tuntia Madridiin päivälennolla. Dominic nukkui tuosta pitkästä ajasta vain kaksi ensimmäistä tuntia. Meillä oli kolme istumapaikkaa, joten tilaa oli ruhtinaallisesti. Dominic katseli tabletilta suomen- ja espanjankielisiä lastenohjelmia. Hän leikki myös lentokentältä ostamallani lentokoneella ja muilla mukanamme olevilla pienikokoisilla leluilla ja liimaili tarroja työmaakoneita esittelevään tarrakirjaan. Pitkä matka meni valtavan hienosti ja ihmeenkin nopeasti. Lamput syttyivät osoittamaan, että turvavyöt piti kiinnittää. Iberian koneissa sylilapsen turvavyö kiinnitetään aikuisen turvavyöhön. Siinä me olimme kiinni toisissamme Madridin kentän lähestyessä hurjaa vauhtia, kun tunsin yhtäkkiä jonkin lämpöisen valuvan reisiäni pitkin ja muutaman sekunnin päästä se levisi peppuni alle. Yritin nousta pystyyn ja näin märän lätäkön penkillä. Tietenkään minulla ei ollut käsillä yhtään paperia, enkä voinut siirtää Dominicia pois päältäni. Otin äkkiä neuletakkini kassin päältä ja tungin sen pyllyni alle ja pyyhin penkiltä pois lätäkön. Sitten seuraavaksi tungin sen samaisen neuletakin Dominicin alle, jottei hän kastelisi minua enää enempää. Mietin, miten kehtaisin nousta ylös. Harmittelin myös sitä, että Dominic joutuisi nyt olemaan märissä housuissa kentälle saakka. En voinut alkaa vaihtaa vaippaa ja housuja, kun merkkivalo paloi. Tietenkin tämän piti tapahtua juuri tässä vaiheessa, vaikka olisi ollut 14 tuntia aikaa vaihdella vaippoja ja kuivatella housuja!

Dominic leikkii kentällä uuden lentokoneensa kanssa.

Lentokoneen laskeuduttua ja ihmisten lähdettyä laitoin sen pissaisen neuletakin roikkumaan vyötäröltäni, jotteivät märät housuni näkyneet. (Huom! Ei neuletakki sentään ollut läpimärkä, eikä siitä valunut pissaa...)Kävelimme ensimmäiseen vessaan, jossa vaihdoin vaipat ja varahousut Domskulle. Onneksi minulla oli käsimatkatavaroissa myös itselleni vaihtovaatteet. Olen lukenut riittävästi oksentelevista lapsista, joten olin varautunut. Laitoin housumme roikkumaan rattaista, jotta ne kuivuisivat kuumalla kentällä ennen kuin minun pitäisi tunkea housut laukkuun. Kyllä minua huvitti, kun työnsin varsinaisia mustalaisvankkureita kentällä: housuja roikkumassa, kasseja ja nyyttejä sekä väsynyt lapsi. Mummoni kertoi minulle vielä eläessään ja kauan ennen ulkomaalaisen miehen löytämistäni, että hän oli nähnyt näyn, jossa minä kuljin kansainvälisillä lentokentillä tyylikkäänä salkku kädessäni. Voi mummoni, miten naurat siellä pilven päällä, ei pojantyttäresi ihan niin tyylikkäänä kentillä kuljeksi.

Olin hirvittävän väsynyt, koska en ollut saanut nukuttua lainkaan koneessa, sillä olin viihdyttänyt Dominicia. Kentällä sitten Dominic nukahti rattaisiin ja minä tahdoin epätoivoisesti ummistaa silmäni. Kaikissa tuoleissa oli laitettu käsinojat niin, ettei niille voinut vetää pitkäkseen. Menin makuulle kuuman lentokentän viileälle kivilattialle pitäen samalla rattaista kiinni. Lattia tuntui huojuvan, melu muuttui tasaiseksi puuroksi. En saisi nukahtaa syvään uneen, ettemme menettäisi seuraavaa lentoa. En osannut laittaa tablettiin vielä tuolloin herätystä ja pelkäsin muutenkin, että laittaisin sen väärään aikaan, sillä tabletti oli Chilen ajassa. Torkuin kevyessä horroksessa puolitoista tuntia ja kyllä sekin auttoi. Chilessä oli yöaika ja mietin, että ehkä Dominic nukahtaisi uudestaan seuraavalla lennolla ja saisin sitten minäkin nukkua kunnolla.

Dominic kurkkii hotellin ikkunasta Santiagon lentokenttää.

Lento Madridista Helsinkiin Iberian koneella kesti kolme ja puoli tuntia, eikä Dominic nukkunut hetkeäkään. Olihan hän vedellyt parin tunnin unet mukavasti rattaissaan. Meillä oli molemmilla omat paikat. Katsoimme taas lastenohjelmia tabletilta ja leikimme pikkuautoilla ja lentokoneella. Juttelin vieruskaverini kanssa. Tämä oli äiti, joka matkusti miehensä ja kolmen lapsen kanssa Espanjasta Suomeen. Matka meni hyvin. Lamppu katonrajassa syttyi palamaan ja ilmoitti, että turvavyöt piti kiinnittää, sillä laskeutuminen alkaisi. Silloin tunsin jotain märkää valuvan pitkin käsiäni – voi ei! Nyt Dominic oksensi appelsiinimehunsa meidän päällemme. Vieruskaverillani oli paperia käsillä. Minun paperini olivat ylhäällä luukussa, fiksua. Kolmansia vaihtovaatteita ei enää ollut käsimatkatavaroissa, mutta onneksi ensimmäiset olivat sentään jo kuivuneet. Saapuisimme Suomeen ihanasti vanhalta pissalta ja oksennukselta haisevina.

Dominic katselee tabletille ladattuja lempiohjelmiaan ja leikkii kaverini ompelemalla autojen parkkipaikalla.

Saimme tavarat Helsingissä ehjänä perille ja pikkuveljeni oli äidin kanssa vastassa. Vielä autolla Turkuun, mutta sehän oli lastenleikkiä. Dominic nukahti autoon. Minä ihailin vihreää Suomea, enkä saanut nukuttua. Seitsemän tunnin aikaero aiheutti meille univaikeuksia melkein viikon. Aikaerosta toipuminen oli lapsen kanssa hankalampaa kuin se oli ennen yksin matkustaessa ollut. Aikuinen pystyy olemaan jonkin verran väkisin hereillä, mutta lapsi ei.

Vihdoinkin Suomessa! Yksi matkalaukku jäi tulematta ja lentokenttävirkailija lähetti siitä katoamisilmoituksen. Tämän jälkeen hän tuli auttamaan kärryjen työntämisessä. Dominicista näkee, että hän on ihan väsynyt, pieni raukka.

Seuraavassa postauksessa kerron kamalasta paluumatkastamme.