Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

keskiviikko 14. heinäkuuta 2010

Vuorten valo ja Valon soturi

Peikkokukkulalla Chilen taivaan alla -blogi täytti muutama päivä sitten vuoden! Minä en kuitenkaan meinaa järjestää arpajaisia enkä kertoa, miksi aloin pitää blogia vuosi sitten, vaan mieluummin kerron teille jotain tärkeämpää. Aion julkaista uudestaan (hieman päivitettynä) yhden lempipostauksistani, jonka kirjoitin pidettyäni blogia kuukauden verran. Se kertoo teille paljon ajatuksistani ja ehkä laittaa teidätkin ajattelemaan omia unelmianne.
---
Tahdon antaa erityisreportaasin aiheesta, jonka nimen lainasin Eija Wagerin ihanasta kirjasta Vuorten valo. Hän asui Italiassa Como-järven maisemissa. Minä asun Chilessä Tomecon kukkulaisella maaseudulla tulivuorimaisemissa. Väri ja valo muuttuvat jatkuvasti vuodenajan, vuorokaudenajan ja sään mukaan. Tässä postauksessa esittelen kuistiltamme näkyviä vuoria eri valoissa.






Samalla kerron teille Paolo Coelhon sanoin, mikseivät ihmiset uskalla toteuttaa unelmiaan ja analysoin omaa tilannettani Valon soturina. Minähän pyrin päivä päivältä lähemmäs unelmaani, eikä se tie ole helppo. Lainaukset, jotka olen kirjoittanut kursiivilla, ovat Paolo Coelhon kirjan Alkemisti esipuheesta.




Jokaisen tulee tunnistaa oma Henkilökohtainen Unelmansa. --- Se on se polku, jonka Jumala valitsi meidät kulkemaan täällä maan päällä. Kun ihminen tekee jotakin, mikä täyttää hänen sydämensä ilolla, hän toteuttaa omaa Unelmaansa.



Minun ensimmäinen unelmani on ollut selvillä suunnilleen vuodesta 1979 lähtien ja toinen vuodesta 2001. Ensimmäinen unelmani on toteutunut, mutta toista kohti olen taistellut vuosia ja taistelu yhä jatkuu.




Jo suunnilleen viisivuotiaana tiesin, että tahtoisin asua maalla, mökillä, ympärivuotisesti. Nyt olen asunut kolme vuotta Chilen maaseudulla, ensin pienessä mökissä, ja nykyään mökki on laajentunut taloksi. Eihän minun koskaan pitänyt vaihtaa Suomen maaseutua Chilen maaseutuun, mutta niin vain kävi. Asi es la vida!




Toinen unelmani syntyi, kun olin valmistunut nukentekijäksi ja aloitin suhteen nykyisen mieheni kanssa. Puhuin hänelle paljon nukentekemisen ihanuudesta ja yhdessä kartutimme nukkekokoelmaani USA:ssa ja Suomessa ostamalla nukkeja kirppiksiltä, antiikkitapahtumista, garage saleista ja flea marketeista. Mieheni innostui keräämään matkamuistonukkeja, joita saikin tosi halvalla Suomen kirppiksiltä. USA:ssa, esimerkiksi Adirondackin metsissä, vierailimme yksityisten ihmisten nukkekokoelmia katsomassa. Näyttelyitä oli autotalleissa, pikkumajoissa ja liikkeiden ylähyllyillä. Suomessa taas näin nukkenäyttelyitä muunmuassa Nauvossa yhdessä vanhassa navetassa ja Turun keskustassa. Opiskeluaikoinani Keski-Suomen käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksessa teimme näyttelyitä Keuruulle ja Jyväskylään. Ystävälläni taas on navetassaan oma nukkenäyttely Petäjäveden Töysänperällä. Lämpimät terveiset hänelle!






Erityisesti Adirondackin nukkenäyttely sai meidät innostumaan. Ihmiset asuivat luonnon keskellä, heillä oli ainakin yksi koira ja heillä oli hauska idea siitä, miten esittelivät nukkeja. Ihmiset pysähtyivät automatkallaan katsomaan nukkeja, jos asia kiinnosti, ja pääsymaksu taisi olla kaksi dollaria. Minä olin vaikuttunut, vaikka kaikki oli hyvin yksinkertaista, eikä siellä ollut mitään oikeaa museotunnelmaa tai luksusta. Juttelimme paikasta usein, mutta emme enää seuraavilla Adirondackin automatkoilla löytäneet paikkaa. Ei se haitannut, sillä asia jäi pyörimään meidän molempien mieliin vuosiksi.






Yhdellä Chilenmatkalla sitten mieheni osti sijoitusmielessä tämän tontin, jolla nyt asumme. Nimesimme sen Troll-Hilliksi. Pian jo uneksimme tänne muuttamisesta, vaikka tuolloin vielä minä asuin Suomessa ja kävin töissä ja mieheni asui New Yorkissa ja kävi siellä töissä. Jos muuttaisimme Chileen Peikkokukkulalle, voisin siellä avata oman nukkenäyttelyn ja tehdä päivät pitkät nukkeja. Minun ei tarvitsisi mennä muualle töihin.






Marraskuun 24. päivänä vuonna 2005 muutimme Chileen ja uutena vuotena 2007-08 asetuimme Peikkokukkulalle. Jotta elämä ei olisi liian yksinkertaista ja jotta unelman saavuttamisen eteen tosiaan täytyisi tehdä töitä, olimme ymmärtäneet jo ennen Peikkokukkulalle muuttamista, että nukkenäyttelyä ei kannattaisi avata Peikkokukkulalla. Myöskään en voisi myydä käsitöitäni siellä, sillä paikka oli aivan väärä. Tomeco on köyhää maaseutua, jossa ihmisillä ei ole varaa autoihin ja jotkut jopa vielä valmistavat ruokansa lattialla olevalla nuotiolla. Luonnollisesti "keittiössä" on maalattia. Ihmisillä ei ole sähköjä ja köyhyys näkyy. Peikkokukkulalle on matkaa kilometri maantieltä ja chileläiset ovat hyin laiskoja tekemään ylimääräisiä koukkauksia matkallaan. Lisäksi maantiellä kulkee suurimmaksi osaksi vain rekkoja, joiden ajajat eivät ole otollista asiakaskuntaa nukkenäyttelylle ja käsityöpuodille. Surkein mielin jouduimme muuttamaan suunnitelmia.



Ensin mieheni ei olisi tahtonut antaa periksi. Hän suunnitteli sinnikkäästi, miten alkaisimme toteuttaa suunnitelmaamme. Se oli kyllä kriisin paikka suhteessamme. Kaiken lisäksi oli molemmilla kulttuurisokki päällä ja mieheni oli juuri menettänyt molemmat vanhempansa. Minä en suostunut ajattelemaan tulevaisuutta, loppuelämäämme, paikassa, joka ei todellakaan toimisi. Lisäksi maantieltä usein kantautuva rekkamelu sai minut todella ärtyneeksi. Tuli kuitenkin ensimmäinen kesä Peikkokukkulalla ja mieheni kärsi kuumuudesta. Hän ymmärsi, että kaiken muun lisäksi hänen terveytensä ei kestäisi kukkulan melkein 40 asteen varjolämpötiloja kesän kuumimpina viikkoina. Lääkäri sanoi hänelle saman asian, meidän pitäisi etsiä toinen paikka.



Uutta paikkaa olemme nyt etsineet melkein kolme vuotta, emmekä ole vielä sitä löytäneet, mutta se on toinen tarina. Nyt vain ei saa luovuttaa, vaan täytyy jaksaa taistella kohti Henkilökohtaista Unelmaa. Usein koen huonoa omaatuntoa tästä taistelustani, sillä sen voi myös ymmärtää itsekkyydeksi. Tätä aihetta Coelho ei käsittele. Missä menee itsekkyyden ja hyväksyttävän unelmien eteen taistelun raja? Vai onko itsekkyys hyväksyttävää, kun taistelee kohti unelmaansa? Onneksi mieheni kulkee rinnallani, joten meidän ei tarvitse tapella siitä, että toinen tahtoo ja toinen ei, mutta kyllä hänelläkin on ollut muutama kerta usko hiipumassa. Välillä tekisi mieli luovuttaa ja valita helpompi tie. Mutta juuri tästä Coelho varoittaa.




Kun minulla on usko hiipumassa, luen esipuheen uudelleen. Olen alleviivannut tärkeimmät kohdat. Itse kirja ei vaikuttanut minuun kovin paljon, vaikka monet ihmiset hehkuttavat sen erinomaisuutta. Mutta esipuhe kolahtaa joka kerta.



Miksei sitten kaikilla ihmisillä ole rohkeutta tavoitella unelmiaan? Coelhon mukaan esteitä on neljänlaisia:





1. Meille hoetaan lapsuudesta lähtien, että se mitä haluamme tehdä, on mahdotonta. Tämä ajatus iskostuu mieleemme ja vuosien mittaan ennakkoluulo, pelko ja syyllisyys valtaavat yhä enemmän alaa. Jossakin vaiheessa Henkilökohtanen Unelmamme on kätkeytynyt niin syvälle sielumme sopukoihin, että se on muuttunut näkymättömäksi.





Miettikääpä, miten totta tämä on. Mitä kaikkea te olisitte tahtoneet tehdä nuorena, mutta ympäristö on hokenut teille sen mahdottomuutta? Minä esimerkiksi en voinut alkaa opiskella arkkitehtuuria, koska olin huono matematiikassa. Miksei ympäristö hokenut minulle, että minä pystyisin siihen, jos saisin tukea. Ehkä en edes ollut niin huono matikassa, tarvitsin vain enemmän harjoitusta. Minähän jopa pärjäsin kirjoituksissa siedettävästi.





Useat ihmiset olisivat valinneet taiteellisen alan, mutta ympäristö on hokenut, ettei sillä elä tai että et ole riittävän lahjakas. Moni olisi tahtonut opiskelemaan yliopistoon, mutta ympäristö hoki, että kirjojen lukeminen on laiskuutta tai että kirjoja lukemalla tulee hulluksi. Siis näin oli ennen, tuskin enää nykyään.





Joku olisi tahtonut ottaa laulutunteja - tai vaikka pianotunteja, mutta ympäristö on antanut ymmärtää, että sinulla ei ehkä ole riittävän hyvä lauluääni tai että olet kyllä hyvä laulamaan, mutta olet liian ujo tai että äänesi ei kestäisi. Sitä paitsi sinun tulee huolehtia perheestäsi, eikä haihatella moisten kotkotusten perään. Mikä sinä kuvittelet olevasi? Eikö tavallinen elämä riitä sinulle?





Minä tahdoin arkkitehdiksi, sisustussuunnittelijaksi, mainospiirtäjäksi tai taiteelliselle alalle, mutta ympäristö (jolla en todellakaan tarkoita vain vanhempiani, vaan koulua, ystäviä, vieraita ihmisiä, yhteiskuntaa ja ITSEÄNI) hokivat minulle, että minä en ole RIITTÄVÄN hyvä ja lahjakas eikä taiteellisilla aloilla saa toimeentuloaan. Niin valitsin tylsän kompromissin ja opiskelin opettajaksi. En viihtynyt yliopistolla, mutta kirjojen lukemisesta pidin. Valmistuin ja sain heti työpaikan.



Yliopistolla meillä oli toiseksi viimeisenä opiskeluvuotena kerran sellainen harjoitus, että meidän piti kertoa, että jos emme olisi opiskelemassa siihen ammattiin, johon nyt opiskelimme, niin minkä olisimme valinneet. Minä innokkaana nukkeharrastajana sutaisin enempää miettimättä paperiin "nukketaiteilja". Ei minulla ollut aavistustakaan, olisiko sellaisia edes olemassa. Ei mennyt varmaan paria viikkoa sen sutaisun jälkeen, kun istuin työvoimatoimistossa kyselemässä, onko Suomessa mahdollista opiskella nukentekemistä jossakin. Olin ällikällä päähän lyöty, kun löytyi kaksikin paikkaa ja jopa saisin opintotukea niihin, vaikka yliopisto-opinnoissa olin jo käyttänyt tukeni. Se oli eri asteen koulutus, joten siihen sai uutta tukea. Kalajoella oli puolen vuoden koulutus ja Petäjävedellä kokonaisen vuoden.





Kun tuli oikea aika, hain Petäjävedelle ja minut hyväksyttiin. Puoli vuotta opiskelin yhtä aikaa Turun yliopistossa ja Petäjävedellä. Yliopistolla minulla oli enää lopputentti ja muita sellaisia "pikkujuttuja" tekemättä. Valmistuin maisteriksi joulun alla 2000 ja puoli vuotta myöhemmin nukentekijäksi. MINÄ PYSTYIN! Ympäristössä oli kuitenkin tuolloinkin ihmisiä, jotka hokivat hankkeen mahdottomuutta, mutta nuo ihmiset eivät enää kuulu lähipiiriini.


Paolo Coelho sanoo, että vaikka uskaltaisimme kaivaa Unelmamme sielun sopukoista, törmäämme toiseen esteeseen:





2. Se on rakkaus. Kun tiedämme, mitä haluamme tehdä, pelkäämme samalla satuttavamme rakkaitamme jättäessämme kaiken unelmamme takia.





Ihmiset eivät ymmärrä, että rakkaus on käyttövoima - ei kehityksen jarru. Ne jotka todella haluavat meille hyvää, haluavat meidän olevan onnellisia ja ovat valmiita seuraamaan meitä tällä matkalla.

Miten monta kertaa rakkaus on ollut esteenä unelmasi toteutumiselle? Minä meinasin jopa jättää suhteeni nykyiseen mieheeni, kun ajattelin satuttavani perhettäni. Itkin kohtaloni julmuutta. Miksi minun piti rakastua mieheen, joka asui toisella puolella maailmaa? Voisinko ohjailla kohtaloani ja unohtaa koko suhteen ja jatkaa elämääni Suomessa niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? Olihan Suomi täynnä miehiä, miksi piti löytää joku niin kaukaa?





Ja toisen kerran sama juttu, kun päätimme muuttaa Chileen. Silloin jo tiesin, että voisin saada oman nukkemuseon ja elää maalla monen koiran kanssa, jos tahtoisin. Olisiko kuitenkin pitänyt jäädä Suomeen lähelle perhettä ja kaikkea tuttua, ettei olisi satuttanut itselle tärkeitä ihmisiä?





Miten moni teistä taas on jättänyt Henkilökohtaisen Unelmansa rakkaudesta aviopuolisoon? Esimerkiksi minä koen itseni itsekkääksi, kun vaadin uusia tontinetsimisreissuja, vaikka mieheni ehkä voisi jatkaa elämänsä täällä Peikkokukkulalla. Pääsisinhän helpommalla, kun ei tarvitsisi etsiä, ei tarvitsisi hermoilla, eikä tarvitsisi pettyä kerta toisena jälkeen, kun "unelmatontti" ei olekaan myynnissä! Voisihan sitä nukkemuseota ja liikettä täälläkin yrittää, vaikka molemmat tiedämme, että se olisi älytöntä...mutta pääsisi helpommalla.


Mikäli ihmiset tajuavat, että rakkaus onkin kannustin, eikä kehityksen jarru, tulee eteen kolmas este:





3. Pelko matkalla kohdalle osuvista epäonnistumisista.






Jokainen unelmansa eteen kamppaileva kärsii kaksin verroin, kun unelmasta ei tulekaan totta, sillä tällainen ihminen ei voi turvautua mihinkään tekosyyhyn ja väittää:" En minä sitä oikeasti halunnut." Sillä kyllä hän haluaa.





Henkilökohtaiseen Unelmaan johtava tie on täsmälleen yhtä vaikea tai helppo kuin mikä tahansa muu tie - sillä erotuksella, että tätä polkua hän kulkee koko sydämensä halusta.



Minä opiskelin filosofian maisteriksi. Tie oli välillä helppo, välillä vaikea, mutta en kulkenut sitä koko sydämeni halusta. Kun lopulta ymmärsin, mitä halusin, se oli pelottavaa. Eihän elämää voi niin elää! Ei voi jättää hyvää ammattia ja virkaa näin nuorena ja ruveta taivaanrannanmaalariksi. Siinä tuli vastaan este yksi.





Sitten mietin, että voi kamalaa, minulla on nyt mahdolisuus toteuttaa unelmani, mutta kaikki eivät tule onnelliseksi siitä. Este numero kaksi.





Tämän jälkeen mietin, että jos mikään ei sujukaan Chilessä ja mies osoittutuu kauheaksi latinotyranniksi...este numero kolme.





Vaikeina aikoina Valon soturilta vaaditaan kärsivällisyyttä. Hänen tulee muistaa, että maailmankaikkeus punoo juonia hänen hyväkseen, vaikkei hän välttämättä ymmärrä miten.





Mahtavatko epäonnistumiset olla välttämättömiä? Ovat tai ei, niiltä ei voi välttyä. Kun joku alkaa taistella unelmansa puolesta, hän on kokematon ja sortuu virheisiin. Elämän salaisuus on kuitenkin kaatua maahan seitsemän kertaa ja nousta sieltä ylös kahdeksan kertaa.





Minun taistelussani suuri epäonnistuminen on se, että Peikkokukkula ei sovellukaan siihen, mistä olimme ehtineet unelmoida jo vuosia. Kaaduimme maahan, mutta tästä on noustava! Toivon, että universumi punoo juoniaan hyväksemme!




Miksi sitten oman Henkilökohtaisen Unelman tavoittelu on niin tärkeää, jos sen seurauksena vain joudumme kärsimään muita enemmän?





Siksi, että toivuttuamme epäonnistumisistamme - ja niin aina käy - meidät valtaa entistä voimallisempi hyvänolontunne ja luottamus.





Sisimmässämme tiedämme olevamme elämän ihmeen arvoisia. Jokainen päivä ja jokainen tunti on osa tätä taistelua. Alamme elää elämäämme innostuksen ja ilon vallassa.






Ankara ja odottamaton kärsimys katoaa nopeammin kuin kärsimys, joka on näennäisesti kestettävissä. Tällainen kärsimys voi nimittäin jatkua vuosien ajan ja, ilman että huomaamme sitä, se jäytää sieluamme kunnes yhtenä päivänä emme enää osaakaan rimpuilla irti katkeruudesta, joka on verhonnut meidät koko loppuelämäksemme.





Yksi inhottavimpia asioita ihmisenä olisi olla katkera. Huomaan useinkin olevani hiukan katkera joistakin asioista, mutta se, että muuttuisin kokonaan "katkeraksi vanhaksi muijaksi", olisi kyllä todella kauheaa. Katkeruus näkyy ihmsen naamasta ja on rumaa. Taistelen myös sen puolesta, ettei minun tarvitse katsella peilistä katkeraa kuvajaistani. Sekin on syy taistella kohti Henkilökohtaista Unelmaani.



Surullisimpia asioita, joita kohtasin työssäni yläasteella olivat nuoret ihmiset, melkein vielä lapset, joilla ei ollut unelmia. Ei unelmia eikä elämäniloa! Mitä voin sanoa 15-vuotiaalle naisenalulle, joka ei tahdo elämältä mitään, jolla ei ole tavoitteita, joita kohti taistella? Jos ihminen ei uneksi mistään itselle tärkeästä, ei häntä voi kannustaa kestämään vaikeita aikoja parempien toivossa. Miksi kannattaisi sietää hieman epämukavuutta, nousta ajoissa sängystä, lukea tylsiä oppikirjoja, kun kerran ei tahdo tulevaisuudelta mitään? Ihan sama. Ihan sama. Musta tulee kuitenkin sossu.








Löydettyämme unelmamme, tuhlattuamme rakkautta sen ravitsemiseen ja käytettyämme vuosia arpien hoitamiseen, huomaamme sen yhtäkkiä olevan siinä, aivan käden ulottuvilla. Tällöin kohtaamme neljännen esteen:

4. pelkäämme toteuttaa unelman, jonka puolesta olemme niin kauan taistelleet.

Tämä neljäs este on minulla vielä edessä, mutta enteitä siitä on jo olemassa. Silloin tällöin, kun olemme jo melkein ostamaisillamme jonkun paikan, iskee paniikki. Mitä, jos rahat eivät riitä? Mitä jos tämä ei onnistukaan? Mitä jos mieheni ei tosissaan tahdo olla kanssani tässä? Jaksanko varmasti? Mistä saan energiaa kaikkeen?....Olisiko kuitenkin helpompaa luovuttaa?






Ajatuskin siitä, että saavuttaisimme haluamamme, saa tavallisen ihmisen syyllisyyden valtaan. Katsomme kaikkia niitä, jotka ovat epäonnistuneet yrityksissään saada haluamansa ja koemme, ettemme mekään ansiatse menestystä. Unohdamme kaikki ne kärsimykset, joita meidän oli kestettävä. Unohdamme kaiken sen, josta meidän piti luopua päästäksemme päämääräämme.




Tämä (neljäs) on muuten esteistä kaikkein vaarallisin, sillä ilosta ja onnistumisesta kieltäytymiseen liittyy hurskauden tuntu.




Mutta jos uskot ansainneesi sen, minkä puolesta niin kovin kamppailit, silloin sinusta tulee Jumalan välikappale, autat maailman sielua ja ymmärrät, miksi olet täällä.







Tällaisia ajatuksia minä, Valon soturi, tahdoin jakaa tänään kanssanne. Suosittelen kaikille luettavaksi Paolo Coelhon kirjan Alkemisti ja varsinkin sen esipuheen, joka on juhlapainoksessa. Kevyempää, mutta ihanaa luettavaa on Eija Wagerin selostus omasta elämästään Italian vuorilla kirjassa Vuorten valo, josta lainasin vain osan osan otsikkoa.
---
Hyvää syntymäpäivää yksivuotiaalle blogilleni:)
---
Kiitos teille, jotka olette kulkeneet kanssani Peikkokukkulan polkuja jo vuoden verran ja tervetuloa kaikille uusille lukijoille! Kiitokset mukavista kommenteistanne!
---
Lisäys: Heräsimme tänä aamuna neljän jälkeen melkomoiseen tärinään: 6,5 richterin asteikolla! Tänään päivällä heilui taas ja edellisaamuna oikein kunnolla. Täällä maan alla ovat kai peikot taas vauhdissa.... Lisäksi yöllä oli hyytävät asteikot mittarissa: -2 celciusta! Onneksi sentään aamulla sisätiloissa oli ruhtinaalliset + 15.


20 kommenttia:

  1. Tervehdys Mia :)
    Sinulla on niin henkeviä ja ajatuksia herättäviä juttuja. Upeiden kuvien kera.
    Näitä elämän syvimpiä ajatuksia on hyvä joskus pysähtyä ajattelemaan.
    Mukavaa viikonloppua sinne kauas <3

    terkuin AS

    VastaaPoista
  2. paljon sain hyvää ajattelemisen aihetta!ja ehkäpä ripauksen rohkeutta lisää kurotella seuraavaa unelmaani:)

    VastaaPoista
  3. Hei! Viisaita ajatuksia kirjoitit, muutamia vuosia sitten luin Alkemistin ja kohti omaa unelmaani ollaan menossa. Opin kirjasta sen että pitää uskoa itseensä,unelmaansa ja elämään, luottaa elämässä siihen että meitä autetaan kohti sitä mihin on tarkoituskin mennä. Ja samoin luottaa siihen että elämä on tähän asti mennyt minun kohdallani ihan oikein, kaikkine vaikeuksineenkin ja ottaa opiksi ja muuttaa tarpeen mukaan suuntaa. On mielenkiintoista ottaa itsestään selvää mitä haluaa ja mennä kohti sitä. Kyllä silloin iloa elämässä riittää, eikä tarvitse elää EVVK-asenteella. Upeita maisemia! Onnea matkallesi kohti unelmaa!! :)

    VastaaPoista
  4. Tervehdys Genevestä! Eksyin tänne jostain toisesta blogista en edes tiedä enää mistä. Kiva, kun eksyin. Suloisia nukkeja ja kauniita maisemia. Mukavaa, kun joku on löytänyt oman hommansa tässä maailmassa. Kaikkea hyvää,
    Esteri

    VastaaPoista
  5. Ainosofia, Malla, Sanna ja Esteri, kiitos kommenteistanne! On kivaa huomata, että joku lukee kirjoituksiani, varsinkin silloin, kun siihen on käyttänyt hieman tavallista enemmän aikaa ja aivoja:)
    Ainosofia: anteeksi, mutta en ole vieläkään jaksanut opetella sitä linkitystä. Yritän tsempata joku päivä.

    VastaaPoista
  6. Tämä oli kiva lukea. Kirjoituksesi antoi paljon ajattelemisen aihetta. Niin minäkin ajattelen, että unelmia pitää rohkeasti toteuttaa.
    Kuvat kuistiltasi ovat upeita!
    Eija Wagerin kirjat olen lukenut kaikki ja pidän niistä.

    VastaaPoista
  7. Sanomasi laittoi mieleni ihan hiljaiseksi. Olen vain mykistynyt, enkä osaa sanoa mitään, liikuttavaa, kaunista.

    Niin, minun piti kyllä kysyä niistä peikoista...paljon sellainen tulisi maksamaan. Olen miettinyt, että jos rakentaisi peikolle pienen katoksen kuusen alle, niin se ei joutuisi niin kovasti säiden armoille, ja talveksi se saisi lämpimän paikan sisältä.

    VastaaPoista
  8. Mia, se että jollain ihmisellä on suuri unelma, on jo paljon! Ei tarvitse seilata ilman päämäärää elämän ulapalla.

    Ei se "helpompi" vaihtoehto voi olla helpompi. Ei kai voi olla hyvä kumppani, jos ei ole itse onnellinen.

    Onhan tietenkin pelottavaa ajatella, että kun unelma on toteutunut, mitä sitten voi odottaa? Mistä sitten voi vielä haaveilla? Tuleeko silloin tyhjyys. Mistä keksiä uusi unelma vai tuleeko se itsestään jostain? Mistä ne jotkut iloiset mummot sairaalavuoteissa saavat elämänilonsa? Minä pelkään vanhuutta jo nyt!

    Kaikkien pitää olla vähän itserakkaita ja sallia se myös muille! Hyvää viikkoa teille!
    terveisin itserakas Leena.

    VastaaPoista
  9. Mykistyin ihan tekstistäsi. Upeita kuvia taivaasta eri sävyissä.
    Olen lukenut Eija Wagerin kirjan omasta elämästä ja taidanpa hakea sen jälleen luettavaksi on se niin ihana kuvaus hänen elämästään.
    Haluaisin kommentoida niin moneen asiaan, mutta siitä tulisi mahdottoman pitkä löpinä, joten tyydyn vain kiittämään sinua upeasta koskettavasta postauksestasi. Kiitos kun olet käynyt visiitillä luonani ja kiitän tiedosta siitä havupuusta. Voin hyvin kuvitella että Peikkokukkulalla on juuri sellaisia puita.

    Toivon, että universumi jatkaa juonien punomista!
    Terveisin Lennu

    VastaaPoista
  10. Onnittelut 1-vuotiaalle blogille! Melkein alusta asti olen sitä seuraillut, mutta harvoin tulee jätettyä kommenttia.

    Hienoja ajatuksia elämän tarkoituksesta ja unelmien saavuttamisesta. Noita vinkkejä täytyisi jokaisen yrittää noudattaa ja tavoitella unelmiaan.

    Unelmia kohti siis!! :)

    VastaaPoista
  11. Ihana ja ajatuksia herättävä kirjoitus! Pitääpä kaivaa Alkemisti luettavaksi, minulla on se kirja mutten ole vielä lukenut. Tuota Eija Wagerin kirjaa minulla ei ole mutta pitääpä etsiä jos saisin sen käsiini jostain.

    terveisin
    intootje Hollannista

    VastaaPoista
  12. Oikein paljon onnea 1-vuotiaalle blogille! Tosi hienoja ajatuksia, ja hirmu samantyylisiä olen miettinyt itsekin.. ja olen tullut siihen tulokseen,että joka tapauksessa kaikki on mahdollista, jos sen haluaa. Vaikka se on joskus ihan mielettömän vaikeaa, ja heikoimpina hetkinä tekisi mieli antaa periksi, mutta en anna.. yritän sinnikkäästi uskoa unelmiin ja rakkauteen, ne kyllä voivat kulkea käsikädessä ja aina toinen auttaa toista tarpeen tullen. Joku sanoi joskus,että kaikkein parhaimmat asiat maailmassa ovat juuri niitä vaikeimpia saavuttaa.. mutta siksi niiden eteen kannattaakin taistella. Jos ei riskeeraa, menettää ne parhaat palat elämästä, vaikka riski onkin joskus haastavaa ottaa.. :) Olet ihan mielettömän rohkea, kun uskallat tavoitella unelmaasi, se on aivan mielettömän mahtava juttu ja olet tosi vahva! :)) Juuri näistä ajatuksista jokaisen kannattaisi ottaa matkaansa jotakin, sillä ne on niitä parhaimpia juttuja koko maailmassa. Suuri lämmin halaus ja vielä paljon paljon onnea!!

    VastaaPoista
  13. Kiitos ajatuksia herättävästä tekstistä ja onnea yksivuotiaalle blogille!

    Täällä me Millin kanssa odotellaan kovasti ihania uusia vaatteita :)

    VastaaPoista
  14. Upea postaus Mia ja paljon onnea blogisynttäreille.Unelmien toteutus on hieno asia,ja oletkin saanut ne hienosti toteutettua, vaikeuksien kautta,ja toivottavasti myös uusi tontti ja talo löytyy lopuksi.Unelmia pitää olla! Minäkin unelmoin aina pääseväni Etelä Amerikkaan,sitten tapasin eksän ja päädyimme Venezuelaan.

    VastaaPoista
  15. Tama postaus kolahti silla oon jo jonkun aikaa pohtinut naita ihan samoja asioita. Tyot opettajana (ihan liikaa toita tassa elamantilanteessa vaikkakin mielenkiintoista ja antoisaa), haave kasitoista ja askartelusta kotoa kasin ja yhtalossa viela kaksi aika pienta lasta. On vaikea paattaa mita tekisi, miten ja milloin mutta unelmia en missaan nimessa jata! :)

    VastaaPoista
  16. Lukusilla pitkästä aikaa. Valtavan hieno postaus tämä! Viisasta puhetta ja kauniita kuvia.

    VastaaPoista
  17. Katja: Juuri niin, tallustellaan ja taistellaan kohti unelmia:)

    Intootje: Voisit myös pitää Eija Wagerin kirjasta: Koirani haukkuu italiaksi.

    Karkki: Kiitos ihanasta kommentistasi! Aina sitä ei tunne itseään vahvaksi, mutta hyvinä hetkinä tietää, että oikeaan suuntaan ollaan menossa:)

    Siru: Toivottavasti Millin vaatteet ovat pian perillä! Normaalisti menee 8-14 päivää.

    Mamae: Minusta tuntuu, että juuri opettajilla on paljon unelmia jostain muusta työstä, vaikka open työ paljon antaakin (ja ottaa!) Miten moni opettaja on ajautunut opiskelemaan opettajaksi, kun rohkeus johonkin muuhun alaan ei ole riittänyt? Tai nuorena se oli niin helppo valinta? Minulle ainakin kävi niin...opettajaksi opiskelu oli helppo valinta ja töitä varmasti olisi tarjolla. No, en kadu sitäkään! Oli hyvä opiskella ja valmistua, ja aivojen käyttämisestä on hyötyä loppuelämäksi!

    VastaaPoista
  18. Hei Mia :)

    Löysin viime yönä tieni blogiisi, ja luin sitä niin innokkaana, että vasta aamu neljältä hoksasin lopettaa :) Luin tänne asti, sitten oli jo pakko luovuttaa ja käydä unille.

    Ihastuin elämäänne siellä toisella puolen, kuviin, kertomuksiin ja tarinoihin. Wau.

    VastaaPoista
  19. Haltiakummi: Oletpa tehnyt suururakan :) Tervetuloa uudestaankin (ja vähän aikaisemmin, ettet ole ihan väsy seuraavana päivänä).

    VastaaPoista
  20. Oikein.
    ...niin oikein
    mi kukkulan kuninkaat nuo ovat kai
    peikot heiltä unelmansa jo sai

    on tää vain uni,se kerran päättyvä on
    näe merkit kohtalon, kuule aika
    ajaton

    eteenpäin jatkan, vaik pimeää vaan
    eessäin nään, en lain taaksekaan

    vaan viis pimeästä, eespäin vain
    kohti Valoa, Unelmaa saavuttain


    Kiitos.
    Olkoon tiesi Valoa täynnä.
    -Astor Deschain, Valon Soturi

    VastaaPoista