Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Parantuminen

Minä parannuin tänä kesänä. Tauti oli nimeltään krooninen Suomi-ikävä, jonka oireita olivat alakuloisuus, jatkuva Chile-marina sekä kaivertava tyytymättömyys omaan elämään, vaikka järki sanoikin koko ajan, että kaikki elämässäni on loistavasti. Olin Chilessä viisi vuotta käymättä Suomessa, se ehkä oli hieman liikaa minulle näin jälkeenpäin ajateltuna. Kun lopulta päätin lähteä Suomeen lomalle, pelkäsin. Pelkäsin sitä, että en tunne enää itseäni. Ihmettelin, miltä tuntuu nähdä perhe ja ystävät. Olinko vanhentunut paljon, olinko muuttunut? Olisinko outo lintu muiden silmissä? Sitä nimittäin olen täällä, mutta en välitä siitä pätkääkään...



Ensimmäinen viikko Suomessa meni oudoissa tunnelmissa. Olin turisti omassa maassani. Kaikki oli tuttua mutta samalla vierasta. Leijuin kaiken ulkopuolella. Sen jälkeen olo normalisoitui. Suomi oli lähes entisensä, ystävät lähes entisensä ja perhe myös. Olin Suomessa seitsemän hyvää viikkoa. Olin ajatellut olla noin kuukauden, mutta mieheni sanoi, että olisin nyt niin kauan, että ehtisin tehdä kaikkea, mitä olen nämä viisi vuotta tahtonut tehdä, syödä kaikkea, mitä olen tahtonut syödä ja lopulta jo kyllästyä ja tahtoa palata kotiin Chileen. Mieheni oli viisas.
---
Seitsemän viikkoa oli juuri sopiva aika. En ehtinyt tehdä ihan kaikkea, mitä olisin tahtonut, mutta kaikki tärkeimmät asiat tuli tehtyä ja kaivatuimmat ihmiset nähtyä. En kuitenkaan ehtinyt tuntea koti-ikävää Chileen. En edes ikävöinyt kauheasti miestäni, sillä olemme viisi vuotta olleet 24/7 yhdessä. Ihan hyvä pitää lomaa välillä omasta miehestäkin;) Edes koiria en ehtinyt ikävöidä. Rapsuttelin äidin Tupua ja sitten loppulomasta Choko Bon Bonia. Yhtäkkiä lähtöpäivä olikin jo edessä. Olin hermostunut koiran matkustamisesta kanssani, muuten en ajatellut sen enempää paluumatkaa. Kaikki energia meni stressaamiseen siitä, onko Choko Bon Bonin suhteen kaikki kunnossa.

Minusta ei ollut lainkaan kurjaa palata. Olin etukäteen ajatellut, että mitä sitten, jos Suomi tuntuisi niin ylivertaiselta ja ihmiset niin ihanilta, etten kerta kaikkiaan tahtoisi palata ja luopua kaikista synnyinmaan ihanuuksista? 40 tunnin matka meni tavallisessa horroksessa. Katselin elokuvia, luin ja nukuin. Yhtäkkiä pitkä matka oli takanapäin ja näin Andit allani. Olimme lähestymässä Santiagoa. En ollut yhtä jännittynyt kuin Helsingin yllä, mutta oli ihan kotoinen tunne. Kentällä hain tavarani ja koiran ja molemmat olivat kunnossa. Vaihdoin kotimaan lentojen puolelle ja laitoin tavarani ja koiran Concepcionin koneeseen. Vielä kolme varttia ja olisin lähempänä kotia.
---
Aloin nähdä ikkunasta merta ja tuttuja paikkoja. Yhtäkkiä tajusin, että minun teki ihan hirveästi mieleni merenherkkuja ja chileläistä ruokaa! Sisääni tuli lämmin tunne: Ihanaa asua tässä vuorien ja valtameren maassa! Minulla oli aivan erilainen olo kuin olin etukäteen kuvitellut. Olin kuvitellut, että "maailman hienommaista ja rikkaimmasta maasta" palatessani kurjaan ylemmän tulotason kehitysmaahan, olisin ihan romuna. Vertaisin vain sitä kaikkea yltäkylläisyyttä, jossa ihmiset, perheeni ja kaverini Suomessa elävät siihen, mitä minun elämäni Chilessä on. - Ja pöh! Ei tullut mieleenikään verrata. Suomi ja Chile ovat hyvin erilaisia, mutta hyviä molemmat. Chilessä on ehkä enemmän huonoja puolia kuin Suomessa, mutta rakas se silti jo minulle on. Ei synnyinmaata ja kotimaata voi oikein verrata toisiinsa, sillä tunteita ei voi järjellä ymmärtää. Joskus ihminen voi olla savimajassakin onnellisempi kuin palatsissa (vai voiko?)

Niinpä. MINÄ PARANIN! Olen ollut nyt Chilessä melkein kaksi kuukautta ja nämä kaksi kuukautta olen ollut onnellinen. Olo on ollut kevyt ja tasapainoinen. Suomeen ei ole ollut ikävä. Kyllä minä tiedän, miten hienoa siellä on ja miten asiat ovat hyvin. Kaipaan perhettäni ja ystäviäni, mutta netin kautta voimme pitää yhteyttä kuten ennenkin. Enää en vertaa niin kuin ennen. Vaikka laatu ei täällä ole lähellekään sitä mitä Suomessa, olen oppinut, että ei kaiken tarvitsekaan olla huippulaatua, jotta ihminen voisi olla onnellinen. Suomessa ihmiset vaativat huippua kaikessa, merkkituotteita, hypermuotoilua, parhaita materiaaleja - ja ovatko he onnellisempia? Tällä elämänkokemuksella voin sanoa, etten nähnyt yhtään sen onnellisempia naamoja kuin täälläkään. Näin ihan yhtä paljon surua, ahdistusta ja kärsimystä kuin täälläkin. Yhtä paljon iloa ja onnea kuin täälläkin.
---
Mieheni ja hänen siskonsa olivat minua vastassa kentällä. He veivät minut suoraan kalastajakylään syömään merenherkkuja (tietämättä, että olin ajatellut asiaa koneessa)! Sitten pääsin suihkuun ja sitten lähdimme ajamaan kohti Peikkokukkulaa. Puolinuhjuinen ravintola tuntui kotoisalta, ikkunasta näkyvät Tyynen meren aallot upeilta, liian pieni kylpyamme kälyn luona tutulta ja vaikka tuoreessa muistissa oli vanhempieni hieno tilava kylpyhuone ja Suomen siistit ravintolat, en nähnyt Chileä silti huonompana. Niin me köröttelimme kiemuraista maantietä Peikkokukkulalle ja tunsin palaavani KOTIIN!


Seuraavana päivänä lähdin Yumbeliin kauppareissulle. Astuin kauppaan, jota olen aina parjannut valikoiman vähyydestä. Nuuhkin tuttuja hajuja ja löysin kaikki tutut tavarat tutuista paikoista. Tajusin, miten paljon sielläkin oli valikoimaa. Eivät ne Suomen "pikkusiwatkaan" paljon sen kummoisempia ole. Aiemmin olin verrannut ilmeisesti pikkukaupungin pikkukauppaa Stockmannin herkkuosastoon;) Hymy huulessa astuin kaupasta ulos ja katselin koulun oppilaiden cueca-esitystä kadulla. Tutunkuuloiset sävelet leijailivat korviini. Heitin kauppakassit takapenkille ja nousin lava-auton rattiin.

11 kommenttia:

  1. Kiva ja positiivinen postaus.Ainahan se näin on ulkosuomalaisilla,jossain vaiheessa,etenkin jos ei ole pitkään ollut Suomessa,se saattaa näyttäytyä ihan paratiisina.Kaikissa maissa on sekä huonoja ja hyviä puolia;joissain enemmän ja joissain vähemmän,ja on oikeastaan ihanaa kun on kaksi kotimaata,ja pitää niiden molemmista hyvistä puolista,niiden huonojen puolien lisäksi.

    VastaaPoista
  2. Kiva postaus ja paljon samaa miten ajattelen ja koen itsekin. Olen pisimmilläni ollut suomesta pois vain kaksi vuotta enkä osaa edes kuvitella millaista se olisi viiden vuoden tauon jälkeen.

    Eteläamerikassa on paljon samaa kuin meillä pohjoisafrikassa eli hyvin osasin samaistua postaukseesi.

    VastaaPoista
  3. Olipa ihana kirjoitus!

    Vaikka kayn Suomessa vuoden valein, tunnen olevani siella turistina minakin. Tuttua mutta niin kummallista kumminkin. Vaikkei elama varmaan taalla Pohjoismaissa kovin erilaista olekaan.

    Koti on taalla, enka osaisi ainakaan talla hetkella lahtea tuosta vaan takaisin Suomeen. Miksi ihmeessa lahtisinkaan, kun koti on taalla.

    Onnea parantumisen johdosta! :)

    VastaaPoista
  4. :) ihana lukea,että olet löytänyt kotisi <3

    VastaaPoista
  5. Hei Mia,
    postauksesi sai taas ajattelemaan paljon asioita.

    Sinun kotisi on siellä missä on sydämesi ja rakkaasi.

    Voisin verrata esim. omaa kohtaani vaikka suomessa olenkin. Kotiseudulla on kiva käydä, mutta paikka missä asun on enemmän kotini tällähetkellä.

    Ja sinulla on erilaista kun asut eri maassa, mutta periaate on varmaankin sama.

    Kauniisti taas kirjoitit.
    Mukavia kuvia sinusta täällä joita en ole nähnytkään.

    Olen vähän ollut poissa täältä blogilandiasta - mikä lie masennus välillä iskee eikä mikään huvita.
    Mutta onneksi masennus ei saanut voittoa ja täällä taas pyöritään mukana.

    Nämä sinun postauksesi saavat aina niin hyvälle tuulelle. (paitsi ne järistysjutut)

    Voi hyvin!

    VastaaPoista
  6. Tosi kiva ja positiivinen postaus. Hih, minä arvasin, että jossain vaiheessa sinäkin huomaisit kodin olevan siellä, missä on sydän :) Kirjoituksistasi paistoi viime talvena kova Suomen kaipuu, ehkä 5 vuotta on vähän liian pitkä aika olla poissa synnyinmaasta... Mutta parhaiten ulkomailla pärjää, kun tuntee elävänsä siellä vapaaehtoisesti eikä pakotettuna ja ymmärtää, että missä tahansa voi olla onnellinen, se riippuu vain omasta sydämestä ja asenteesta.

    VastaaPoista
  7. Olipas vaikuttava postaus. Sain ihan kyyneleet silmiini..Ihanaa kun olet onnellinen!

    VastaaPoista
  8. Ihanaa kun olet parantunut! :) Ma olen ollut pisimmillaan Suomesta poissa kaksi vuotta (viimeksi kavin siella 2008 kesalla) mutta nyt menee ainakin viela vuosi ennen kuin voi ajatella uutta matkaa. Valilla on ikava juuri niita ruokakauppojen valikoimia ym. mutta noin yleisesti ottaen taalla on hyva olla.

    Aina valilla miehen kanssa mietitaan lahdettaisiinko Suomeen pariksi vuodeksi toihin ja listataan plussia ja miinuksia. Meilla vaan on noi valtavat koirat, joita ei mihinkaan kerrostaloasuntoon voi vieda enka voi kuvitella jattavani niita kenenkaan hoitoon pariksi vuodeksi... :D Kokemuksena se olisi lapsille varmaan hyva; paasisivat suomalaiseen kouluun ja kieli sujuisi sen jalkeen ihan eri tavalla. Toisaalta sitten en voi kuvitella pistavani koko kotia taas pakettiin ja asettuvani johonkin tilapaisjarjestelyyn Suomessa... Tanne ollaan asettauduttu ja tuntuu silta, etta Suomeen mennaan vaan lomalle.

    VastaaPoista
  9. Samaa mieltä kuin muutkin eli olipas kiva postaus, ilolla luin sen!

    VastaaPoista
  10. Jeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeeee!!!!!!!!! <3 T. Mansikka

    VastaaPoista