Käsitöitä, tuunailua, chihuja ja muita koiruuksia, Michilandian kuulumisia, puutalon sisustamista, Peikkokukkulan luontoa, puutarhaa, palasia Chilestä, pohdintaa ja rakentamista, pienen pojan touhuja...

keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Outo talvipäivä

Tänään on ollut omituinen päivä. Olemme keskellä talvea, mutta ilma on ihmeellisen lämmin. Mittari näyttää varjossa 22 lämpöastetta. Se on ehkä enemmän kuin teillä siellä Suomen suvessa tänään. Koirat läähättivät auringossa ja me miehen kanssa söimme jäätelöä varjossa.

Kevät meillä alkaa virallisesti syyskuun 21. päivänä, joten on ihan liian aikaista näin lämpimälle päivälle. Onhan joka talvi aurinkoisia päiviä paljonkin, mutta normaalisti varjossa sentään on kylmä. Tänään olisi ollut ihanaa touhuta jotakin ulkona, mutta minä en jaksa edes käsivarttani nostaa. Makaan sängyssä ikkuna auki ja yritän löytää asennon, jossa selkään ei särkisi.

Nukuin taas huonosti viime yön, kun hyvää asentoa ei löytynyt. Aamulla kuitenkin heräsin täynnä tarmoa, vaikkakin kroppa kipeänä. Michilandiaan on taas alkanut ilmaantua enemmän tilauksia ja se tuntuu mukavalle. Yleensä touko-heinäkuu on todella hiljaista aikaa koiranvaatteiden suhteen ja se suo minulle hengähdystauon ja aikaa ja intoa muihin käsitöihin. Kun tilauksia sitten heinäkuun lopulla alkaa ilmaantua, huomaan aina, että olenkin täynnä uutta tarmoa ja vaatteiden ompelu tuntuu taas hauskalta.

Tällä viikolla on siis tilauksia alkanut tipahdella sähköpostiini ja nousinkin aamulla innoissani leikkaamaan kankaita. Viime viikolla mieheni kantoi kuistilta minulle keittiöön ison pöydän, jonka päällä voin leikata kankaita. Pöydän alle järjestimme aputyttöni kanssa taikakuutioista hyllyt, joille laitoimme kaikki useimmiten tarvitsemani kankaat. Loput jätin parvelle, jossa kangasvarastoni ja kankaiden leikkauspaikka normaalisti on. Jos en itse pääse kipuamaan sinne, niin täytyy sitten pyytää miestä tai aputyttöä. Nyt vielä kipuaminen onnistuu oikein hyvin, mutta kankaiden leikkaaminen lattialla ei. En pysty enää olemaan kauan kumarassa lattialla, kun vatsa ottaa vastaan ja alkaa sattua.

Leikkasinkin parit valjaat ja pari takkia, ompelin yhtä fleechupparia, tappelin saumurini kanssa ja sitten pitkin alkaa laittaa lounasta. Selkääni särki kovasti ja yhtäkkiä menetin kaikki voimani. Pallin päällä istuen ja tiskipöytään nojaten sain muutaman perunan kuorittua ja sopan tehtyä. En tahtonut pyytää miestä auttamaan, kun hän niin innoissaan rakensi ulkona kasvilavaa mansikoille. Tiedän itse, miten tärkeää on hyödyntää inspiraatio!

Pyysin miehen ja aputytön lounaalle. En kylläkään jaksanut laittaa pöytää, joten mies hoiti sen. Yritin istua syömässä, mutta selkään särki ja minua alkoi huimata. Oli pakko mennä sohvalle makaamaan. En jaksanut nostaa edes käsivarttani. Vauva potki mahassa ihan mahdottomasti ja kylkiluut tuntuivat liikkuvan ylöspäin. Olo oli todella heikko. Vähän ajan kuluttua kuitenkin sain syötyä soppani ja sitten menimme varjoon ulos syömään jäätelöä.

Nyt siis makaan sängyssä ja ihmettelen sekä tätä keväistä lämmintä päivää keskellä talvea että tätä heikkoa oloani. Toivottavasti olen huomenna kunnossa, sillä minulla on aamulla sokerirasitustesti Concepcionissa. Menemme miehen kanssa kahdeksi päiväksi Concepcioniin ja käly tulee meille talonvahdiksi.

Tänään tapahtui myös yksi merkittävä asia: minulle tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että tahdon nähdä poikamme pian! Tähän asti en ole voinut tajuta, että mahassani asuu joku, vaikka siellä jatkuva myllerrys käykin. En osaa kuvitella, miltä hän tulee näyttämään, vaikka olen ultrakuvan nähnytkin. En edes tahdo ajatella elämää vuoden tai kahden päähän, sillä koko elämänmuutos tuntuu niin mullistavalta. Olen toivonut, että raskaus kestää kauan, että se pelkäämäni synnytys olisi mahdollisimman kaukana tulevaisuudessa. Tänään kuitenkin vatsaa kouraisi sellainen positiivinen jännityksentunne: näemme poikamme parin kuukauden sisällä, si Díos quiere.

Tässä olen klinikan järjestämässä äitiysjumpassa.

6 kommenttia:

  1. Toivottavasti olosi on jo parempi ja muutenkin toivotan sinulle helppoa loppuraskautta! Voin ihan kuvitella että jo haluat nähdä pikku prinssisi!

    VastaaPoista
  2. Elät jännittäviä aikoja...:)
    Kaksi kuukautta menee hujauksessa.

    VastaaPoista
  3. Muistathan levätä aina ku siltä tuntuu <3

    Minkähänlainen sulonen nappisilimä sieltä ilimaantuukaan maailmaanne mullistamaan! Jännittävää <3

    VastaaPoista
  4. Ei ole ollenkaan paha asia, vaikka pienellä pelonsekaisella ajatuksella synnytykseen suhtaudutkin. Vaikka kävisit synnytysalissa kuinka monta kertaa, aina sinne meno jollakin lailla jännittää tai jopa pelottaa.
    Onhan siinä tilanteessa, kun lastaan maailmaan saattaa, niin lähellä elämän ja kuolemankin rajaa. Kun meillä äideillä on mielessä tuon tilanteen ainutkertaisuus, kohdistamme kaikki voimavaramme siihen synnytyksen hetkeen ja selviämme siitä. Loppuraskautta kohti lisääntyvä into päästä "töihin" ja saada aikaan valmista, enteilee sekin hyvin onnistuvaa ja etenevää synnytystä. Vielä kun muistaa supistusten ankaruudessa, että mitä kovemmin tekee kipeää, sen nopeammin saan lapsen syliini.
    Sitten jos synnytyksen pelko alkaa liikaa vallata ajatuksia, on hyvä puhua asiasta jonkun kokeneemman kanssa - ei välttämättä miehensä, jos tämä ei ole koskaan ollut synnytyksessä mukana. Miehet kun saattavat olla enemmän vauhkoja synnytyspelon kanssa kuin lasta vatsassaan kantava.
    Kun ajatuksissaan varautuu kaikenlaiseen synnytyksen suhteen, se meneekin odotettua nopeammin, helpommin ja kivuttomammin.
    Sekin on suuri lohtu synnytyssaliin päästyä, että sieltä tullaan yllättävän nopeasti ulos - lapsen kanssa.
    Sinulla on niin jalat maassa odotuksesi kanssa, että kaikki menee todella hyvin. (Sen voi päätellä jo noista "raskaustesti"-jutuista.)
    Mansikoita Suomesta Sinulle!

    VastaaPoista
  5. Yaelian: Äh, ei ole paljon parempi olo, kun on nyt flunssakin pukkaamasssa päälle :(

    Malla: Onneksi minä saankin levätä aina kun siltä tuntuu. Asia taitaa sitten muuttua, kun vauva on talossa... Miten siihenkin sitten tottuu?

    Sirkku: Kiitos ihanasta kommentistasi! Käyn itse asiassa puhumassa synnytyspelosta kahdenkin erilaisen asiantuntijan kanssa. En ole kauheasti vielä stressanut asiaa kuitenkaan. Pelkään kipua ja toivon epiduraalin auttavan hyvin! En tiedä, osaanko ajatella kovan kivun keskellä, että mitä enemmän sattuu, sitä nopeammin vauva on sylissä.

    Minäkin uskon, että minulla on jalat aika hyvin maassa, sillä ruusuisia kuvitelmia minulla ei ole koskaan ollut raskaudesta eikä vauva-ajasta. Siksi varmaan olen näin pitkään odottanutkin ;)

    VastaaPoista
  6. Kun olet selvittänyt itsellesi, että pelon syy on pelko kipuun, on asia helppo hoitaa synnytyksessä, kun se tiedetään.
    Lähes kaikilla epiduraali (tai sopiva muu kivunlievitys) tekee olon varsin siedettäväksi, eikä silloin enää juuri voi puhua synnytyskivusta. Itse olen näistä kolmestatoista synnyttänyt muutaman (en muista tarkkaan, montako) epiduraalipuudutuksen avulla ja minun kohdallani se toimi vieden kiputuntemuksen kokonaan pois. Ainoastaan loppuvaiheessa täytyi sitten tukeutua kätilön sanoihin, kun ei itse tuntenut, missä vaiheessa mennään ts. "missä vauva oli tulossa". Eli kätilö kertoi, milloin voi alkaa ponnistaa, kun itse ei sitä vaihetta pystynyt puudutukselta tunnistamaan.
    Ei ole tarkoitus tällä vuosituhannella enää saada aikaan synnytyskammoa hoitamattoman kivun takia.
    Kyllä synnytys voi olla täysin kivuton ilman minkäänlaista kivunlievitystä, supistuksineen kaikkineen: meidän kahdeksas lapsi syntyi alle kolmessa tunnissa ensimmäisestä supistuksesta laskien. En voinut puhua kivusta missään vaiheessa - jaa, jos ei lasketa synnytyksen jälkeen kipeytynyttä kurkkua, mikä tuli kipeäksi, kun huusin niin voimallisesti kolmen ponnistuksen välillä, ennenkuin yli nelikiloinen vauva hujahti maailmaan.

    Mansikka-aika jatkuu vielä täällä.

    VastaaPoista