Outo talvipäivä

Tänään on ollut omituinen päivä. Olemme keskellä talvea, mutta ilma on ihmeellisen lämmin. Mittari näyttää varjossa 22 lämpöastetta. Se on ehkä enemmän kuin teillä siellä Suomen suvessa tänään. Koirat läähättivät auringossa ja me miehen kanssa söimme jäätelöä varjossa.

Kevät meillä alkaa virallisesti syyskuun 21. päivänä, joten on ihan liian aikaista näin lämpimälle päivälle. Onhan joka talvi aurinkoisia päiviä paljonkin, mutta normaalisti varjossa sentään on kylmä. Tänään olisi ollut ihanaa touhuta jotakin ulkona, mutta minä en jaksa edes käsivarttani nostaa. Makaan sängyssä ikkuna auki ja yritän löytää asennon, jossa selkään ei särkisi.

Nukuin taas huonosti viime yön, kun hyvää asentoa ei löytynyt. Aamulla kuitenkin heräsin täynnä tarmoa, vaikkakin kroppa kipeänä. Michilandiaan on taas alkanut ilmaantua enemmän tilauksia ja se tuntuu mukavalle. Yleensä touko-heinäkuu on todella hiljaista aikaa koiranvaatteiden suhteen ja se suo minulle hengähdystauon ja aikaa ja intoa muihin käsitöihin. Kun tilauksia sitten heinäkuun lopulla alkaa ilmaantua, huomaan aina, että olenkin täynnä uutta tarmoa ja vaatteiden ompelu tuntuu taas hauskalta.

Tällä viikolla on siis tilauksia alkanut tipahdella sähköpostiini ja nousinkin aamulla innoissani leikkaamaan kankaita. Viime viikolla mieheni kantoi kuistilta minulle keittiöön ison pöydän, jonka päällä voin leikata kankaita. Pöydän alle järjestimme aputyttöni kanssa taikakuutioista hyllyt, joille laitoimme kaikki useimmiten tarvitsemani kankaat. Loput jätin parvelle, jossa kangasvarastoni ja kankaiden leikkauspaikka normaalisti on. Jos en itse pääse kipuamaan sinne, niin täytyy sitten pyytää miestä tai aputyttöä. Nyt vielä kipuaminen onnistuu oikein hyvin, mutta kankaiden leikkaaminen lattialla ei. En pysty enää olemaan kauan kumarassa lattialla, kun vatsa ottaa vastaan ja alkaa sattua.

Leikkasinkin parit valjaat ja pari takkia, ompelin yhtä fleechupparia, tappelin saumurini kanssa ja sitten pitkin alkaa laittaa lounasta. Selkääni särki kovasti ja yhtäkkiä menetin kaikki voimani. Pallin päällä istuen ja tiskipöytään nojaten sain muutaman perunan kuorittua ja sopan tehtyä. En tahtonut pyytää miestä auttamaan, kun hän niin innoissaan rakensi ulkona kasvilavaa mansikoille. Tiedän itse, miten tärkeää on hyödyntää inspiraatio!

Pyysin miehen ja aputytön lounaalle. En kylläkään jaksanut laittaa pöytää, joten mies hoiti sen. Yritin istua syömässä, mutta selkään särki ja minua alkoi huimata. Oli pakko mennä sohvalle makaamaan. En jaksanut nostaa edes käsivarttani. Vauva potki mahassa ihan mahdottomasti ja kylkiluut tuntuivat liikkuvan ylöspäin. Olo oli todella heikko. Vähän ajan kuluttua kuitenkin sain syötyä soppani ja sitten menimme varjoon ulos syömään jäätelöä.

Nyt siis makaan sängyssä ja ihmettelen sekä tätä keväistä lämmintä päivää keskellä talvea että tätä heikkoa oloani. Toivottavasti olen huomenna kunnossa, sillä minulla on aamulla sokerirasitustesti Concepcionissa. Menemme miehen kanssa kahdeksi päiväksi Concepcioniin ja käly tulee meille talonvahdiksi.

Tänään tapahtui myös yksi merkittävä asia: minulle tuli ensimmäisen kerran sellainen olo, että tahdon nähdä poikamme pian! Tähän asti en ole voinut tajuta, että mahassani asuu joku, vaikka siellä jatkuva myllerrys käykin. En osaa kuvitella, miltä hän tulee näyttämään, vaikka olen ultrakuvan nähnytkin. En edes tahdo ajatella elämää vuoden tai kahden päähän, sillä koko elämänmuutos tuntuu niin mullistavalta. Olen toivonut, että raskaus kestää kauan, että se pelkäämäni synnytys olisi mahdollisimman kaukana tulevaisuudessa. Tänään kuitenkin vatsaa kouraisi sellainen positiivinen jännityksentunne: näemme poikamme parin kuukauden sisällä, si Díos quiere.

Tässä olen klinikan järjestämässä äitiysjumpassa.