Käännekohta

Aika tuntuu pysähtyneen. Istun rantatuolissa Peikkokukkulan talon edessä talviauringon lämmittäessä takaraivoani. Päälläni on vain pyjama, aamutakki ja kumisaappaat. Vihreä kolibri, jolla on kirkkaanpunainen päälaki, pörrää rosmariinipensaassa ja muissa kukissa. Urco-lintu katselee minua viereisestä omenapuusta punaisilla silmillään. Mieheni hakkaa polttopuita pienemmiksi. Linnut visertävät puissa. Auto on pakattuna jumppapallolla, vauvanistuimella, vaipoilla, pyjamillla ja kaikella sillä, mitä seuraavan viikon aikana tullaan tarvitsemaan. Edessä on suuri ja pelottava tapahtuma, jonka jälkeen aukeaa uusi, valtava elämä.

Olin eilen klinikalla kontrollissa, sillä 37. raskausviikko alkoi. Sanoin, että selkään särkee tavallista enemmän ja muutenkin tuntuu siltä kuin vauvan pää roikkuisi jo hirvittävän alhaalla. Syykin selvisi: vauva on valmis syntymään. Gynekologi jätti minut tutkimushuoneeseen vetämään housuja jalkaani ja meni toimistohuoneeseensa. Kysyin mieheltäni, olinko kuullut ja ymmärtänyt aivan oikein, sanoiko gynekologi todellakin, että vauva voi syntyä jo huomenna? Mieheni oli yhtä pökerryksissä kuin minä ja sanoi, että niin asia on. Toimistohuoneessa gynekologi sanoi, että meidän olisi nyt hyvä lähteä Peikkokukkulalle, hakea kaikki tavaramme ja tulla kälyn luokse Concepcioniin klinikan lähelle odottamaan synnytystä. Hän kysyi, olinko tuntenut supistuksia ja sanoin, etten ollut. Niitä kuitenkin on kuulemma täytynyt jo olla.

Minun tulisi varata aika gynekologille maanantaiksi siltä varalta, ettei synnytys ole käynnistynyt  viikonlopun aikana. Käsiäni alkoi täristä. Meidän piti mennä mieheni kanssa ostoksille klinikalta, minun piti hankkia taas materiaaleja töihini ja muutakin. Suunnitelmat muuttuivat kertaheitolla. Nyt ei olisi järkeä tehdä muuta kuin palata Peikkokukkulalle. Koko kotimatkan olimme kuin puusta pudonneita. Olimme ajatelleet, että tämä olisi edessä kolmen viikon päästä, tai ehkä jopa viiden!

Kälyni riemastui uutisesta ja soitti parille siskolleen. Pian hän saisi nähdä ainoan veljenpoikansa! Hän alkaisi heti laittaa tavaroita valmiiksi. Sovimme, että käly tulisi seuraavana päivänä Peikkokukkulalle talon ja koirien vahdiksi ja sitten me lähtisimme Concepcioniin.

Illalla laitoimme kaiken valmiiksi autoon, sillä ajattelimme, että synnytys voisi käynnistyä jo yöllä. Minulla ei kyllä ollut lainkaan sellainen tunne, mutta tarkkailin kaikkia oireitani. Onkohan minulla nyt vähän huono olo? Onkohan mahani menossa sekaisin? Onkohan tämä nyt harjoitussupistus? Oikeasti olin kuitenkin ihan tavallinen, hieman tavallista väsyneempi vain. Pesin vielä kylpytakkini, sukkia ja pyjaman. Tarkistin, että klinikan antamasta tarvikelistasta kaikki on mukana. Ompelimpa vielä pussukan vauvan tavaroillekin. Ja rukoilin koko ajan, ettei mitään tapahtuisi vielä tänä yönä!

Yön nukuimme molemmat todella huonosti. Minun kylkiluihini ja vatsan sivuihin sattui ja mieheni taas oli hermona jokaisesta liikkeestäni. Hän kertoi aamulla, että kun liikutin jalkojani äkkiä, hän kuvitteli, että vauvan jalka oli jo ulkona! Viideltä aamulla luovutimme. Mieheni sanoi menevänsä tekemään tulen takkaan ja torkkuvan sohvalla, jos pystyisi. Minä taas otin kirjan käteeni ja aloin lukea. Joskus seitsemän aikaan nukahdin uudestaan pariksi tunniksi.

Nyt on kello kaksitoista päivällä ja istun aurinkotuolissa talon edessä. Odotamme kälyä tulevaksi. Syömme lounasta ja sitten mieheni vielä lähtee hoitamaan asioita Yumbeliin. Taika-koira makaa jaloissani ja minä nautin talviauringon lämpöisistä säteistä sekä kaikenmaailman eritavalla sirkuttavista linnuista. On pysähtynyt tunnelma. Ei ole kiire mihinkään. Edessä on vain odottelua. Mitenköhän monta päivää meidän täytyy odotella Concepcionissa kälyn luona? Jokainen päivä tulee varmaan olemaan aika piinallinen jännityksen takia. Mieluiten olisin kotonani, mutta gynekologin ja kaikkien muidenkin mielestä on parempi meidän hermoillemme, että olemme klinikan lähellä. Peikkokukkulalta on reilun tunnin matka ja tie on huono. Mitä jos maantiellä tapahtuisi jotakin?

Eilen illalla laitoin korisängyn valmiiksi sänkymme viereen. Olin juuri saanut pehmusteen valmiiksi laitoihin ja olin laittanut kälyn antamat lakanat koppaan. Verhoja en ole ehtinyt tehdä, sillä kuvittelin minulla olevan vielä aikaa. Hoitopöytäkin tulee vasta muutaman viikon kuluttua Santiagosta. Saapa nähdä, ehdimmekö huomenna käydä ostamassa hoitoalustan vauvaliikkeestä.

Nyt istun tässä ja tajuan olevani elämäni käännekohdassa, pysähtyneessä tilassa. Entinen on melkein takana ja tuleva melkein käsinkosketeltavan lähellä. Kun palaamme kotiin, emme palaa kahdestaan, vaan kolmestaan (si Dios quiere!) Meistä on sitten tullut perinteisessä mielessä oikea perhe. Koiravauvojen lisäksi meille tulee oikea ihmisvauva.

Aurinko meni pilveen. Minun on aika mennä laittamaan perunat tulelle. Käly tulee pian broilerin kanssa. Tavallinen elämä jatkuu, vaikka kaikki tulee pian muuttumaan!