Superodottajat, jotka eivät koskaaan valita

(sekä omien vaivojeni analysointia - sorry!)

tyynykeko josta kerron tekstissäni

Olen törmännyt netissä superodottajiin, joiden mielestä sellaiset naiset, jotka valittavat raskausvaivoista tai pelkäävät synnytystä, eivät edes ansaitse tulla äideiksi. Vahvat naiset kehuvat, miten eivät ole kertaakaan valittaneet oksennuksistaan, kivuistaan ja vaivoistaan koko raskausaikana. Nämä vahvat naiset ovat tietenkin VAIVOISTAAN HUOLIMATTA rakentaneet raskausaikanaan kaksi taloa, käyneet töissä, pyörittäneet siinä sivussa yksityisyritystä ja lentäneet omatoimisille kaukomatkoille vielä viimeisen raskauskuun aikana tehden neljänkymmenen asteen lämpötilassa 15 kilometrin lenkkejä. Tai sitten nämä naiset ovat maatalonemäntiä, jotka ovat oksentamisestaan ja lonkkavaivoistaan HUOLIMATTA kyntäneet pellon, lypsäneet joka aamu sata lehmää, hoitaneet siinä sivussa 11 lastaan sekä pyörittäneet maatilamatkailuyritystä vielä viisi minuuttia ennen synnytystä.

Minä tässä mietin, että onko tuollaisia naisia oikeasti olemassa? Tietävätkö he mistä he puhuvat? Nimittäin on olemassa oksentamista ja OKSENTAMISTA, on olemassa selkäsärkyä ja SELKÄSÄRKYÄ, on olemassa kipuja ja KIPUJA. On helppoa vähätellä vaikka toisen odottajan alkuraskauden huonovointisuutta, jos itse on oksentanut kolme kertaa, eikä ole vertailukohtaa siihen, millaista taistelua se voi toisella olla. Tai jos vaikka pärjää selkäsärkynsä kanssa sillä, että ottaa silloin tällöin paracetamolin, kun taas toinen ei oikeasti pääse kävelemään, kun selkä ei kestä. Uskon, että superodottajia on olemassa, mutta uskon myös, että he ovat päässeet oireiden ja kipujen kanssa helpommalla kuin moni muu odottaja. Jos OIKEASTI on todella kipeä tai oksentaa aamusta iltaan, en usko kenenkään saavuttavan supersuorituksia.

Minulla itselläni on ollut keskinkertainen raskaus. Tämä ei ole ollut niin helppoa, kuin etukäteen kuvittelin. Alkuraskauden ajan pääsin helpommalla kuin olin kuvitellut, pientä ja suurempaa yökötystä oli, mutta ei tarvinnut oksentaa. Myös pahoinvointi oli aivan kestettävää.

Luin netistä, kun joku nainen kirjoitti, että häneltä ei enää heru myötätuntoa ihmisille, joilla on muutaman päivän oksennustauti. Kyllä se pitää kestää, kun hän on kestänyt monen kuukauden jokapäiväisen oksentelun raskausaikanaan. Minusta ihmiset ajattelevat hyvin yksinkertaisesti. Kuvitellaan, että kaikista ihmisistä tuntuu samanlaiselle kuin itsestä; koska kerran minä kestän, niin kyllä toisenkin täytyy kestää. Mutta kun asia ei ole niin!

Itse analysoin pahoinvointiani alkuraskauden aikana ja se oli aivan erilaista kuin oksennustaudissa. Ottaisin kymmenen kertaa mieluummin alkuraskauden pahoinvoinnit kuin mahataudin tai salmonellan pahoinvoinnit! Ainakin minulla raskauspahoinvointi oli aivan erilaista kuin sairaudesta johtuva pahoinvointi. Salmonellassa ja mahataudissa huimaa, kiertää, oksettaa, yököttää, pyörryttää, ei pysty keskittymään edes lukemiseen, kun kirjaimet hyppivät riveillä – ja sitten on tehtävä peti pytyn viereen... Raskausaikana taas ainakin minä elin aivan normaalia elämää ja yökötys iski aivan yllättäen etukäteen varoitamatta. Ei tarvinnut kärvistellä pitkiä aikoja. Paha olo tuli ja meni. Hampaidenharjaus oli vähän hankalaa, mutta kun se oli ohi, yökötyskin meni ohi. Pari kertaa yökkäsin maha krampaten, mutta sitten taas helpotti. Tiedän kuitenkin ihan omista tutuistani naisia, jotka joutuvat raskausaikoinaan tiputukseen, koska kaikki, myös vesi, tulee ylös. Tiedän, että näitä naisia pelottaa tulla raskaaksi uudelleen, sillä he eivät tiedä, kestävätkö uudestaan kaikki oksentamiset ja sairaalareissut. Uskotteko, että nämä tippaletkun päässä olevat naiset valittavat aiheetta? Että heillä on ihan vain pikkaisen huono olo? Että nämä supernaiset lypsäisivät siltikin 100 lehmäänsä ja rakentaisivat kaksi taloa, jos heillä olisi tällaiset oireet?

Raskauden toinen ja kolmas kolmannes minulla on sujunut muuten hyvin, mutta käveleminen kodin ulkopuolella tuottaa hankaluuksia. Jokainen ottamani askel painaa rakkoon niin kovasti, että tunne on erittäin epämiellyttävä. Tämän voin sanoa raskauteni ylivoimaisesti ikävimmäksi vaivaksi. Se vaikuttaa normaaliin elämään, sillä ei tee mieli lähteä mihinkään. Käveleminen on tuskaa. Selkäsärynkin kanssa eläisin mieluummin. Jotkut onnelliset saavat kärsiä rakkovaivasta vasta viimeisinä viikkoina, mutta minä olen saanut elää sen kanssa puolet raskaudesta. Nyt viimeisenä kuukautena vaiva on tietenkin kohonnut uudenlaisiin sfääreihin! Aiemmin hampaita kiristäen leikin superodottajaa ja menin keskustaan bussilla, kävelin ja hoidin asioitani entiseen malliin, vaikka pahalta tuntui. Pari viikkoa sitten sille tuli stoppi. Palasin yhdeltä kaupunkireissulta kälyni luokse melkein itkien, kun alavatsaan vihloi niin kovasti. Hän kysyi, miksen soittanut häntä hakemaan. Sanoin, että tahdoin olla urhea ja pärjätä itse. Häntä huvitti. Ei minun tilassani tarvitse yrittää pärjätä yksin, jos siltä tuntuu. Siitä lähtien mieheni onkin joutunut ajamaan minut liikkeiden ovelle, jotta saan ostokseni tehtyä. Liika kävely nyt vaan tuntuu fysiologiselta mahdottomuudelta!

Uskon, että tätäkin on sellaisen vaikeaa ymmärtää, jolla on vain ollut pientä painetta rakossa silloin tällöin raskausaikana. Miten sellaista nyt muka ei voisi kestää? Minä olen saanut viimeisten kuukausien aikana nauttia kolme kertaa kävelemisestä ilman kyseistä vaivaa! Kerran tienylityksen ajan, kerran klinikalta bussipysäkille kolme minuuttia ja kerran viisitoista minuuttia täällä Peikkokukkulalla! Tuntui niin kevyelle ja sillä hetkellä taas tajusin, että odottajan, joka saa aina kävellä tällä tavalla ilman painetta, on varmasti täysin mahdotonta asettua minun housuihini (eikä varmaan edes tahtoisi kokeilla)!

Juttelin eilen kaverini kanssa puhelimessa ja kyselin häneltä, millaista hänen loppuraskautensa oli. Hän muisti ikävimpänä asiana närästyksen. Niin me koemme asiat eri tavoin! Kun minulta kysellään vointia, en edes muista mainita jokailtaista närästystä, sillä koen sen niin pieneksi asiaksi. Otan pullosta närästyslääkettä ja sillä selvä! Eli joko minun närästykseni on paljon lievempää kuin hänen tai hän ei ole ottanut siihen lääkettä, mutta ei tulisi minulle mieleenikään vähätellä sitä, miten ikävältä hänestä se on täytynyt tuntua.

Minä aloin ajatella tätä valittamisasiaa oikein kunnolla eilen, kun menin nukkumaan. Tutuistani on moni päässyt kipujen ja vaivojen kanssa helpommalla kuin minä ja kyllä täytyy sanoa, että olen ihan hiukan kateellinen. Minä olisin halunnut olla sellainen reipas terve odottaja, joka valkoinen hame liehuten juoksisi maha kauniisti pömpöttäen aurinkoisella rannalla sininen meri taustalla. Minä olen aina elänyt terveellisesti, olen suhteellisen hyväkuntoinen ilman liikuntaharrastuksiakin. Tykkään terveellisestä ruuasta. En valvo myöhään jne. Minullehan kuuluisi tulla helppo raskaus? No, ei minulla mikään vaikea raskaus olekaan ollut, vaan keskinkertainen, kuten jo mainitsin. Mutta silti! Oloni on ollut keskinmäärin vaikeampi kuin monella tutullani, enkä usko sen johtuvan siitä, että olen kovempi valittamaan tai että kestokykyni on heikompi kuin jollakin muulla. Voiko kaverini tulla sanomaan minulle, että olen hirveä valittaja, kun ruikutan selkäsärkyäni? Kun ei hänelläkään selkä särkenyt, niin miten voi minulla niin kovasti särkeä? Ja voiko superodottaja tulla sanomaan minulle, että en ansaitsisi edes saada lasta, kun valitan sellaisesta pikkujutusta kuin selkäsärystä?

Olen myös pohtinut sitä, että 50-kiloisen ja 100-kiloisen naisen vauvat ovat syntyessään suunnilleen samankokoisia. Jotkut kauhistelevat sitä, miten vatsani on iso. Tosiasiassa kun olen raskaana olevien naisten seurassa joogassa ja klinikalla, vatsani ei näytä sen isommalta kuin kenenkään muunkaan, kun vertailukohtia on vieressä. Kun taas olen yksin jossakin, pyramidini kieltämättä on aika vaikuttava. Mutta jos minun vatsani otettaisiin pois minusta ja liitettäisiin se vaikka 80-kiloisen naisen etumukseen, niin se sama vatsa ei enää näyttäisikään lainkaan isolta. Eli se, jos minusta todella tuntuu RASKAALTA, niin kai se voi johtua myös siitä, että alle 50-kiloiseen kroppaan liimataan yhtäkkiä samankokoinen uloke, kuin paljon isompaan kroppaan voitaisiin liittää! Minulla on paino noussut 15 kiloa ja koko kilomäärä on tullut keskivartaloon. Tunnen naisia, joilla paino on noussut raskausaikana viisi kiloa! Ajatelkaa, mikä ero on siinä, miten raskaalta tai kevyeltä kroppa tuntuu ja miten selkä jaksaa. Superodottaja varmaan on saanut nauttia tällaisesta pienestä painonnoususta joka ei vaikuta päivittäiseen jaksamiseen mitenkään...

Minä olen kiitollinen siitä, että raskauteni on mennnyt näin hyvin. Kaikki vaivani ovat olleet aivan kestettävissä, enkä ole koko kahdeksan kuukauden aikana ottanut kuin yhden paracetamolin! Selkääni särki tuolloin niin kovasti ja automatka oli edessä. Otin lääkkeen ihan kestääkseni automatkan ja se kannatti. Olen myös kiitollinen silloin, kun luen oireista ja vaivoista, joita muilla on, mutta minulla ei ole. Minulla ei tule mieleenkään asettaa kyseenalaiseksi näiden muiden naisten kestokykyä tai tuntemuksia. Millaisia ne netissä kirjoittelevat superodottajat ovat oikeassa elämässä? Mikseivät he ymmärrä, ettei raskaus ole kaikille samanlainen?

Minä olen nukkunut raskauden alusta saakka huonohkosti. Se alkoi jo ennen kuin tiesin olevani raskaana. Täytyy siis olla jokin hormonaalinen muutos. Huonohko nukkuminen ei kuitenkaan ole haitannut minua, sillä olen kuitenkin saanut aina nukkua riittävästi, uni vain katkeilee. Nyt kuitenkin reilun viikon ajan olen nukkunut erittäin huonosti. Vatsa on niin iso, että sitä ei enää saa hyvään asentoon. Kylkiluita jomottaa, vatsan sivuun viiltää, alaselkä särkee, vessaan pitää nousta tunnin-parin välein. Tämä alkoi heti, kun laskettuun aikaan oli enää kuukausi. Kolme yötä menivät kivuissa ja kolmantena päivänä mielialani alkoi laskea. Sanoin monta kertaa miehelleni, että tähän asti kaikki on mennyt ihan kivasti ja hyvällä mielellä, mutta nyt tuntuu pahalta. Sattuu ja väsyttää koko ajan. Minulla oli tunne, että vauva roikkuu jo haarojen välissä, paine on välillä niin suuri. Sitten keksin uuden nukkuma-asennon. Tarvitsen siihen seitsemän tyynyä. Asettelen ne keoksi niin, että nukun kyljelläni ja ylävartalo melkein puoli-istuvassa asennossa. Sainkin nukuttua ilman kipuja ja heti seuraava päivä tuntui paljon paremmalta! Siitä saakka olen nukkunut seitsemän tyynyn kanssa, välillä paremmin ja välillä huonommin.

Ei tällaistakaan säätämistä voi ymmärtää nainen, jolla ei ole ollut vaikeuksia saada hyvää asentoa. Sen tajusin eilen illalla. Minulla nimittäin ensimmäisen kerran reiluun viikkoon oli ihan hyvä olo nukkumaan mennessäni. Ei särkenyt kylkiin ja mieheni oli hieronut alaselkääni niin, ettei se sattunut lainkaan. Tajusin, ettei minun tarvitsisi asetella tänä yönä seitsemää tyynyä keoksi. Laitoin tyynyn vain mahan alle ja jalkojen väliin. Tuntui niin normaalilta! Tajusin sillä hetkellä, että jos pääsisin aina näin helpolla, en ehkä minäkään ymmärtäisi, miten hankalaa joillakin muilla voi olla. On niin vaikeaa asettua toisen kenkiin silloin, kun itse pääsee helpommalla. Toivottavasti ne superodottajatkin ymmärtäisivät sen!

Miten te Peikkokukkulan blogin lukijat? Oletko mielestäsi päässyt helpolla vai onko ollut vaikeat raskaudet? Mikä on ollut inhottavin oire? Oletko kohdannut vähättelyä? Vai kehtaatko myöntää, että olet itse päässyt niin helpolla, ettet usko muiden odottajien oireisiin, vaan uskot heidän olevan turhasta ruikuttajia?

Keskiviikkoterveisin eräs, jonka kylkiluita nuijitaan nytkin ihanasti ;)