Curantopata porisee

Kukkulayhdistyksen curantosta innostuneena päätimme järjestää omat curantobileet. Pyysimme yhtä kukkuloiden señoraa tekemään meille kaksi isoa tuhkan alla paistettavaa tortillaa (iso paksu painava leipä) sekä ison kasan sopaipillas-leipiä (rasvassa uppopaistetuja leipiä). Lainasimme myös ison kattilan kukkulayhdistykseltä. Kaksi mieheni siskoa sekä toisen aikuiset lapset ja heidän lapsensa sekä kaksi ystäväämme tulivat Peikkokukkulalle aamupäivällä. Kälyni oli organisoinut ruuat ja he tulivatkin autot täynnä perunoita, simpukoita, lihoja, salaatteja yms. Käly toi vielä syvät isot lautaset, sillä meillä on vain kuusi aika pientä soppalautasta, eikä niistä ole mihinkään curantoa syödessä!

Tähän aikaan vuodesta sää on vaihtelevaa ja toivoimmekin, ettei sataisi. Olimme iloisia, kun heräsimme kylmään aurinkoiseen aamuun. Järjestimme tuolit nuotiopaikan ympärille ja mieheni alkoi viritellä tulta. Sitten sukulaiset ja ystävät jo saapuivatkin. Tavarat purettiin autoista ja osa alkoi pilkkoa ja pestä salaatteja, osa pestä simpukoita, osa kuoria perunoita jne. Pikkupojat kirmasivat ja riehuivat tapansa mukaan.

Minä hieman yliarvioin voimani, enkä päässyt kunnolla enää kävelemään kahden aikoihin iltapäivällä, kun alavatsaan vihloi niin mojovasti. Minun pitikin sitten olla sohvalla puoli-istuvassa asennossa melkein loppuilta, mutta silti oli kivaa. Tietenkin juttelimme naistenjuttuja ja naiset kertoivat synnytyksistään, jotka melkein kaikki ovat maan tavan mukaan olleet keisarileikkauksia.

Curanto onnistui hyvin, salaatit ja pebret olivat herkullisia. Kaikilla oli hauska päivä. Kun ilta alkoi pimetä, pikkupoikia alkoi pelottaa, sillä heille oli kerrottu, että Peikkokukkula on täynnä peikkoja ja tonttuja. Chilessä uskotaan niiden olevan pahoja. Yksi äiti tulikin kysymään minulta poikansa kanssa, että eikö olekin hölynpölyä se, että täällä olisi peikkoja ja tonttuja. Äiti vilkutti minulle silmää niin, että minun olisi pitänyt tajuta sanoa, ettei täällä mitään ole. Minä vastasin, että kyllä täällä on paljonkin peikkoja ja tonttuja, mutta ne ovat kaikki hyviä! Ne tulevat kaikki Suomesta ja ne suojelevat lapsia, eläimiä ja luontoa. Niitä ei tarvitse lainkaan pelätä. Pyysin poikaa katsomaan tekemäni peikon kilttejä kasvoja. Äiti siinä sitten yritti rohkaista poikaansa, että kuulihan hän, mitä Mia-täti sanoi, ne ovat kaikki pelkästään kilttejä! En minä aio mennä vesittämään kenenkään mieliksi koko Peikkokukkulan ideaa. Mitä ideaa on peikottomassa Peikkokukkulassa? Hassua se olisi senkin takia, että Peikkokukkulalla on ihan oikeasti tekemiäni isoja peikkoja siellä täällä puiden välissä ja kaikki ne voivat nähdä. Kyllä chileläisetkin lapset voivat kuulla uudenlaisia versioita asioista, eikö niin?

Ei ainoastaan ihmisillä ollut kiva päivä, vaan myös koirat nauttivat. Kälyn pojan perhe toi mukanaan heidän Baltasar-mäyräkoiransa. Saksanpaimenkoiramme Luna ystävystyi heti Baltasarin kanssa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä! En ole koskaan nähnyt Lunan leikkivän niin innoissaan kenenkään vieraan koiran kanssa. Baltasar liehitteli Lunaa ja Luna läpsi tätä varovasti isolla käpälällään. Ne juoksivat ympäriinsä innoissaan. Toisen kälyni Aaron-chihu taas otti koko päivän valtataisteluna. Sen piti alistaa Baltasaria aivan koko päivän! Aaron oli kuin mikäkin perskärpänen kiinni Baltasarin takamuksessa. Seita katseli menoa rauhallisesti jaTaika piilotteli tapansa mukaan ulkorakennuksen lattian alla. Se ei varmaanakaan nauttinut kovasti päivästä. Taika käyttäytyy aina tuolla tavoin, kun reviirille tulee vieras koira. Chihuahuat joutuivat olemaan suurimman osan päivästä huoneissaan ja tarhoissaan, sillä ne ahdistuvat kovasti pikkupoikien jahtaamisleikeistä. Kaikilla on turvallisempaa, kun minikoirat eivät pyöri jaloissa. Illalla sitten isoimmat ja rauhallisimmat chihut pääsivät mukaan pippaloihin, kun poikienkin meno oli hieman rauhoittunut.

Koko konkkaronkka lähti ajamaan takaisin Concepcionia ja Los Angelesia kohti illalla ja me jäimme mieheni kanssa kahdestaan. Menimme istumaan nuotiolle ja päästimme kaikki koirat räksyttämään peikoille ja tontuille, jotka pimeässä hipsuttelivat. Puhuimme siitä, miten outoa on se, että seuraavan kerran, kun näemme tämän saman porukan, meitä ei enää olekaan kaksi, vaan kolme (si Dios quiere!) On niin kamalan ihmeellistä, että yli kymmenenvuotinen kahdenkeskinen taipaleemme muuttuukin kolmannen kanssa jaettavaksi! Siirryimme kylmästä pimeästä illasta sisälle takan lämpöön, eikä mieheni laittanutkaan tapojensa mukaan TV:tä mölisemään. Hän antoi uutisten mennä sivu suun. Istuimme vaan sohvalla ja ihmettelimme hiljaisuutta. Äsken talo oli ollut täynnä ihmisiä, liikettä ja melua ja nyt oli niin rauhallista.

Juttelimme ajoista, jolloin mieheni vielä asui USA:ssa ja minä Suomessa. Niin paljon on näihin vuosiin mahtunut. Ei ainakaan voi sanoa, ettemme olisi ehtineet elää ja nauttia nuoruudesta ennen suurta elämänmuutosta!

Curantossa: sipulia, jänistä, porsasta, makkaroita, simpukoita, kanaa ja valkoviiniä. Melkoinen soppa suomalaisen mielestä, mutta uskomatonta kyllä, se on hyvää!

Tässä kuvassa valmis curanto. Kun tätä söi lautasellisen neljältä iltapäivällä, niin vielä seuraavanakaan aamuna ei ollut nälkä!